Syksyn musiikkielämyksiä
Tänään on luvassa musiikkigenrejen sekasotku, kolme viime viikkoina kokemaani konserttia sekä jo tavaksi tullut Vain elämää -arvio. Bonuksena sananen tuoreesta Idols-kaudesta. Ei kai? No kyllä, tapani mukaan matkaan ylhäisestä alhaiseen ja takaisin. Artistinimet ovat Opeth, Mikael Gabriel, Viitasen Piia sekä nuo tv:stä tutut.
Opeth on jo 1989 perustettu ruotsalainen musiikkigenrejä rikkova yhtye. Se aloitti raa'asta death metallista, mutta transitioi progressiiviseen metalliin ja viimeiset levyt ovat olleet suorastaan puhdasta progea. Vertailukohtia nyky-suomirockista ovat jollain tavalla CMX ja Stam1na. Vanhemmasta suomi-progesta verrokkina löytyvät Wigwam ja Elonkorjuu, jotka Opethin nokkamies Mikael Åkerfeldt myös mainitsee välispiikissä.
Olen itse myöhäisherännäinen Opethin suhteen. Aloin kuuntelemaan yhtyettä vasta 2010-luvulla joskus ennen bändin kymmenennen levyn Heritagen (2011) julkaisua. Minuun vetosi yhdistelmä raakaa voimaa ja musiikillista taituruutta. Opethin kappaleet ovat keskimäärin varsin pitkiä, progressiivisten periaatteiden mukaisesti!
Nyt parituntisen konsertin aikana ehditään kuulla 10 kappaletta, niin ja yleisön toivebiisinä Napalm Deathin You Suffer kahdesti peräkkäin. Tämä ei olennaisesti pidennä konsertin kestoa, koska kyseinen biisi on n. 1,3 sekuntia pitkä. Liekö tämä joku kestovitsi Opeth-fanien keskuudessa, koska bändi on todellakin varautunut soittamaan tuon toivotun grindcore-klassikon. Samoin Black Sabbathin Paranoidin alkuriffi kuullaan kun yleisö sitä pyytää.
Muutenkin bändin ja yleisön kanssakäyminen on välitöntä. Mikael Åkerfeldtin välispiikit ovat suorastaan hulvattomia. (Melkoinen kontrasti vuosi sitten kokemani ruotsalaisbändin jaaritteluun.) Hän kokeilee suomea ja ruotsia, mutta päätyy lopulta spiikkaamaan englanniksi. Åkerfeldt naljailee ensin Finlandia-talon soveltuvuudesta konserttitilaksi, mutta loppujen lopuksi se sopii Opethille erittäin hyvin! Moshpittiä* voivat jotkut jäädä kaipaamaan rankempien osuuksien aikana, mutta pitkät ja polveilevat kappaleet pääsevät toisaalta oikeuksiinsa kun niihin voi keskittyä istualleen. Voihan sitä tukkaa heiluttaa tuolista käsin. Niin minä teen, vaikka ei ole edes paljon mitä heilutella.
*) Blog. huom.: Moshpit on tiettyjen thrash metal ja hardcore punk -yhtyeiden konserteissa lavan eteen muodostuva tila, jossa fanit hyppivät ja pomppivat villisti, so. moshaavat. En voi väittää olevan asiantuntija, mutta suomalaisista bändeistä olen kokenut moshpitin Mokoman, Stam1nan ja Ensiferumin keikoilla (metallia), ulkomaisista Rise Againstin keikalla (punkia). Esim. Kotiteollisuuden keikoilla ei moshata, se kun ei hard rockiin kuulu. Lisää aiheesta: https://fi.wikipedia.org/wiki/Moshing
Keikan avaa Sorceress Opethin viimeiseltä saman nimiseltä levyltä (2016). Sen jälkeen uudempaa progea ja vanhempaa death metallia kuullaan vuorotellen. Yhdistelmä toimii, eikä siinä ole mitään hämmentävää. Jopa minulle aiemmin tuntemattomat biisit avautuvat täyteen loistoonsa välittömästi. Luulen kuitenkin että Opethista nauttiminen edellyttää marinoitumista raskaamman metallimusiikin parissa. Death metalliin kuuluvat kuolonörinät voivat olla ensikertalaiselle vanhan progen diggarille liikaa.
Musiikki purkaa tunteita ääripäästä toiseen, seesteisyydestä raivoisaan vimmaan ja takaisin. Varsinaisen setin päättää kymmenminuuttinen The Drapery Falls vuoden 2001 Blackwater Park -levyltä. Se on Opethia omimmillaan. Saman kappaleen aikana progen luritusta, kaunista kansanlaulua ja kuolonmurinaa.
Encorena kuullaan n. kolmetoista-minuuttinen Deliverance saman nimiseltä vuoden 2002 levyltä. Sen teema on synkkä, eikä se tarjoa nimensä mukaista vapahdusta kuin hetkittäin. Silti tuntuu siltä niin kuin synkkien tunteiden ulos huutaminen helpottaisi. Kappaleen päättävä instrumentaaliosuus on järisyttävä ja päästää vihdoin piinasta! Konsertti jättää jälkeensä katharttisen olon ja poistun Helsingin yöhön hymy huulilla.
