Harry Potterin jäljillä, osa 2
Tämä posti on jatkoa viime viikon julkaisuun, ja jos et ole vielä lukenut sitä, teepä se ensin. Käyn tässä suoraan asiaan ilman sen kummempia johdantoja.
Äänikirjan lukija: Vesa Vierikko (Pottermore 2017)
Viides kirja on koko kirjasarjan heikoin, mutta sitä ei kuitenkaan valitettavasti voi jättää lukematta. Olennaisia henkilöitä ja myöhempiä käänteitä ei voi ymmärtää ilman tätä kirjaa.
Kirja-arviot päättyvät tältä erää tähän. Olemme aloittaneet kuudennen kirjan kuuntelun ja palaan siihen myöhemmin. Harry Potter ja puoliverinen prinssi (2005) on onneksi neljättä ja viidettä kirjaa vahvempi, eikä kestäkään kuin 22 tuntia normaalinopeudella.
Äänikirjat
J.K. Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari (2000)
Suomentaja: Jaana Kapari-Jatta (Tammi 2001)Äänikirjan lukija: Vesa Vierikko (Pottermore 2017)
★★★
Harry Potter ja liekehtivä pikari (2000) alkaa kuvauksella Voldemortin puuhista. Kirjan alkukohtaus on ravisteleva, mutta sen jälkeen alkaa tarinan kannalta tyhjäkäynti. Harryn kesänvietto Weasleyiden luona ja huispauksen maailmanmestaruuskisat kuvataan pitkän kaavan kautta. Alkuteosta on kulunut neljännes ennenkuin edes päästään Tylypahkaan. Kirjan pääjuonena on niin sanotut kolmivelhoturnajaiset. Tylypahkaan saapuu kahdesta muusta velhokoulusta oppilaita osallistumaan turnajaisiin, ja Harry valitaan yllättäen neljänneksi osallistujaksi. Joku kuitenkin haluaa kisojen aikana vahingoittaa Harryä. Mutta kuka? Uusi pimeyden voimilta suojautumisen opettaja Alastor "Hullusilmä" Vauhkomieli puolestaan yrittää auttaa Harryä selviytymään kisoista ja opettaa hänelle uusia taitoja.
Neljännessä kirjassa J.K. Rowlingilta on karannut mopo käsistä ja hän suoltaa tekstiä kuin kirjan hahmon Rita Luodikon sitaattisulka. Kirja on pöhöttynyt alkukielellä 636 sivuun ja suomennoksena 768 sivuun. Äänikirjan kuuntelu kestää normaalinopeudella yli vuorokauden (24 h 37 min)! Viimeistään tämän kirjan kohdalla otimme 1,25-kertaisen lukunopeuden käyttöön. Vesa Vierikon ilmeikäs ääni ei siitä vielä kärsi, mutta 1,5-kertainen nopeus alkaisi jo kuulostaa tökeröltä.
Rowling on selvästi ajatellut että lukijat haluavat tietää yhä enemmän taikamaailmasta ja nyt hän avaa tarpeettomia yksityiskohtia siitä lukijoiden silmien eteen. Kotitonttujen elämästä ja Voldemortin kätyreiden, Kuolonsyöjien, aiemmista puuhista saadaan tietää lisää. Osa yksityiskohdista tuntuu lähemmässä tarkastelussa epäloogisilta ja typeriltä. Kovimmilla faneilla se toki saattaa lisätä uskoa velhomaailmaan (credo quia absurdum).
Kolmivelhoturnajaiset on venytetty kouluvuoden mittaisiksi, missä ei ole mitään järkeä. Tosin yhtä vähän järkeä on siinä että koulun vuotuinen huispaus-mestaruus ratkaistaan yhden ottelun yksinkertaisella sarjalla. Huispaus on kuitenkin tältä vuodelta peruttu, järjetöntä sekin, vain sen takia että yksi Tylypahkan oppilas osallistuu turnajaisiin.
Muiden taikakoulujen tapoja ja oppilaita kuvataan kliseisesti. Ranskalaisvaikutteinen Beauxbatons tuntuu olevan puhtaasti noita(=tyttö)koulu. Slaavilais-germaaninen Durmstrang on puolestaan velho(=poika)koulu.
Kirjan nostaa kelvolliseksi sen lopun tapahtumat, joissa Rowlingin draamantaidot pääsevät esiin. Rowling selvästi osaa huipentaa loppua kohden. Nyt kirjan vihoviimeinen käänne tulee kuitenkin täysin puun takaa. Toisin kuin Azkabanin vangin paljastuksia, sitä ei ole lukija voinut ennakoida ajoissa. Sen sijaan että olisin positiivisesti shokissa tunnen itseni huijatuksi.
