Kunnian ja häpeän vuosia
Vihjaisin edellisessä postissani aikovani käsitellä häpeän aiheita Suomen historiassa. Sivuan tässä postissa niistä kahta, tapahtumia vuosilta 1918 ja 1930. Innoituksen tälle tarkastelulle antaa Kjell Westön vuoden 2006 Finlandia-palkinnon korjannut eepos Missä kuljimme kerran.
Lukija: Eero Saarinen
⭑⭑⭑⭑⭑⭑ (6/10)
Missä kuljimme kerran (alkup. Där vi en gång gått) on Kjell Westön massiivinen historiallinen romaani elämästä Helsingissä vuodesta 1906 vuoteen 1938. Lisäksi lyhyt epilogi tapahtuu vuonna 1944. Vaikka kirja ei olekaan historiallinen dokumentti, näiden vuosien merkittävät historialliset tapahtumat käydään otsikkotasolla läpi, vuoden 1906 Viaporin kapinasta vuoden 1938 Tšekkoslovakian miehitykseen. Vuosi 1918 on vedenjakaja ja jonkinlainen koko tarinan kiintopiste. Sen tapahtumat kuvataan jo hyvin alkupuolella kirjaa, mutta päähenkilöiden kannalta elämä jakautuu selvästi aikaan ennen vuotta 1918 (onnelliseen lapsuuteen) ja aikaan sen jälkeen (katkeraan aikuisuuteen). Henkilöt käyvät yhä uudelleen läpi vuoden 1918 traumoja, kukin tavallaan.
Kirja seuraa vuorotellen työväenluokan, keskiluokan ja yläluokan elämää. Vahva pääpaino on kuitenkin yläluokan kuvauksella. Keskeisiä henkilöitä kirjassa on viisi. Yläluokkaiset sisarukset Cedi ja Lucie Lillehjelm saavat eniten tilaa. Heidän tuttavapiiriinsä kuuluvat keskiluokkaiset valokuvaaja Eccu Widing ja toimittaja Ivar Grandell jäävät hiukan vähemmälle huomiolle. Viidentenä työmies Allu Cajanderin vaiheita kuvataan myös, mutta lopulta hän taitaa olla pelkkä kontrasti yläluokalle. Näiden viiden lisäksi mainitaan lukemattomia sivuhenkilöitä ja perheenjäseniä.
Kirjan kuvailu on pintapuolista niinkuin Westö yrittäisi mahduttaa kaikean mahdollisen Helsingissä 32 vuoden aikana tapahtuneen romaaniin. Hän sitoo kirjan tapahtumia historiallisiin hetkiin, Titanicin haaksirikosta (1912), Charles Lindhbergin lentoon (1927) ja Joe Lousin ja Max Schmelingin toiseen nyrkkeilyotteluun (1938). Hän jopa harrastaa eräänlaista tuotesijoittelua. Fazerin sininen (1922) ja Chanel No. 5 (1921) tuodaan esiin, varsinaisesti nimiä mainitsematta. Ohimennen kohdataan ajan merkittäviä suomalaisia Paavo Nurmesta, Algot Niskaan ja Tauno Brännäsiin.
Kirjassa on muutama kohta jossa Westö malttaa pysähtyä ja katsoa tarkkaan. Nämä hetket koskettavat aidosti. Yllättäen nämä ovat kuvauksia urheilusta ja musiikista! Ensimmäinen näistä on tennisottelun kuvaus jossa Lucie Lillehjelm löytää oman tiensä. Myöhemmin kirjassa jazz-musiikin tulo Suomeen kuvataan suurella intensiteetillä ja tunteella. Mieleen painuu myös kuvaus siitä kuinka merimieheksi pestautunut Allu Cajander opettelee saksipotkua Montevideossa. Myös muutamissa henkilöiden kohtaamisissa on vahvaa tunnetta. Allu tapaamassa rappiolle joutunutta Enok-isäänsä ja Ivar Grandell kohtaamassa nuoruudenrakastettuaan Henrietteä uudelleen saavat kyyneleet silmiin. Jälkimmäisessä kohtauksessa kuullaan kirjan nimilause. Se saa waltarilaiset mittasuhteet ja voisi olla suoraan Johannes Angeloksesta:
Ylipäätään helsinkiläinen yläluokka tarjoaa niukasti samaistumiskohteita minulle. Westön lailla rakastan Helsinkiä, mutta sukuni on lähtöisin böndeltä. Siihen aikaan kun Westön hahmot ryyppäsivät Opriksessa, minun äidinäitini ja -isäni viljelivät maata Laatokan Karjalassa, isänisäni teki metsätöitä etelä-Savossa, ja isänäitini piikoi varakkaassa perheessä Porvoossa.