Jos unohdetaan bilebändit, viimeinen keikka jonka olen kokenut laivalla lienee ollut Danny Show vuonna 2001. Siitäkin jäi parhaiten mieleen se että tuleva vaimoni ja minä näimme keikan jälkeen Dannyn ostoksilla laivan tax-freessä, josta hän osti useamman keissin Ramlösaa ja Coca-Colaa. Varsinaisen keikka-annin puolesta on minulle on laivaristeilyllä jäänyt mieleen Kirkan esiintyminen n. vuonna 1997. Se oli kovaa rokkia ja Kirka oli artistina välitön ja heittäytyvä.
Nyt osuin kahden poikani kanssa syyslomamatkalle juuri kuin Mikael Gabriel oli esiintymässä laivalla. Emmehän voineet jättää tätä väliin, varsinkin kun kaikki pidämme Miklusta.
Tulemme toteamaan ettei ruotsinlaiva ole paras mahdollinen keikkapaikka. Artisti on vetänyt tilaan arviolta puolet laivan matkustajista, kun jo kolmasosa olisi riittänyt täyttämään tilan. Yleisön humalatila vaihtelee nollasta sataan, kuten myös kiinnostus illan artistia kohtaan. Lavan edessä on intomielisiä faneja, keskivaiheilla lapsiperheitä ja takana humalassa möliseviä nuoria (ja vanhempia).
En ole täysin ymmärtänyt mikä on hiphop-musiikkiin kuuluvan ns. tuplauksen merkitys. Siinä pääartistin tukena on toinen laulaja/räppäri joka toistelee biisien avainriimejä. Kokemukseni mukaan tämä tapahtuu usein konserteissa jotenkin epätahtiin. Lisäksi en ole ymmärtänyt miksi tuplaajaa ei välttämättä ollenkaan esitellä yleisölle, niin kuin ei tälläkään keikalla. Nopeasti saan kuitenkin googlattua että Mikael Gabrielin tuplaajana toimii Bando. Kaksikon yhteistyö toimii kohtuullisesti. Heidän lisäkseen lavalla vierailee PastoriPike esittämässä pari omaa kappalettaan. Piken musiikki on raa'empaa street rappia ja ei täysin istu Mikael Gabrielin pop-rapin rinnalle. Toisessa yhteydessä ja toisenlaiselle yleisölle se toimisi paremmin. Nyt Piken esiintyminen suorastaan rikkoo keikan rytmiä, joka ei muutenkaan ole kovin toimiva.
Vanhempi Mikael Gabrielin materiaali on omakohtaista, itsetuhoisuuteen asti. Kappaleet kuten Kipua ja Älä herätä mua unesta ovat juuri siksi koskettavia. Niin tässäkin konsertissa. Ne ovat saaneet rinnalleen elämäniloisia ja harmittoman letkeitä ralleja kuten Helium ja Riippumatto. Miklulla on myös perinteistä bile-hiphop-biisejä, kuten Mimmit fiilaa ja Meijän äijii. Miklun omien biisien lisäksi kuullaan Lauri Tähkä -versiointi Pauhaava sydän. Teemoiltaan sekalaisesta materiaalista on vaikea rakentaa toimiva konsertti. Toisin kuin edellä mainitulla Opethilla, mitään loogisia siirtymiä tunnetilasta toiseen ei ole. Opethilla siirtymä saattoi tapahtua jouhevasti yhden kappaleen sisällä. Mikael Gabriel vaan pomppaa tunnelmasta toiseen.
Kokemuksena konsertti jättää paljon toivomisen varaa. Vain osa tästä on artistin syytä. Esiintymistila ja -tilanne eivät myöskään ole optimaalisia. Saapa nyt mennä taas 15 vuotta ennen kuin hakeudun laivaristeilyllä keikalle!
Viitasen Piian konsertti on osa Laulu & laulun tarina -konserttisarjaa joka on järjestetty syksyn mittaan Espoon Laaksolahden kappelissa. Muita sarjan artisteja olisivat olleet mm. Pelle Miljoona ja Viktor Klimenko, mutta harmillisesti he ehtivät mennä meiltä ohi. Lähdimme nyt koko perheen voimin kuuntelemaan sarjan viimeistä konserttia. Viitasen Piia on siis Piia Viitasen artistinimi ja tavallisesti käsittää myös hänen taustayhtyeensä. Tällä kertaa Viitanen esiintyy kuitenkin soolona, nainen ja kitara -periaatteella. Viitasen keikan teemaksi on nimetty on Laluja luonnosta ja luopumisesta.
Konserttisarjan erikoisuutena on että keikan aikana on mahdollisuus käydä keskustelua illan artistin kanssa. Tässä on sekä hyvät että huonot puolensa. Tunnelma on välitön ja artisti on lähellä yleisöä, toisaalta musiikin voisi antaa myös puhua omasta puolestaan. Kaikki yleisön kommentit eivät välttämättä ole kiinnostavia tai tuo mitään lisää artistin sanomaan.
Viitanen käsittelee kitaraa hämmentävän taitavasti. Hän ei pelkästään säestä, vaan loihtii esiin polveilevia melodioita sormillaan. Omien sanojensa mukaan hän on laulanut koko ikänsä, mutta opetellut soittamaan kitaraa vasta kymmenisen vuotta sitten. Tätä on vaikea uskoa. Hän on kuin olisi syntynyt kitara kädessä.