Kirja olisi hieman parempi jos siitä leikattaisiin n. neljännes turhaa pois, mutta mikään ei korjaa huijatuksi tulemisen fiilistä.
Äänikirjan lukija: Vesa Vierikko (Pottermore 2017)
Neljännessä kirjassa J.K. Rowlingilta on karannut mopo käsistä ja hän suoltaa tekstiä kuin kirjan hahmon Rita Luodikon sitaattisulka. Kirja on pöhöttynyt alkukielellä 636 sivuun ja suomennoksena 768 sivuun. Äänikirjan kuuntelu kestää normaalinopeudella yli vuorokauden (24 h 37 min)! Viimeistään tämän kirjan kohdalla otimme 1,25-kertaisen lukunopeuden käyttöön. Vesa Vierikon ilmeikäs ääni ei siitä vielä kärsi, mutta 1,5-kertainen nopeus alkaisi jo kuulostaa tökeröltä.
Rowling on selvästi ajatellut että lukijat haluavat tietää yhä enemmän taikamaailmasta ja nyt hän avaa tarpeettomia yksityiskohtia siitä lukijoiden silmien eteen. Kotitonttujen elämästä ja Voldemortin kätyreiden, Kuolonsyöjien, aiemmista puuhista saadaan tietää lisää. Osa yksityiskohdista tuntuu lähemmässä tarkastelussa epäloogisilta ja typeriltä. Kovimmilla faneilla se toki saattaa lisätä uskoa velhomaailmaan (credo quia absurdum).
Kolmivelhoturnajaiset on venytetty kouluvuoden mittaisiksi, missä ei ole mitään järkeä. Tosin yhtä vähän järkeä on siinä että koulun vuotuinen huispaus-mestaruus ratkaistaan yhden ottelun yksinkertaisella sarjalla. Huispaus on kuitenkin tältä vuodelta peruttu, järjetöntä sekin, vain sen takia että yksi Tylypahkan oppilas osallistuu turnajaisiin.
Muiden taikakoulujen tapoja ja oppilaita kuvataan kliseisesti. Ranskalaisvaikutteinen Beauxbatons tuntuu olevan puhtaasti noita(=tyttö)koulu. Slaavilais-germaaninen Durmstrang on puolestaan velho(=poika)koulu.
Kirjan nostaa kelvolliseksi sen lopun tapahtumat, joissa Rowlingin draamantaidot pääsevät esiin. Rowling selvästi osaa huipentaa loppua kohden. Nyt kirjan vihoviimeinen käänne tulee kuitenkin täysin puun takaa. Toisin kuin Azkabanin vangin paljastuksia, sitä ei ole lukija voinut ennakoida ajoissa. Sen sijaan että olisin positiivisesti shokissa tunnen itseni huijatuksi.
Kirja olisi hieman parempi jos siitä leikattaisiin n. neljännes turhaa pois, mutta mikään ei korjaa huijatuksi tulemisen fiilistä.
J.K. Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta (2003)
Suomentaja: Jaana Kapari-Jatta (Tammi 2004)Äänikirjan lukija: Vesa Vierikko (Pottermore 2017)
★★½
Harry Potter ja Feeniksin kilta (2003) kuvaa (kuten arvaatkin) Harryn viidettä kouluvuotta Tylypahkassa. Voldemortin kätyrit ovat aktivoituneet, mutta taikaministeri Toffee ei suostu tätä uskomaan. Dumbledoren linja joutuu velhoyhteisössä epäsuosioon ja taikaministeri asettaa apurinsa Dolores Pimennon Tylypahkaan uudeksi pimeyden voimilta suojautumisen opettajaksi. Samanaikaisesti Harry alkaa kuitenkin nähdä näkyjä Voldemortin aikeista. Voldmort etsii salaista asetta joka voisi tuoda hänelle lopullisen voiton ja vallan. Harry ja toverit ryhtyvät puuhaamaan maanalaista armeijaa sekä Pimennon tyrannimaista komentoa että Voldemortin pyrkimiksiä vastaan.
Harry Potter and the Order of the Phoenix (2003) oli Potter-kirjoista ensimmäinen jonka luin tuoreeltaan. Olin ennakkotilannut kirjan Amazonista ja odotin pakettia saapuvaksi kuin kuuta nousevaa. Muistaakseni yritin jopa lukea järkälettä 15 minuutin bussimatkoilla töihin ja kotiin. Kuitenkin jo ilmestymisaikanaan pidin tätä kirjaa liian pitkänä. Kirjassa on alkukielellä 766 sivua, suomennoksena 1050 ja äänikirja kestää piinaavat 33 tuntia!