Westö esittää lähes kaikki yläluokan miehet vastenmielisinä öykkäreinä (osan jopa lahtareina ja fasisteina) ja naiset hupakoina. Lucie Lillehjelm, joka on olevinaan seksuaalisesti ja henkisesti emansipoitunut nainen, elää isänsä perintörahoilla eikä osallistu millään tavalla yhteiskunnan rakentamiseen, muuten kuin tuhlaamalla niitä rahoja ravintolaplaveluihin. On myös kovin epäselvää mitä muut yläluokkaiset pää- ja sivuhenkilöt tekevät työkseen. Heillä on ilmeisesti jonkinlaisia liikeyrityksiä, mutta heidän työtään niissä ei kuvata. Ainoastaan huonommin menestyvän työväen- ja keskiluokan työelämää valaistaan. Onko tällainen päähenkilöiden vieraannuttaminen lukijoista ollut Westön tarkoituskin ja onko hän halunnut herättää vastareaktion? Pitäisin nimittäin ihmeellisenä jos joku lukijioista ihailisi kuvattua yläluokan elämäntyyliä tai heidän arvojaan. Minun sympatiani jäävät heikkojen ja sorrettujen puolelle. He jäävät kirjassa kuitenkin sivuosaan, eikä heidän elämästään anneta mitenkään ihanteellista kuvaa. Hekin tekevät elämässään virheitä ja vahingollisia päätöksiä. Toisaalta tällainen kuva on karun realistinen. Westön tarkoituksena saataa olla osoittaa ettei elämässä ole sankareita tai idoleita. Ihmiset vain yrittävät elää elämäänsä ja tavoitella unelmiaan, ja useimmat tulevat pettymään.
Kuvaus vuoden 1918 teloituksista on voimallista ja järkyttävää. Westön tarinan esikuvana ovat olleet tositapahtumat Uudellamaalla tuon vuoden keväällä. Västankvarnin kylässä Inkoossa tukikohtaansa pitänyt Länsi-Uudenmaan pataljoonaksi kutsuttu puolisotilaallinen yksikkö murhasi yli 200 punaiseksi syytettyä ihmistä kevään aikana.
Västankvarnin kenttäoikeuden puheenjohtajana toimi Erik Grotenfelt. Grotenfelt oli koulutettu, kirjoja julkaissut mies. Tässä mielessä hän rinnastuu 1940-luvun saksalaisiin kollegoihinsa. Todellinen Grotenfelt ei lopulta pystynyt elämään tekojensa kanssa, vaan teki itsemurhan 1919 (tai näin saattaa ajatella, emme voi tietää mikä oli lopulta hänelle syy riistää henkensä). Tämän kirjan fiktiiviset teloittajat jatkavat elämäänsä, mutta eivät vailla henkisiä vammoja. Ehkä juuri niitä he yrittävät hukuttaa viinaan.
Vuoden 1918 punakapina oli laiton, ja sen voitto olisi tuonut Suomelle ja suomalaisille perikadon. Yhtä laittomia olivat kuitenkin sen jälkeiset tapahtumat. Punaisia rankaistiin sotarikoksista ja sen lisäksi rikoksiin syyttömille punaisille kostettiin sumittain ja aiheetta. Kenraali Gustaf Mannerheim oli 25.2.1918 sisällissodan vielä kestäessä antanut ns. Ammutaan paikalla -julistuksen, jota tulkittiin kentällä villisti. Julistus oli ristiriidassa Haagin vuoden 1907 sopimuksen kanssa kehottaessaan tietyissä tilanteissa kenttäteloituksiin. (Suomi tosin liittyi sopimukseen vasta 1924.) Myöhemmän historian valossa vaikuttaa siltä että Mannerheimin julistus oli harkitsematon, eikä hänen tarkoituksenaan ollut sallia laajamittaisia kostotoimia. Vaikka Mannerheim ei itse ollutkaan johtamassa teloituksia ja yritti myöhemmin korjata erheensä ja käskyillään suitsia niitä, hänen jälkimaineensa lahtari-kenraalina ei siis ole täysin aiheeton. Valkoiset murhamiehet armahdettiin jo 7.12.1918 eikä kukaan heistä joutunut lailliseen vastuuseen sotarikoksistaan.