Viitasen Piian musiikki on luonteeltaan puhdasta folkia. Sanoituksissa on jonkinlaista gospel-henkisyyttä, vaikka ne eivät olekaan erityisen kristillisiä (ehkä Keinu-kappaletta lukuunottamatta). Omakohtaisten, pienten teemojen lisäksi Viitanen kokee voimakasta maailmantuskaa ja ottaa kantaa ympäristön puolesta. Rukous rauhasta on väkevä julistus. Sen sijaan vielä levyttämätön Meidän jälkeemme hiljaisuus on hiukan sinisilmäinen. Mikä tahansa kappale joka nimeää Pentti Linkolan viisaaksi mieheksi joutaa mielestäni tunkiolle.
Tuntemattomalle Ainolle -kappaleen takana on uskomaton tositarina sodan ajalta. Se kertoo ajasta ennen Snapchatia, WhatsAppia tai Tinderiä. (Ja mitä näitä nyt on...) Rintamasotilas lähestyy tuntematonta naista käsikirjoitetulla kirjeellä ja tekee sen mitä suurimmalla kohteliaisuudella ja kunnioituksella. Kuinka moni rakkaustarina lienee alkanut sota-aikana näin? Ainakin yleisöstä löytyy muita esimerkkejä. Ja luulen että myös minun isänäitini ja -isäni ovat tutustuneet tällä tavoin kirjeitse. Sota-ajan romansseja päättyi myös onnettomasti, mutta tämän kappaleen tositarina muistuttaa silti minulle kuinka suomalaiseen kulttuuriin on jo vuosisatojen ajan ollut rakennettuna sukupuolien välinen keskinäinen kunnioitus ja tasa-arvo. Eihän tämä ole pelkästään suomalaisuuden perua, lailla säädetty naisrauha on vallinnut Suomenmaalla jo Birger-jaarlin ajoista vuodesta 1280. Tämä on hyvä muistaa nyt Suomi 100 -juhlavuonna. Suomen historia ulottuu aikaan ennen vuotta 1917 ja siinä on muutakin muisteltavaa ja ylpeyden aihetta kuin talvi- ja jatkosota. Toisaalta on myös häpeän aiheita, mutta niihin palaan toiste...
Erikoisen interaktiivisen rakenteensa takia konsertti on hämmentävä tapahtuma. Olisin kuitenkin preferoinut perinteistä keikkaa. Konsertin ajoitus oli kuitenkin mainio, sillä jo seuraavana päivänä on tv:ssä luvassa Viitasen Piian konserttitaltiointi. Viitanen itse kertoo ettei aio katsoa konserttia, mutta minähän en saanut hänen musiikistaan tarpeekseen, joten istuudun perjantai-iltana tv:n ääreen.
Viitasen Piian konsertti on taltioitu toukokuussa 2017. Siinä Viitasen Piia esiintyy koko yhtyeen voimin, mukanaan vielä vierailevia soittajia. Kuten kirkkokonserttinsa, myös tämän konsertin avaa Miksi pelkäisin. Se vaan on hieno ja kaunis laulu.
En oikeastaan kaipaa isoa bändiä Viitasen taustalle, toisaalta ei bändi haittaakaan. Viitasen musiikki pääsee oikeuksiin molemmilla tavoilla. Musiikki on tunnelmaltaan haikeaa mutta seesteistä. Sanoituksista kuultaa läpi ihmisen elämän hyväksyminen sellaisena kun se avautuu eteen. Poikkeuksena edellä mainittu Rukous rauhasta ottaa kantaa ja vaatii muutosta.
Konsertti on katsottavissa Yle Areenassa ja suosittelen ehdottomasti sen vilkaisemaan.
Suhtauduin tähän kauteen ennakolta skeptisesti eivätkä kauden pari ensimmäistä jaksoa horjuttaneet tätä epäluuloa. Cheekin ja Jari Sillanpään päivät, hohhoijjaa, artistijoukko ei tuo heidän esityksiinsä juuri mitään uutta. Juha Tapion Sinuhe (feat. Brädi) sisältää jotain läppäarvoa (JT vs. JHT!). Cheekin Sinä ansaitset kultaa on esityksenä vahva, mutta kappale on edelleen yhtä korni kuin alkuperäinen Siltsun versio.
Sannin päivä kuitenkin räjäyttää pankin. Lähtien Jari Sillanpään hämmentävästä Dementiasta aina Jenni Vartiaisen Trampoliiniin jakso on musiikkiviihteen täysosuma. Jakso luo käsitystä siitä että Sanni on monipuolisempi lauluntekijänä kuin laulajana. Mutta lisää on tulossa. Vielä tulee Sanninkin vuoro näyttää artistin kyntensä.
Toni Wirtasen päivä jatkaa samalla linjalla. Pitkäaikaisena Apulanta-fanina useampi esitys kolahtaa minuun lujaa! Jenni Vartiaisen Mato on hillitön ja Kaija Koon Valot pimeyksien reunoilla tunteellisuudessaan yliveto!