Uudelleen luettuna/kuultuna kirja on paikoitellen jopa tuskastuttava. Tapahtuminen kuvaus ei varsinaisesti ole tylsä, mutta kerronnan pitkitys on turhaa ja vaikuttaa kirjailijan taitamattomuudelta. Rowling ei ikäänkuin ole osannut tiivistää kerrontaa olennaisiin asioihin vaan hän haluaa pitkittää kaikkia vaiheita ja kohtauksia. Rowling lienee ajatellut että velhomaailman fanit haluavat kuulla enemmän ja enemmän yksityiskohtia. Kolmen ensimmäisen kirjan vihjailu toimii kuitenkin paremmin. Neljäs ja viides hajoavat. Viimeistään viidennen kirjan kohdalla Rowlingin käyttämä rakenne jossa juonenkäänteet ripotellaan koulun lukukauden mittaiseksi alkaa todella ontua. Jo kirjan alkuvaiheilla tulee selväksi että Harry kärsii ja on uhattuna. Tämä kuitenkin juntataan lukijalle vielä monta kertaa uudestaan ennen kuin päästä vääjäämättömään loppuselvittelyyn.
Dolores Pimento saa kirjassa paljon tilaa, ja aiemmista kirjoista tuttu Tylypahkan vahtimestari herra Voro on myös enemmän esillä. Uusina sivuhenkilöinä esitellään naapurituvan hömelö Luna Lovekiva, ilkeä kotitonttu Oljo sekä kuolonsyöjä Bellatrix Lestrange. Luna ja Oljo ovat kiinnostavia hahmoja, Bellatrixin jäädessä yksiulotteisen pahaksi. Weasleyiden perheenjäsenet ovat tarinan kannalta yhä tärkeämmissä osissa ja saavat yksilöllisempää luonnetta, minkä arvelen tyydyttävän kaiken tasoisia faneja.
Jälleen kirjan lopussa (joka siis sattumoisin osuu kouluvuoden loppuun) päästään vauhtiin. Lopputaistelun kuvaus on jännittävää ja tehokasta. Voldemortin salainen ase on kuitenkin todellinen McGuffin. Sitä havitellaan koko kirjan ajan, mutta sen paljastuminen on lopulta täysin yhdentekevää.
Harry Potter and the Order of the Phoenix (2003) oli Potter-kirjoista ensimmäinen jonka luin tuoreeltaan. Olin ennakkotilannut kirjan Amazonista ja odotin pakettia saapuvaksi kuin kuuta nousevaa. Muistaakseni yritin jopa lukea järkälettä 15 minuutin bussimatkoilla töihin ja kotiin. Kuitenkin jo ilmestymisaikanaan pidin tätä kirjaa liian pitkänä. Kirjassa on alkukielellä 766 sivua, suomennoksena 1050 ja äänikirja kestää piinaavat 33 tuntia!
Uudelleen luettuna/kuultuna kirja on paikoitellen jopa tuskastuttava. Tapahtuminen kuvaus ei varsinaisesti ole tylsä, mutta kerronnan pitkitys on turhaa ja vaikuttaa kirjailijan taitamattomuudelta. Rowling ei ikäänkuin ole osannut tiivistää kerrontaa olennaisiin asioihin vaan hän haluaa pitkittää kaikkia vaiheita ja kohtauksia. Rowling lienee ajatellut että velhomaailman fanit haluavat kuulla enemmän ja enemmän yksityiskohtia. Kolmen ensimmäisen kirjan vihjailu toimii kuitenkin paremmin. Neljäs ja viides hajoavat. Viimeistään viidennen kirjan kohdalla Rowlingin käyttämä rakenne jossa juonenkäänteet ripotellaan koulun lukukauden mittaiseksi alkaa todella ontua. Jo kirjan alkuvaiheilla tulee selväksi että Harry kärsii ja on uhattuna. Tämä kuitenkin juntataan lukijalle vielä monta kertaa uudestaan ennen kuin päästä vääjäämättömään loppuselvittelyyn.
Dolores Pimento saa kirjassa paljon tilaa, ja aiemmista kirjoista tuttu Tylypahkan vahtimestari herra Voro on myös enemmän esillä. Uusina sivuhenkilöinä esitellään naapurituvan hömelö Luna Lovekiva, ilkeä kotitonttu Oljo sekä kuolonsyöjä Bellatrix Lestrange. Luna ja Oljo ovat kiinnostavia hahmoja, Bellatrixin jäädessä yksiulotteisen pahaksi. Weasleyiden perheenjäsenet ovat tarinan kannalta yhä tärkeämmissä osissa ja saavat yksilöllisempää luonnetta, minkä arvelen tyydyttävän kaiken tasoisia faneja.