Sisällissodan sovittelun jääminen puolitiehen oli vaikuttamassa seuraaviin häpeän hetkiin jotka koettiin vuosina 1930-1932. Kun punaiset olivat kohdanneet sodan jälkeen vääryyttä, he alkoivat ottaa oikeutta omiin käsiinsä ns. työmaaterrorin muodossa. Valkoisina pidettyjä tai suojeluskuntiin kuuluvia työläisiä alettiin painostaa ja kiusata. Tämä puolestaan herätti voimakkaan vastareaktion valkoisissa, joista osa katsoi punaisia kohdellun liian lempeästi kun heille oli palautettu kansalaisoikeudet melko pian sodan jälkeen ja sosialistipuolueet oli todettu vaalikelpoisiksi.
Kommunismin ja Neuvostoliiton pelko oli täysin aiheellista, mutta Lapuan liikkeen keinot siihen vastaamiseksi eivät olleet. Kaiken lisäksi liikkeen jäsenten tekemät muilutukset, tuhotyöt ja murhat saivat tapahtua ilman että syyllisiä olisi kunnolla yritetty etsiä. Todellisen kommunismin uhan vuoksi Suomen valtaapitävät, presidentit Lauri Kr. Relander ja P. E. Svinhufvud sekä kenraali Mannerheim antoivat fasismin pirulle pikkusormen kunnes se oli viedä koko käden.
Westön kirjassa kesän 1930 talonpoikaismarssi on Cedi Lillehjelmille käänteentekevä hetki. Valtiovallalle se ei sitä vielä ollut, vaan Relander riensi kättelemään fasistijohtaja Vihtori Kosolaa, ja näin legitimoi hänen edustamansa liikkeen toimet (teko jota Relander myöhemmin katui). Vasta Mäntsälän kapinan myötä maaliskuussa 1932 laittoi Suomen laillinen esivalta touhulle pisteen.
Mäntsälän kapinan aikaan oma isänisäni palveli varusmiehenä Käkisalmen jääkäripataljoonassa. Hän kertoi myöhemmin minulle kuinka joukko-osasto määrättiin valmiuteen kapinan vuoksi ja lähtökäskyä odoteltiin. Jääkäripataljoona ei onneksi joutunut tositoimiin. Kapina laukesi neuvottelemalla, mikä onkin loppujen lopuksi ylpeyden aihe. Kapinallisille palasi lopulta tolkku päähän, tai ainakin jotain nousi päähän. Tarina nimittäin kertoo kuinka suojeluskuntain päällikkö kenraali Lauri "Mala" Malmberg tarjosi kapinajohtaja kenraali K. M. Walleniukselle kyydin Helsinkiin omassa autossaan ja miehet ryyppäsivät ankarasti koko matkan.
Oikein tai väärin, mutta kapinalliset selvisivät melko lievin rangaistuksin. Lakkautetun Lapuan liikkeen toiminta jatkui Isänmaallisen kansanliikkeen (IKL) piirissä enimmäkseen parlamentaarisin keinoin. Urho Kekkonen yritti oikeus- ja sisäministerinä toimiessaan vielä kieltää IKL:n, siinä onnistumatta. IKL:n ja siten myös Lapuan liikkeen taru päättyi vasta vuoden 1944 Moskovan välirauhaan.
Westö kuvailee 1920- ja 1930-luvun iloisena kasvun aikana, pienen laman notkahduksen mainiten, mutta noina vuosina olot Suomessa eivät olleet erityisen vakaat ja on merkittävää että Suomi selvisi tuosta ajasta vapaana ja demokraattisena maana. Kommunismi ja fasismi jylläsivät muualla Euroopassa, vaan eivät Suomessa!
On jo suoranainen klisee todeta että vasta talvisota yhdisti jälleen kansan. Porvarien ja työläisten yhteisymmärrys vahvistettiin tammikuun kihlauksessa 1940 talvisodan kestäessä. Yhteinen sävel löytyy lopulta Westön kirjassakin. Vuoden 1944 epilogin koittaessa, ne päähenkilöistä jotka ovat vielä elossa puhaltavat yhteen hiileen.
Seuraa elokuvasovitus...
K: Jimmy Karlsson, Kjell Westö
⭑⭑⭑⭑ (4/10)
Westön kirja kuvattiin 2010-luvun alussa 6-jaksoiseksi tv-sarjaksi. Tv-sarjasta leikattiin myös 126 minuuttinen elokuva, jonka katsoin nyt. Kirja on lähes 600 sivuinen ja sen tiivistäminen pariin tuntiin vaatii juonen mutkien oikomista suoriksi. Nyt käytännössä kirjan päähenkilöistä Ivar Grandell joutuu sivuhenkilöksi. Kuten elokuvajulisteestakin voi päätellä, Lucie ja Allu nostetaan pääosaan, vaikka heidän suhteensa on kirjassa vain yksi useista sivujuonista. Eccu ja Cedi saavat elokuvassa kyllä tilaa ja heidän vaiheensa tiivistetään melko onnistuneesti.