Jenni Vartiainen loistaa tasavarmasti muiden kappaleiden versioijana, mutta hänen oma päivänsä on keskiverto. Kohokohdaksi jää Cheekin Malja. Siitä tulee hänen käsittelyssään mainio ryyppylaulu:
Olin kova Kaija Koo -fani 90-luvulla. Tuulen viemää (1993) on yksi tuon aikakauden merkittävimpiä levyjä, jo pelkästään myyntimääriensä ansiosta. Myös Kun savukkeet on loppuneet (1986) on toimivaa, osittain hämärää mysteereillä leikittelevää poppia. Kuitenkin jo Tuulikello-levyllä (1995) koin että Kaija Koo alkoi toistaa itseään. Myöhempiä levyjä en edes hankkinut. Vasta 15 vuotta myöhemmin Irti-levyn (2010) myötä Kaija Koo palasi tutkalleni. Nyt tuolta levyltä Toni Wirtasen vetämä Vapaa jää alkuperäistä vaisummaksi, vaikka onkin Wirtasen biisi. Jari Sillanpää vetää Minun tuulessa soi vahvalla tunteella, jopa hiukan alkuperäisen ohi. Biisi on tosin korni sekä Kokkolan että Sillanpään versioina. Sanni tekee Kuka sen opettaa -kappaleesta oman versionsa. Cheek jatkaa isänkaipuunsa purkamista Surulapsessa ja se onkin päivän tunteellisin veto.
On taas harmi ettei encore-päivän vetoja ole levytetty. Osa niistä jää karaoke-esityksen tasolle, muuta muutama on aidosti kova. Jari Sillanpään Gabriellas sång ja Jenni Vartiaisen Skunk Anansie -versiointi Brazen - Weep ovat huimaavia. Toni Wirtasen ja Jannika B:n Evakon laulu tuo minulle, evakon pojalle, väkisin kyyneleet silmään. Esitys ei ehkä ole taiturimainen, mutta se sukupolvien yli kantautuva suru ja ikävä menetetyn Karjalan maille resonoi myös minussa.
Vain elämää on antanut luvan näyttää myös heikkoutta, ja antanut luvan itkeä, sekä artisteille että yleisölle. Siksi pidän sitä keskivertoa tv-viihdettä merkittävämpänä. Se on musiikkiterapiaa parhaimmillaan, ja välillä korneimmillaan. Skeptisyyteni tämän kauden suhteen kuitenkin karisi ja en pane pahakseni jos sarjaa jatketaan edelleen.
Pitääpä tästäkin sananen sanoa. Idolsin tuntevat varmaan kaikki. Se on tuo vuonna 2001 Britanniasta alkunsa saanut väitetysti maailman katsotuin tv-ohjelma-formaatti. Suomessa Idols nähtiin ensimmäisen kerran vuonna 2003-2004 ja nyt alkanut kausi on kahdeksas. Olen seurannut kaikkia aikaisempia kausia enemmän ja vähemmän innolla, ja nyt aloitin tätä tuorettakin katsoa ns. kartano-viikonlopusta alkaen.
Idolsin kautta on löytynyt muutamia kestotähtiä, kirkkaimpana tietenkin 1. kauden kolmonen Antti Tuisku, joka nyt toimii ylimpänä tuomarina. Vai onko kenties edellisen 7. kauden (2013) löytö Alma jo Tuiskua suositumpi maailmalla? Heidän lisäkseen minulle on jäänyt mieleen, ja jossain vaiheessa jopa kuunteluun:
Huomaatko etten maininnut kolmannelta kaudelta Ari Koivusta, myös hevi-Arina tunnettua? Jostain syystä en voi sietää häntä. Hänessä on jotain samalla tavalla väärää kuin Lordissa. Voisi luulla että olen heidän edustamansa musiikkigenren ystävä, mutta en ole. Minulle Ari Koivunen ja Lordi edustavat false metalia, jotain joka on tosimetallin irvikuva ja joka pitää kitkeä pois, ainakin omalta soittolistalta!
Viidenteentoista jaksoonsa mennessä 8. kausi ei ole juurikaan koskettanut. Muutamat kartano-viikonlopun ryhmäesitykset olivat hauskaa katsottavaa, mutta yksilösuoritukset eivät ole häikäisseet, yhtä lukuunottamatta. Anni Lahe repäisi omatekoisella biisillään. Seuraavassa vaiheessa Anni kuitenkin jo pudotettiin ja samalla lähti minultakin syy jatkaa sarjan katsomista. Pudotuksella oikein alleviivattiin sitä että sarjan tarkoituksena on työntää ulos levy-yhtiön talutusnuorassa kulkevia artisti-broilereita, joiden oma persoona on stailattu pois. Laulaja-lauluntekijöille sarja ei ole oikea paikka. Toisaalta on hassua että oman itsensä vasta Idols-vaiheen jälkeen löytänyt Tuisku on muotittamassa nuoria kokelaita. No, hän lienee valmis kaikkeen Rahan takii. Uskon kuitenkin että Anni Lahesta kuullaan vielä.
En tuomitse Idols-konseptia vielä hautaan, mutta tästä kaudesta ei tullut minun juttuani.
Konsertteja
Opeth Finlandia-talolla 16.10.2017
9/10Opeth on jo 1989 perustettu ruotsalainen musiikkigenrejä rikkova yhtye. Se aloitti raa'asta death metallista, mutta transitioi progressiiviseen metalliin ja viimeiset levyt ovat olleet suorastaan puhdasta progea. Vertailukohtia nyky-suomirockista ovat jollain tavalla CMX ja Stam1na. Vanhemmasta suomi-progesta verrokkina löytyvät Wigwam ja Elonkorjuu, jotka Opethin nokkamies Mikael Åkerfeldt myös mainitsee välispiikissä.