Jälleen kirjan lopussa (joka siis sattumoisin osuu kouluvuoden loppuun) päästään vauhtiin. Lopputaistelun kuvaus on jännittävää ja tehokasta. Voldemortin salainen ase on kuitenkin todellinen McGuffin. Sitä havitellaan koko kirjan ajan, mutta sen paljastuminen on lopulta täysin yhdentekevää.
Viides kirja on koko kirjasarjan heikoin, mutta sitä ei kuitenkaan valitettavasti voi jättää lukematta. Olennaisia henkilöitä ja myöhempiä käänteitä ei voi ymmärtää ilman tätä kirjaa.
Kirja-arviot päättyvät tältä erää tähän. Olemme aloittaneet kuudennen kirjan kuuntelun ja palaan siihen myöhemmin. Harry Potter ja puoliverinen prinssi (2005) on onneksi neljättä ja viidettä kirjaa vahvempi, eikä kestäkään kuin 22 tuntia normaalinopeudella.
Elokuvat
Harry Potter and the Goblet of Fire (2005)
O: Mike Newell
K: Steve Kloves (perustuu J.K. Rowlingin kirjaan)
★★★★
Goblet of Fire on ensimmäinen elokuvasovitus joka onnistuu itse kirjaa paremmin. Steve Kloves jatkaa käsikirjoittajana. Ohjaajana on britti-veteraani Mike Newell, jonka tunnetuin ohjaustyö lienee Four Weddings and a Funeral (1994).
Kirjan rönsyt on karsittu taitavasti. Ylimääräisitä sivuhenkilöistä esim. Ludo Bagman on jätetty pois juonen yhtään kärsimättä, ja kotitonttujen asiat jätetään vähemmälle huomiolle.
Elokuvan loppuvaiheet ovat hyytäviä, ja toimivat ehkä vieläkin tehokkaammin kuin kirjassa, vaikka elokuvassa priori incantatem ei ehdikään saakaan selitystä. Näyttelijäntyö on kauttaaltaan vahvaa, sekä lapsilla että aikuisilla. Pois on kaikki ilveily ja virnistely. Nuori Robert Pattinson on mainio Cedric Diggory, ja elokuvan jälkeen "Mad-Eye" Moodyä on mahdoton ajatella ilman että ajattelee Brendan Gleesonia.
Silti elokuvakaan ei pysty täysin paikkamaan alkuteoksen juonenkäänteen epäuskottavuutta (vaikka antaa siitä enemmän vihjeitä kuin kirja). Miten muka kaikkitietävä Dumbledore ei tajunnut niin simppeliä puijausta?
 |
| Prefects' bathroom (The Making of Harry Potter, kesä 2018) |
Elokuvan loppuvaiheet ovat hyytäviä, ja toimivat ehkä vieläkin tehokkaammin kuin kirjassa, vaikka elokuvassa priori incantatem ei ehdikään saakaan selitystä. Näyttelijäntyö on kauttaaltaan vahvaa, sekä lapsilla että aikuisilla. Pois on kaikki ilveily ja virnistely. Nuori Robert Pattinson on mainio Cedric Diggory, ja elokuvan jälkeen "Mad-Eye" Moodyä on mahdoton ajatella ilman että ajattelee Brendan Gleesonia.
Silti elokuvakaan ei pysty täysin paikkamaan alkuteoksen juonenkäänteen epäuskottavuutta (vaikka antaa siitä enemmän vihjeitä kuin kirja). Miten muka kaikkitietävä Dumbledore ei tajunnut niin simppeliä puijausta?