Vuoden 1918 tapahtumat on kuvattu järkyttävästi, niinkuin pitääkin. Matala, alle miljoonan euron, budjetti näkyy kuitenkin kaikessa. Kehuin Hymyilevää miestä (2016) siitä kuinka epookki oli siinä tehty taitavasti. Valitettavasti tästä elokuvasta ei voi sanoa samaa. Elokuvassa ei niinkään häiritse se mitä näytetään vaan se mitä jätetään näyttämättä. Yksi Westön teoksen suoranainen henkilö on kaupunki itse. Kirjassa kuvataan antaumuksella Helsingin kasvua Venäjän rajaseutujen tuppukylästä itsenäisen maan pääkaupungiksi. Tämä ei ollenkaan välity elokuvasta, koska elokuvassa näytetään kovin vähän Helsinkiä. Tämän vuoksi elokuvassa on ajoittain tv-teatterin tunnelma.
Myös näyttelijävalinnat häiritsevät, tai oikeastaan näyttelijöiden ikääntymisen kuvaaminen. On toki suuri haaste valita näyttelijä esittämään hahmoa jonka tulisi vanheta elokuvan aikana tasaisesti lähes 40 vuotta. Tavallisesti tällaisessa tilanteessa käytetään kahta tai useampaa näyttelijää. Näyttelijän vaihdos on hankala paikka ja siinä ei onnistu moni suuren maailmankaan tuotanto. Vaatii erityistä harkittua epäuskon sivuuttamista esim. katsoa Braveheartissa (1995) kuinka lähes nelikymppinen Mel Gibson astuu esiin parikymppisenä William Wallacena, ja vasta elokuvan kuluessa esittää suunnilleen ikäistään. Toisaalta teinejä kuvaavissa amerikkalaisissa sarjoissa ja elokuvissa on enemmän poikkeus kuin sääntö että esittäjä on roolihahmoaan vanhempi. Esimerkiksi Michael J. Fox oli 24-29-vuotias esittäessään 17-vuotiasta Marty McFlytä Back to the Future -elokuvasarjassa (1985-1990). Där vi en gång gått menee tässä kuitenkin harvinaisen metsään. Nyt Lucien roolissa on ensimmäisessä vuoteen 1906 sijoittuvassa kohtauksessa lapsinäyttelijä, mutta sen jälkeen oikeasti kolmekymppinen Jessica Grabowsky esittää Luciea 16-vuotiaasta 44-vuotiaaksi. Edes maskeerauksella tai hiustyyleillä ei ole onnistuttu kuvaamaan roolihahmon ikääntymistä. Lucie näyttää hetkellisesti vanhenneen 1930-luvulle sijoittuvassa kohtauksessa, mutta nuortuu uudestaan vuoden 1944 epilogissa. Sama tilanne on Cediä esittävän Oskar Pöystin ja Eccua esittävän Jakob Öhrmanin kohdalla. He ovat vuoden 1916 kohtauksissa n. kaksvitosina aivan liian vanhoja koulupojiksi ja elokuvan lopulla aivan liian nuoria. Haaste on vaikea, mutta olisi jotenkin pitänyt ratkaista maskeerauksella tai vahvemmalla ohjauksella. Nyt kun sitä ei ole ratkaistu, jää elokuvasta entistä enemmän tv-teatterimainen tunnelma.
Elokuvaversio jättää siis paljon toivomisen varaa. On mahdollista että pidempi tv-sarjaversio on onnistunut tavoittamaan kirjan kokonaisuuden paremmin, mutta mainituista lavastuksen ja maskeerauksen puutteista johtuen, en koe mitään hinkua ottaa selvää.