Olen itse myöhäisherännäinen Opethin suhteen. Aloin kuuntelemaan yhtyettä vasta 2010-luvulla joskus ennen bändin kymmenennen levyn Heritagen (2011) julkaisua. Minuun vetosi yhdistelmä raakaa voimaa ja musiikillista taituruutta. Opethin kappaleet ovat keskimäärin varsin pitkiä, progressiivisten periaatteiden mukaisesti!
Nyt parituntisen konsertin aikana ehditään kuulla 10 kappaletta, niin ja yleisön toivebiisinä Napalm Deathin You Suffer kahdesti peräkkäin. Tämä ei olennaisesti pidennä konsertin kestoa, koska kyseinen biisi on n. 1,3 sekuntia pitkä. Liekö tämä joku kestovitsi Opeth-fanien keskuudessa, koska bändi on todellakin varautunut soittamaan tuon toivotun grindcore-klassikon. Samoin Black Sabbathin Paranoidin alkuriffi kuullaan kun yleisö sitä pyytää.
 |
| Opeth antaa palaa |
Muutenkin bändin ja yleisön kanssakäyminen on välitöntä. Mikael Åkerfeldtin välispiikit ovat suorastaan hulvattomia. (Melkoinen kontrasti vuosi sitten kokemani ruotsalaisbändin jaaritteluun.) Hän kokeilee suomea ja ruotsia, mutta päätyy lopulta spiikkaamaan englanniksi. Åkerfeldt naljailee ensin Finlandia-talon soveltuvuudesta konserttitilaksi, mutta loppujen lopuksi se sopii Opethille erittäin hyvin! Moshpittiä* voivat jotkut jäädä kaipaamaan rankempien osuuksien aikana, mutta pitkät ja polveilevat kappaleet pääsevät toisaalta oikeuksiinsa kun niihin voi keskittyä istualleen. Voihan sitä tukkaa heiluttaa tuolista käsin. Niin minä teen, vaikka ei ole edes paljon mitä heilutella.
*) Blog. huom.: Moshpit on tiettyjen thrash metal ja hardcore punk -yhtyeiden konserteissa lavan eteen muodostuva tila, jossa fanit hyppivät ja pomppivat villisti, so. moshaavat. En voi väittää olevan asiantuntija, mutta suomalaisista bändeistä olen kokenut moshpitin Mokoman, Stam1nan ja Ensiferumin keikoilla (metallia), ulkomaisista Rise Againstin keikalla (punkia). Esim. Kotiteollisuuden keikoilla ei moshata, se kun ei hard rockiin kuulu. Lisää aiheesta: https://fi.wikipedia.org/wiki/Moshing
Keikan avaa Sorceress Opethin viimeiseltä saman nimiseltä levyltä (2016). Sen jälkeen uudempaa progea ja vanhempaa death metallia kuullaan vuorotellen. Yhdistelmä toimii, eikä siinä ole mitään hämmentävää. Jopa minulle aiemmin tuntemattomat biisit avautuvat täyteen loistoonsa välittömästi. Luulen kuitenkin että Opethista nauttiminen edellyttää marinoitumista raskaamman metallimusiikin parissa. Death metalliin kuuluvat kuolonörinät voivat olla ensikertalaiselle vanhan progen diggarille liikaa.
Musiikki purkaa tunteita ääripäästä toiseen, seesteisyydestä raivoisaan vimmaan ja takaisin. Varsinaisen setin päättää kymmenminuuttinen The Drapery Falls vuoden 2001 Blackwater Park -levyltä. Se on Opethia omimmillaan. Saman kappaleen aikana progen luritusta, kaunista kansanlaulua ja kuolonmurinaa.
Encorena kuullaan n. kolmetoista-minuuttinen Deliverance saman nimiseltä vuoden 2002 levyltä. Sen teema on synkkä, eikä se tarjoa nimensä mukaista vapahdusta kuin hetkittäin. Silti tuntuu siltä niin kuin synkkien tunteiden ulos huutaminen helpottaisi. Kappaleen päättävä instrumentaaliosuus on järisyttävä ja päästää vihdoin piinasta! Konsertti jättää jälkeensä katharttisen olon ja poistun Helsingin yöhön hymy huulilla.
Mikael Gabriel Silja Serenadella 17.10.2017
4/10Jos unohdetaan bilebändit, viimeinen keikka jonka olen kokenut laivalla lienee ollut Danny Show vuonna 2001. Siitäkin jäi parhaiten mieleen se että tuleva vaimoni ja minä näimme keikan jälkeen Dannyn ostoksilla laivan tax-freessä, josta hän osti useamman keissin Ramlösaa ja Coca-Colaa. Varsinaisen keikka-annin puolesta on minulle on laivaristeilyllä jäänyt mieleen Kirkan esiintyminen n. vuonna 1997. Se oli kovaa rokkia ja Kirka oli artistina välitön ja heittäytyvä.
Nyt osuin kahden poikani kanssa syyslomamatkalle juuri kuin Mikael Gabriel oli esiintymässä laivalla. Emmehän voineet jättää tätä väliin, varsinkin kun kaikki pidämme Miklusta.
 |
| Mikael Gabriel villitsee laivayleisöä |
Tulemme toteamaan ettei ruotsinlaiva ole paras mahdollinen keikkapaikka. Artisti on vetänyt tilaan arviolta puolet laivan matkustajista, kun jo kolmasosa olisi riittänyt täyttämään tilan. Yleisön humalatila vaihtelee nollasta sataan, kuten myös kiinnostus illan artistia kohtaan. Lavan edessä on intomielisiä faneja, keskivaiheilla lapsiperheitä ja takana humalassa möliseviä nuoria (ja vanhempia).
En ole täysin ymmärtänyt mikä on hiphop-musiikkiin kuuluvan ns. tuplauksen merkitys. Siinä pääartistin tukena on toinen laulaja/räppäri joka toistelee biisien avainriimejä. Kokemukseni mukaan tämä tapahtuu usein konserteissa jotenkin epätahtiin. Lisäksi en ole ymmärtänyt miksi tuplaajaa ei välttämättä ollenkaan esitellä yleisölle, niin kuin ei tälläkään keikalla. Nopeasti saan kuitenkin googlattua että Mikael Gabrielin tuplaajana toimii Bando. Kaksikon yhteistyö toimii kohtuullisesti. Heidän lisäkseen lavalla vierailee PastoriPike esittämässä pari omaa kappalettaan. Piken musiikki on raa'empaa street rappia ja ei täysin istu Mikael Gabrielin pop-rapin rinnalle. Toisessa yhteydessä ja toisenlaiselle yleisölle se toimisi paremmin. Nyt Piken esiintyminen suorastaan rikkoo keikan rytmiä, joka ei muutenkaan ole kovin toimiva.
Vanhempi Mikael Gabrielin materiaali on omakohtaista, itsetuhoisuuteen asti. Kappaleet kuten Kipua ja Älä herätä mua unesta ovat juuri siksi koskettavia. Niin tässäkin konsertissa. Ne ovat saaneet rinnalleen elämäniloisia ja harmittoman letkeitä ralleja kuten Helium ja Riippumatto. Miklulla on myös perinteistä bile-hiphop-biisejä, kuten Mimmit fiilaa ja Meijän äijii. Miklun omien biisien lisäksi kuullaan Lauri Tähkä -versiointi Pauhaava sydän. Teemoiltaan sekalaisesta materiaalista on vaikea rakentaa toimiva konsertti. Toisin kuin edellä mainitulla Opethilla, mitään loogisia siirtymiä tunnetilasta toiseen ei ole. Opethilla siirtymä saattoi tapahtua jouhevasti yhden kappaleen sisällä. Mikael Gabriel vaan pomppaa tunnelmasta toiseen.
Kokemuksena konsertti jättää paljon toivomisen varaa. Vain osa tästä on artistin syytä. Esiintymistila ja -tilanne eivät myöskään ole optimaalisia. Saapa nyt mennä taas 15 vuotta ennen kuin hakeudun laivaristeilyllä keikalle!
Viitasen Piia Laaksolahden kappelissa 2.11.2017
7/10Viitasen Piian konsertti on osa Laulu & laulun tarina -konserttisarjaa joka on järjestetty syksyn mittaan Espoon Laaksolahden kappelissa. Muita sarjan artisteja olisivat olleet mm. Pelle Miljoona ja Viktor Klimenko, mutta harmillisesti he ehtivät mennä meiltä ohi. Lähdimme nyt koko perheen voimin kuuntelemaan sarjan viimeistä konserttia. Viitasen Piia on siis Piia Viitasen artistinimi ja tavallisesti käsittää myös hänen taustayhtyeensä. Tällä kertaa Viitanen esiintyy kuitenkin soolona, nainen ja kitara -periaatteella. Viitasen keikan teemaksi on nimetty on Laluja luonnosta ja luopumisesta.
Konserttisarjan erikoisuutena on että keikan aikana on mahdollisuus käydä keskustelua illan artistin kanssa. Tässä on sekä hyvät että huonot puolensa. Tunnelma on välitön ja artisti on lähellä yleisöä, toisaalta musiikin voisi antaa myös puhua omasta puolestaan. Kaikki yleisön kommentit eivät välttämättä ole kiinnostavia tai tuo mitään lisää artistin sanomaan.
Viitanen käsittelee kitaraa hämmentävän taitavasti. Hän ei pelkästään säestä, vaan loihtii esiin polveilevia melodioita sormillaan. Omien sanojensa mukaan hän on laulanut koko ikänsä, mutta opetellut soittamaan kitaraa vasta kymmenisen vuotta sitten. Tätä on vaikea uskoa. Hän on kuin olisi syntynyt kitara kädessä.
Viitasen Piian musiikki on luonteeltaan puhdasta folkia. Sanoituksissa on jonkinlaista gospel-henkisyyttä, vaikka ne eivät olekaan erityisen kristillisiä (ehkä Keinu-kappaletta lukuunottamatta). Omakohtaisten, pienten teemojen lisäksi Viitanen kokee voimakasta maailmantuskaa ja ottaa kantaa ympäristön puolesta. Rukous rauhasta on väkevä julistus. Sen sijaan vielä levyttämätön Meidän jälkeemme hiljaisuus on hiukan sinisilmäinen. Mikä tahansa kappale joka nimeää Pentti Linkolan viisaaksi mieheksi joutaa mielestäni tunkiolle.