Kjell Westö: Missä kuljimme kerran (Otava 2006)
Suomentaja: Katriina SavolainenLukija: Eero Saarinen
⭑⭑⭑⭑⭑⭑ (6/10)
Missä kuljimme kerran (alkup. Där vi en gång gått) on Kjell Westön massiivinen historiallinen romaani elämästä Helsingissä vuodesta 1906 vuoteen 1938. Lisäksi lyhyt epilogi tapahtuu vuonna 1944. Vaikka kirja ei olekaan historiallinen dokumentti, näiden vuosien merkittävät historialliset tapahtumat käydään otsikkotasolla läpi, vuoden 1906 Viaporin kapinasta vuoden 1938 Tšekkoslovakian miehitykseen. Vuosi 1918 on vedenjakaja ja jonkinlainen koko tarinan kiintopiste. Sen tapahtumat kuvataan jo hyvin alkupuolella kirjaa, mutta päähenkilöiden kannalta elämä jakautuu selvästi aikaan ennen vuotta 1918 (onnelliseen lapsuuteen) ja aikaan sen jälkeen (katkeraan aikuisuuteen). Henkilöt käyvät yhä uudelleen läpi vuoden 1918 traumoja, kukin tavallaan.
Kirja seuraa vuorotellen työväenluokan, keskiluokan ja yläluokan elämää. Vahva pääpaino on kuitenkin yläluokan kuvauksella. Keskeisiä henkilöitä kirjassa on viisi. Yläluokkaiset sisarukset Cedi ja Lucie Lillehjelm saavat eniten tilaa. Heidän tuttavapiiriinsä kuuluvat keskiluokkaiset valokuvaaja Eccu Widing ja toimittaja Ivar Grandell jäävät hiukan vähemmälle huomiolle. Viidentenä työmies Allu Cajanderin vaiheita kuvataan myös, mutta lopulta hän taitaa olla pelkkä kontrasti yläluokalle. Näiden viiden lisäksi mainitaan lukemattomia sivuhenkilöitä ja perheenjäseniä.
Kirjan kuvailu on pintapuolista niinkuin Westö yrittäisi mahduttaa kaikean mahdollisen Helsingissä 32 vuoden aikana tapahtuneen romaaniin. Hän sitoo kirjan tapahtumia historiallisiin hetkiin, Titanicin haaksirikosta (1912), Charles Lindhbergin lentoon (1927) ja Joe Lousin ja Max Schmelingin toiseen nyrkkeilyotteluun (1938). Hän jopa harrastaa eräänlaista tuotesijoittelua. Fazerin sininen (1922) ja Chanel No. 5 (1921) tuodaan esiin, varsinaisesti nimiä mainitsematta. Ohimennen kohdataan ajan merkittäviä suomalaisia Paavo Nurmesta, Algot Niskaan ja Tauno Brännäsiin.
Kirjassa on muutama kohta jossa Westö malttaa pysähtyä ja katsoa tarkkaan. Nämä hetket koskettavat aidosti. Yllättäen nämä ovat kuvauksia urheilusta ja musiikista! Ensimmäinen näistä on tennisottelun kuvaus jossa Lucie Lillehjelm löytää oman tiensä. Myöhemmin kirjassa jazz-musiikin tulo Suomeen kuvataan suurella intensiteetillä ja tunteella. Mieleen painuu myös kuvaus siitä kuinka merimieheksi pestautunut Allu Cajander opettelee saksipotkua Montevideossa. Myös muutamissa henkilöiden kohtaamisissa on vahvaa tunnetta. Allu tapaamassa rappiolle joutunutta Enok-isäänsä ja Ivar Grandell kohtaamassa nuoruudenrakastettuaan Henrietteä uudelleen saavat kyyneleet silmiin. Jälkimmäisessä kohtauksessa kuullaan kirjan nimilause. Se saa waltarilaiset mittasuhteet ja voisi olla suoraan Johannes Angeloksesta:
"Joka ikiseen paikkaan jossa ihminen on kulkenut jää muisto hänestä. Se on useimmille näkymätön mutta ne, jotka tuntevat tuon ihmisen ja rakastavat häntä, näkevät sen kuvan aivan selvästi mielessään kun he kävelevät ohi. Niin kauan kuin nuo rakastavat ihmiset ovat olemassa, niin kauan säilyy myös kuva, myös silloin kun itse kulkija on kuollut. Sen vuoksi kaduilta kohoaa joskus lämpöä meidän kävellessämme niitä pitkin."Tämän herkkyyden vastapainoksi seuraa loputtomia kuvauksia viinanhuuruisista juhlista joissa päähenkilöt vatvovat täysin yhdentekeviä sydänsurujaan. Näitä on toinen toisensa perään, niin että alan epäillä onko Westöllä draamantajua ollenkaan. Päähenkilöt elävät niin kuluttavaa elämää, että on ihme että vain muutama heistä päätyy täysin rappiolle ja kuolee ennenaikaisesti.