Tuntemattomalle Ainolle -kappaleen takana on uskomaton tositarina sodan ajalta. Se kertoo ajasta ennen Snapchatia, WhatsAppia tai Tinderiä. (Ja mitä näitä nyt on...) Rintamasotilas lähestyy tuntematonta naista käsikirjoitetulla kirjeellä ja tekee sen mitä suurimmalla kohteliaisuudella ja kunnioituksella. Kuinka moni rakkaustarina lienee alkanut sota-aikana näin? Ainakin yleisöstä löytyy muita esimerkkejä. Ja luulen että myös minun isänäitini ja -isäni ovat tutustuneet tällä tavoin kirjeitse. Sota-ajan romansseja päättyi myös onnettomasti, mutta tämän kappaleen tositarina muistuttaa silti minulle kuinka suomalaiseen kulttuuriin on jo vuosisatojen ajan ollut rakennettuna sukupuolien välinen keskinäinen kunnioitus ja tasa-arvo. Eihän tämä ole pelkästään suomalaisuuden perua, lailla säädetty naisrauha on vallinnut Suomenmaalla jo Birger-jaarlin ajoista vuodesta 1280. Tämä on hyvä muistaa nyt Suomi 100 -juhlavuonna. Suomen historia ulottuu aikaan ennen vuotta 1917 ja siinä on muutakin muisteltavaa ja ylpeyden aihetta kuin talvi- ja jatkosota. Toisaalta on myös häpeän aiheita, mutta niihin palaan toiste...
Erikoisen interaktiivisen rakenteensa takia konsertti on hämmentävä tapahtuma. Olisin kuitenkin preferoinut perinteistä keikkaa. Konsertin ajoitus oli kuitenkin mainio, sillä jo seuraavana päivänä on tv:ssä luvassa Viitasen Piian konserttitaltiointi. Viitanen itse kertoo ettei aio katsoa konserttia, mutta minähän en saanut hänen musiikistaan tarpeekseen, joten istuudun perjantai-iltana tv:n ääreen.
Televisioviihdettä
Yle Live: Viitasen Piia (2017)
8/10Viitasen Piian konsertti on taltioitu toukokuussa 2017. Siinä Viitasen Piia esiintyy koko yhtyeen voimin, mukanaan vielä vierailevia soittajia. Kuten kirkkokonserttinsa, myös tämän konsertin avaa Miksi pelkäisin. Se vaan on hieno ja kaunis laulu.
En oikeastaan kaipaa isoa bändiä Viitasen taustalle, toisaalta ei bändi haittaakaan. Viitasen musiikki pääsee oikeuksiin molemmilla tavoilla. Musiikki on tunnelmaltaan haikeaa mutta seesteistä. Sanoituksista kuultaa läpi ihmisen elämän hyväksyminen sellaisena kun se avautuu eteen. Poikkeuksena edellä mainittu Rukous rauhasta ottaa kantaa ja vaatii muutosta.
Konsertti on katsottavissa Yle Areenassa ja suosittelen ehdottomasti sen vilkaisemaan.
Vain elämää - kausi 7 (2017)
8/10Suhtauduin tähän kauteen ennakolta skeptisesti eivätkä kauden pari ensimmäistä jaksoa horjuttaneet tätä epäluuloa. Cheekin ja Jari Sillanpään päivät, hohhoijjaa, artistijoukko ei tuo heidän esityksiinsä juuri mitään uutta. Juha Tapion Sinuhe (feat. Brädi) sisältää jotain läppäarvoa (JT vs. JHT!). Cheekin Sinä ansaitset kultaa on esityksenä vahva, mutta kappale on edelleen yhtä korni kuin alkuperäinen Siltsun versio.
Sannin päivä kuitenkin räjäyttää pankin. Lähtien Jari Sillanpään hämmentävästä Dementiasta aina Jenni Vartiaisen Trampoliiniin jakso on musiikkiviihteen täysosuma. Jakso luo käsitystä siitä että Sanni on monipuolisempi lauluntekijänä kuin laulajana. Mutta lisää on tulossa. Vielä tulee Sanninkin vuoro näyttää artistin kyntensä.
Toni Wirtasen päivä jatkaa samalla linjalla. Pitkäaikaisena Apulanta-fanina useampi esitys kolahtaa minuun lujaa! Jenni Vartiaisen Mato on hillitön ja Kaija Koon Valot pimeyksien reunoilla tunteellisuudessaan yliveto!
Jenni Vartiainen loistaa tasavarmasti muiden kappaleiden versioijana, mutta hänen oma päivänsä on keskiverto. Kohokohdaksi jää Cheekin Malja. Siitä tulee hänen käsittelyssään mainio ryyppylaulu:
Juo se! Juo se!En ole Juha Tapion fani, miehen musiikki on vaan minulle liian tasapaksun pliisua, vailla särmää, mutta enpä voi olla herkistymättä Sannin ja Apocalyptican vetäessä Kelpaat kelle vaan. Sanni osoittaa olevansa myös artistina versatiili! (Toisaalta kyynisempi heppu voisi todeta että mikä vaan kuulostaa hyvältä jos siihen saa Eicca Toppisen ja kumppanit taustalle.)
Vedä! Vedä!