Ylipäätään helsinkiläinen yläluokka tarjoaa niukasti samaistumiskohteita minulle. Westön lailla rakastan Helsinkiä, mutta sukuni on lähtöisin böndeltä. Siihen aikaan kun Westön hahmot ryyppäsivät Opriksessa, minun äidinäitini ja -isäni viljelivät maata Laatokan Karjalassa, isänisäni teki metsätöitä etelä-Savossa, ja isänäitini piikoi varakkaassa perheessä Porvoossa.
Westö esittää lähes kaikki yläluokan miehet vastenmielisinä öykkäreinä (osan jopa lahtareina ja fasisteina) ja naiset hupakoina. Lucie Lillehjelm, joka on olevinaan seksuaalisesti ja henkisesti emansipoitunut nainen, elää isänsä perintörahoilla eikä osallistu millään tavalla yhteiskunnan rakentamiseen, muuten kuin tuhlaamalla niitä rahoja ravintolaplaveluihin. On myös kovin epäselvää mitä muut yläluokkaiset pää- ja sivuhenkilöt tekevät työkseen. Heillä on ilmeisesti jonkinlaisia liikeyrityksiä, mutta heidän työtään niissä ei kuvata. Ainoastaan huonommin menestyvän työväen- ja keskiluokan työelämää valaistaan. Onko tällainen päähenkilöiden vieraannuttaminen lukijoista ollut Westön tarkoituskin ja onko hän halunnut herättää vastareaktion? Pitäisin nimittäin ihmeellisenä jos joku lukijioista ihailisi kuvattua yläluokan elämäntyyliä tai heidän arvojaan. Minun sympatiani jäävät heikkojen ja sorrettujen puolelle. He jäävät kirjassa kuitenkin sivuosaan, eikä heidän elämästään anneta mitenkään ihanteellista kuvaa. Hekin tekevät elämässään virheitä ja vahingollisia päätöksiä. Toisaalta tällainen kuva on karun realistinen. Westön tarkoituksena saataa olla osoittaa ettei elämässä ole sankareita tai idoleita. Ihmiset vain yrittävät elää elämäänsä ja tavoitella unelmiaan, ja useimmat tulevat pettymään.
Mikä häpeä?
Kirja nostaa esiin itsenäisen Suomen historian kaksi häpeällistä vaihetta: valkoisen terrorin 1918 sekä Lapuan liikkeen ajan 1930-1932.Kuvaus vuoden 1918 teloituksista on voimallista ja järkyttävää. Westön tarinan esikuvana ovat olleet tositapahtumat Uudellamaalla tuon vuoden keväällä. Västankvarnin kylässä Inkoossa tukikohtaansa pitänyt Länsi-Uudenmaan pataljoonaksi kutsuttu puolisotilaallinen yksikkö murhasi yli 200 punaiseksi syytettyä ihmistä kevään aikana.
Västankvarnin kenttäoikeuden puheenjohtajana toimi Erik Grotenfelt. Grotenfelt oli koulutettu, kirjoja julkaissut mies. Tässä mielessä hän rinnastuu 1940-luvun saksalaisiin kollegoihinsa. Todellinen Grotenfelt ei lopulta pystynyt elämään tekojensa kanssa, vaan teki itsemurhan 1919 (tai näin saattaa ajatella, emme voi tietää mikä oli lopulta hänelle syy riistää henkensä). Tämän kirjan fiktiiviset teloittajat jatkavat elämäänsä, mutta eivät vailla henkisiä vammoja. Ehkä juuri niitä he yrittävät hukuttaa viinaan.
Vuoden 1918 punakapina oli laiton, ja sen voitto olisi tuonut Suomelle ja suomalaisille perikadon. Yhtä laittomia olivat kuitenkin sen jälkeiset tapahtumat. Punaisia rankaistiin sotarikoksista ja sen lisäksi rikoksiin syyttömille punaisille kostettiin sumittain ja aiheetta. Kenraali Gustaf Mannerheim oli 25.2.1918 sisällissodan vielä kestäessä antanut ns. Ammutaan paikalla -julistuksen, jota tulkittiin kentällä villisti. Julistus oli ristiriidassa Haagin vuoden 1907 sopimuksen kanssa kehottaessaan tietyissä tilanteissa kenttäteloituksiin. (Suomi tosin liittyi sopimukseen vasta 1924.) Myöhemmän historian valossa vaikuttaa siltä että Mannerheimin julistus oli harkitsematon, eikä hänen tarkoituksenaan ollut sallia laajamittaisia kostotoimia. Vaikka Mannerheim ei itse ollutkaan johtamassa teloituksia ja yritti myöhemmin korjata erheensä ja käskyillään suitsia niitä, hänen jälkimaineensa lahtari-kenraalina ei siis ole täysin aiheeton. Valkoiset murhamiehet armahdettiin jo 7.12.1918 eikä kukaan heistä joutunut lailliseen vastuuseen sotarikoksistaan.
Sisällissodan sovittelun jääminen puolitiehen oli vaikuttamassa seuraaviin häpeän hetkiin jotka koettiin vuosina 1930-1932. Kun punaiset olivat kohdanneet sodan jälkeen vääryyttä, he alkoivat ottaa oikeutta omiin käsiinsä ns. työmaaterrorin muodossa. Valkoisina pidettyjä tai suojeluskuntiin kuuluvia työläisiä alettiin painostaa ja kiusata. Tämä puolestaan herätti voimakkaan vastareaktion valkoisissa, joista osa katsoi punaisia kohdellun liian lempeästi kun heille oli palautettu kansalaisoikeudet melko pian sodan jälkeen ja sosialistipuolueet oli todettu vaalikelpoisiksi.
Kommunismin ja Neuvostoliiton pelko oli täysin aiheellista, mutta Lapuan liikkeen keinot siihen vastaamiseksi eivät olleet. Kaiken lisäksi liikkeen jäsenten tekemät muilutukset, tuhotyöt ja murhat saivat tapahtua ilman että syyllisiä olisi kunnolla yritetty etsiä. Todellisen kommunismin uhan vuoksi Suomen valtaapitävät, presidentit Lauri Kr. Relander ja P. E. Svinhufvud sekä kenraali Mannerheim antoivat fasismin pirulle pikkusormen kunnes se oli viedä koko käden.
Westön kirjassa kesän 1930 talonpoikaismarssi on Cedi Lillehjelmille käänteentekevä hetki. Valtiovallalle se ei sitä vielä ollut, vaan Relander riensi kättelemään fasistijohtaja Vihtori Kosolaa, ja näin legitimoi hänen edustamansa liikkeen toimet (teko jota Relander myöhemmin katui). Vasta Mäntsälän kapinan myötä maaliskuussa 1932 laittoi Suomen laillinen esivalta touhulle pisteen.
Mäntsälän kapinan aikaan oma isänisäni palveli varusmiehenä Käkisalmen jääkäripataljoonassa. Hän kertoi myöhemmin minulle kuinka joukko-osasto määrättiin valmiuteen kapinan vuoksi ja lähtökäskyä odoteltiin. Jääkäripataljoona ei onneksi joutunut tositoimiin. Kapina laukesi neuvottelemalla, mikä onkin loppujen lopuksi ylpeyden aihe. Kapinallisille palasi lopulta tolkku päähän, tai ainakin jotain nousi päähän. Tarina nimittäin kertoo kuinka suojeluskuntain päällikkö kenraali Lauri "Mala" Malmberg tarjosi kapinajohtaja kenraali K. M. Walleniukselle kyydin Helsinkiin omassa autossaan ja miehet ryyppäsivät ankarasti koko matkan.
Oikein tai väärin, mutta kapinalliset selvisivät melko lievin rangaistuksin. Lakkautetun Lapuan liikkeen toiminta jatkui Isänmaallisen kansanliikkeen (IKL) piirissä enimmäkseen parlamentaarisin keinoin. Urho Kekkonen yritti oikeus- ja sisäministerinä toimiessaan vielä kieltää IKL:n, siinä onnistumatta. IKL:n ja siten myös Lapuan liikkeen taru päättyi vasta vuoden 1944 Moskovan välirauhaan.
Westö kuvailee 1920- ja 1930-luvun iloisena kasvun aikana, pienen laman notkahduksen mainiten, mutta noina vuosina olot Suomessa eivät olleet erityisen vakaat ja on merkittävää että Suomi selvisi tuosta ajasta vapaana ja demokraattisena maana. Kommunismi ja fasismi jylläsivät muualla Euroopassa, vaan eivät Suomessa!
On jo suoranainen klisee todeta että vasta talvisota yhdisti jälleen kansan. Porvarien ja työläisten yhteisymmärrys vahvistettiin tammikuun kihlauksessa 1940 talvisodan kestäessä. Yhteinen sävel löytyy lopulta Westön kirjassakin. Vuoden 1944 epilogin koittaessa, ne päähenkilöistä jotka ovat vielä elossa puhaltavat yhteen hiileen.