Olin kova Kaija Koo -fani 90-luvulla. Tuulen viemää (1993) on yksi tuon aikakauden merkittävimpiä levyjä, jo pelkästään myyntimääriensä ansiosta. Myös Kun savukkeet on loppuneet (1986) on toimivaa, osittain hämärää mysteereillä leikittelevää poppia. Kuitenkin jo Tuulikello-levyllä (1995) koin että Kaija Koo alkoi toistaa itseään. Myöhempiä levyjä en edes hankkinut. Vasta 15 vuotta myöhemmin Irti-levyn (2010) myötä Kaija Koo palasi tutkalleni. Nyt tuolta levyltä Toni Wirtasen vetämä Vapaa jää alkuperäistä vaisummaksi, vaikka onkin Wirtasen biisi. Jari Sillanpää vetää Minun tuulessa soi vahvalla tunteella, jopa hiukan alkuperäisen ohi. Biisi on tosin korni sekä Kokkolan että Sillanpään versioina. Sanni tekee Kuka sen opettaa -kappaleesta oman versionsa. Cheek jatkaa isänkaipuunsa purkamista Surulapsessa ja se onkin päivän tunteellisin veto.
On taas harmi ettei encore-päivän vetoja ole levytetty. Osa niistä jää karaoke-esityksen tasolle, muuta muutama on aidosti kova. Jari Sillanpään Gabriellas sång ja Jenni Vartiaisen Skunk Anansie -versiointi Brazen - Weep ovat huimaavia. Toni Wirtasen ja Jannika B:n Evakon laulu tuo minulle, evakon pojalle, väkisin kyyneleet silmään. Esitys ei ehkä ole taiturimainen, mutta se sukupolvien yli kantautuva suru ja ikävä menetetyn Karjalan maille resonoi myös minussa.
Vain elämää on antanut luvan näyttää myös heikkoutta, ja antanut luvan itkeä, sekä artisteille että yleisölle. Siksi pidän sitä keskivertoa tv-viihdettä merkittävämpänä. Se on musiikkiterapiaa parhaimmillaan, ja välillä korneimmillaan. Skeptisyyteni tämän kauden suhteen kuitenkin karisi ja en pane pahakseni jos sarjaa jatketaan edelleen.
Idols - kausi 8 (2017)
Ei jatkoonPitääpä tästäkin sananen sanoa. Idolsin tuntevat varmaan kaikki. Se on tuo vuonna 2001 Britanniasta alkunsa saanut väitetysti maailman katsotuin tv-ohjelma-formaatti. Suomessa Idols nähtiin ensimmäisen kerran vuonna 2003-2004 ja nyt alkanut kausi on kahdeksas. Olen seurannut kaikkia aikaisempia kausia enemmän ja vähemmän innolla, ja nyt aloitin tätä tuorettakin katsoa ns. kartano-viikonlopusta alkaen.
Idolsin kautta on löytynyt muutamia kestotähtiä, kirkkaimpana tietenkin 1. kauden kolmonen Antti Tuisku, joka nyt toimii ylimpänä tuomarina. Vai onko kenties edellisen 7. kauden (2013) löytö Alma jo Tuiskua suositumpi maailmalla? Heidän lisäkseen minulle on jäänyt mieleen, ja jossain vaiheessa jopa kuunteluun:
- 1. kaudelta (2003-2004) Jani Wickholm ja Hanna Pakarinen
- 2. kaudelta (2005) Katri Ylander
- 3. kaudelta (2007) Anna Abreu, Kristiina Brask ja Kristian Meurmann
- 4. kaudelta (2008) Anna Puu ja Pete Parkkonen
- 5. kaudelta (2011) Lassi Valtonen
- 6. kaudelta (2012) Diandra
Huomaatko etten maininnut kolmannelta kaudelta Ari Koivusta, myös hevi-Arina tunnettua? Jostain syystä en voi sietää häntä. Hänessä on jotain samalla tavalla väärää kuin Lordissa. Voisi luulla että olen heidän edustamansa musiikkigenren ystävä, mutta en ole. Minulle Ari Koivunen ja Lordi edustavat false metalia, jotain joka on tosimetallin irvikuva ja joka pitää kitkeä pois, ainakin omalta soittolistalta!
Viidenteentoista jaksoonsa mennessä 8. kausi ei ole juurikaan koskettanut. Muutamat kartano-viikonlopun ryhmäesitykset olivat hauskaa katsottavaa, mutta yksilösuoritukset eivät ole häikäisseet, yhtä lukuunottamatta. Anni Lahe repäisi omatekoisella biisillään. Seuraavassa vaiheessa Anni kuitenkin jo pudotettiin ja samalla lähti minultakin syy jatkaa sarjan katsomista. Pudotuksella oikein alleviivattiin sitä että sarjan tarkoituksena on työntää ulos levy-yhtiön talutusnuorassa kulkevia artisti-broilereita, joiden oma persoona on stailattu pois. Laulaja-lauluntekijöille sarja ei ole oikea paikka. Toisaalta on hassua että oman itsensä vasta Idols-vaiheen jälkeen löytänyt Tuisku on muotittamassa nuoria kokelaita. No, hän lienee valmis kaikkeen Rahan takii. Uskon kuitenkin että Anni Lahesta kuullaan vielä.
En tuomitse Idols-konseptia vielä hautaan, mutta tästä kaudesta ei tullut minun juttuani.
Kohti talvea...
Suden syksy on ollut kiivastahtinen, myös kulttuuriantinsa puolesta. Talvi kolkuttaa jo ovella. Rauhoitun laittamalla levylautaselle Viitasen Piian Laulumaan (2016) ja jään odottelemaan heidän neljättä levyään.minä kuuntelen / hiljaisuutta kuuntelen
minä kuulen sen / syksy tekee tuloaan
miksi pelkäisin, lumi sataa pian ja antaa valonsa
Comments
Post a Comment