Arvion mekin ansaitsemme
Missä kuljimme kerran tarjoaa kiinnostavan ja uskoisin että myös jokseenkin todenmukaisen kuvan Helsingin kehityksestä vuosina 1906-1938. Sellaisena se on merkittävä ja kokemisen arvoinen. En voi kuitenkaan antaa sille kovin korkeaa arvosanaa. Pelkäksi ajankuvaksi kirjassa on paljon turhaa. Punaisen langan puute ja päähenkilöiden etäisyys (tahallinen tai tahaton) ovat vakavia ongelmia lukukokemuksen kannalta. Jos Westöllä on kirjassaan joku viesti, hän olisi voinut tuoda sen esiin tiiviimmin. Pidän mieleni avoimena Westön muille teoksille ja vertailuksi taidan lukea Mika Waltarin Isästä poikaan -trilogian (1933-1935). Se on aikalaiskuvaus Helsingistä suunnilleen samalta ajanjaksolta.Seuraa elokuvasovitus...
Där vi en gång gått (2011)
O: Peter LindholmK: Jimmy Karlsson, Kjell Westö
⭑⭑⭑⭑ (4/10)
Westön kirja kuvattiin 2010-luvun alussa 6-jaksoiseksi tv-sarjaksi. Tv-sarjasta leikattiin myös 126 minuuttinen elokuva, jonka katsoin nyt. Kirja on lähes 600 sivuinen ja sen tiivistäminen pariin tuntiin vaatii juonen mutkien oikomista suoriksi. Nyt käytännössä kirjan päähenkilöistä Ivar Grandell joutuu sivuhenkilöksi. Kuten elokuvajulisteestakin voi päätellä, Lucie ja Allu nostetaan pääosaan, vaikka heidän suhteensa on kirjassa vain yksi useista sivujuonista. Eccu ja Cedi saavat elokuvassa kyllä tilaa ja heidän vaiheensa tiivistetään melko onnistuneesti.
Myös näyttelijävalinnat häiritsevät, tai oikeastaan näyttelijöiden ikääntymisen kuvaaminen. On toki suuri haaste valita näyttelijä esittämään hahmoa jonka tulisi vanheta elokuvan aikana tasaisesti lähes 40 vuotta. Tavallisesti tällaisessa tilanteessa käytetään kahta tai useampaa näyttelijää. Näyttelijän vaihdos on hankala paikka ja siinä ei onnistu moni suuren maailmankaan tuotanto. Vaatii erityistä harkittua epäuskon sivuuttamista esim. katsoa Braveheartissa (1995) kuinka lähes nelikymppinen Mel Gibson astuu esiin parikymppisenä William Wallacena, ja vasta elokuvan kuluessa esittää suunnilleen ikäistään. Toisaalta teinejä kuvaavissa amerikkalaisissa sarjoissa ja elokuvissa on enemmän poikkeus kuin sääntö että esittäjä on roolihahmoaan vanhempi. Esimerkiksi Michael J. Fox oli 24-29-vuotias esittäessään 17-vuotiasta Marty McFlytä Back to the Future -elokuvasarjassa (1985-1990). Där vi en gång gått menee tässä kuitenkin harvinaisen metsään. Nyt Lucien roolissa on ensimmäisessä vuoteen 1906 sijoittuvassa kohtauksessa lapsinäyttelijä, mutta sen jälkeen oikeasti kolmekymppinen Jessica Grabowsky esittää Luciea 16-vuotiaasta 44-vuotiaaksi. Edes maskeerauksella tai hiustyyleillä ei ole onnistuttu kuvaamaan roolihahmon ikääntymistä. Lucie näyttää hetkellisesti vanhenneen 1930-luvulle sijoittuvassa kohtauksessa, mutta nuortuu uudestaan vuoden 1944 epilogissa. Sama tilanne on Cediä esittävän Oskar Pöystin ja Eccua esittävän Jakob Öhrmanin kohdalla. He ovat vuoden 1916 kohtauksissa n. kaksvitosina aivan liian vanhoja koulupojiksi ja elokuvan lopulla aivan liian nuoria. Haaste on vaikea, mutta olisi jotenkin pitänyt ratkaista maskeerauksella tai vahvemmalla ohjauksella. Nyt kun sitä ei ole ratkaistu, jää elokuvasta entistä enemmän tv-teatterimainen tunnelma.
Elokuvaversio jättää siis paljon toivomisen varaa. On mahdollista että pidempi tv-sarjaversio on onnistunut tavoittamaan kirjan kokonaisuuden paremmin, mutta mainituista lavastuksen ja maskeerauksen puutteista johtuen, en koe mitään hinkua ottaa selvää.
Comments
Post a Comment