Harry Potter and the Order of the Phoenix (2007)
O: David Yates
K: Michael Goldenberg (perustuu J.K. Rowlingin kirjaan)
★★★½
Viidennessä elokuvassa sekä käsikirjoittaja että ohjaaja ovat vaihtuneet. Michael Goldenbergin ura Potter-käsikirjoittajana jäi tähän yhteen elokuvaan. David Yates puolestaan on ohjannut kaikki Harry Potter -tuotokset tästä elokuvasta alkaen ja jatkaa yhä Fantastic Beasts -elokuvasarjan ohjaajana. Ei nyt olisi tarvinnut, kuten totesin jo taannoisessa postissani. Goldenberg ja Yates kuitenkin onnistuvat Order of Phoenixissa kohtuullisesti, huomioiden alkuteoksen heikkoudet. Elokuva on puristettu 2 tuntiin 18 minuuttiin, ja vastakohtana kirjalle, se ei ole elokuvasarjan pisin, vaan itse asiassa toiseksi lyhyin. Neljännen elokuvan lailla, alku-ja keskivaiheiden tiivistys ja karsiminen palvelee tarinaa, ja viides elokuva on kirjaa vahvempi. Pimennon tyrannimaisen komennon kasvu kuvataan taitavasti herra Voron kautta. Tämä naulaa koko ajan uusia määräyksiä seinään, yhä korkeammalle ja korkeammalle.
Harmillisesti elokuvan lopputaistelun kuvaus ei yllä kirjan kuvauksen tasolle. Muutama Rowlingin tyydyttävästi kuvaaman käänne jää pois ja jotenkin omalla mielikuvituksella taistelut kuvittaa vielä sähäkämmiksi ja dramaattisemmiksi.
Joka tapauksessa elokuva yltää samalle tasolle ykkös- ja kakkosleffojen kanssa.
Harmillisesti elokuvan lopputaistelun kuvaus ei yllä kirjan kuvauksen tasolle. Muutama Rowlingin tyydyttävästi kuvaaman käänne jää pois ja jotenkin omalla mielikuvituksella taistelut kuvittaa vielä sähäkämmiksi ja dramaattisemmiksi.
Joka tapauksessa elokuva yltää samalle tasolle ykkös- ja kakkosleffojen kanssa.
Nähtävyydet
Warner Bros. Studio Tour London - The Making of Harry Potter
★★★
Kuten jo postin ensimmäisessä osassa kirjoitin, kirjoja ei voi ajatella ilman elokuvia. Siksi jokaisen todellisen Potter-fanin pyhiinvaelluskohteeksi on muodostunut elokuvien lavasteisiin sukeltava Warner Bros. Studio Tour London - The Making of Harry Potter. Kohde sijaitsee nimensä mukaisesti Warnerin Lontoon studioilla Watfordissa, n. 30 km Lontoosta luoteeseen. Studioille pääsee parhaiten junalla Lontoon Eustonin asemalta, siis ei suinkaan King's Crossin asemalta, josta kuvitteellinen Tylypahkan pikajuna lähtee. Lontoossa on todellakin monta junien pääteasemaa, joten niiden kanssa kannattaa olla tarkkana. Junamatka Eustonista Watford Junctioniin kestää 15-20 minuuttia ja menopaluu nelihenkiseltä perheeltä maksaa n. 30 puntaa (n. 35 €). Watford Junctionin asemalta on on vielä bussikuljetus itse studiolle. Itse bussimatka maksaa 3 puntaa per kärsä ja kestää 15 minuuttia, mutta loma-aikoina bussiin voi joutua jonottamaan ja ensimmäiseen bussiin ei välttämättä mahdu.
Lopulta perhelippu (2+2 henkeä) itse studiolle maksaa tätä kirjoittaessa 150 puntaa (n. 175 €) ja se on välttämätöntä ostaa etukäteen, ja hyvissä ajoin! Meillä oli suunnitelmissa käydä studioilla jo kesällä 2016, mutta kun ryhdyimme katselemaan vapaita aikoja pari viikkoa ennen reissua, kaikki liput matkamme ajalle oli jo myyty! Kesän 2018 reissulle varasimme Potter-käynnin reilut 2 kuukautta ennen matkaa. Lipuissa on kierroksen alkamisaika puolen tunnin tarkkuudella, ja sitä kannattaa noudattaa, vaikkei aikaa aivan vahtimestari Voron innokkuudella valvotakaan. Tätä kirjoittaessa 1.3.2020 ensi viikon keskiviikolle ja torstaille jotain aikoja vapaina, mutta sitten on monta viikkoa täyteen buukattuja ja seuraavat vapaat ajat ovat huhtikuun lopussa.
Kaikki edellä mainittu logistiikka tekee kuitenkin käynnistä melko stressaavan, ainakin sille perheenjäsenelle joka kokee olevansa vastuussa matkan onnistumisesta. Jos haluaa päästä vähemmällä stressillä, mutta on valmis pulittamaan matkasta enemmän, studioille pääsee perille suoraan Lontoon keskustasta bussilla, ja perille saapuessa ei tarvitse sen enempiä jonotella. Tällaisen ovelta ovelle retken hinta nelihenkiselle perheelle on n. 400 puntaa (n. 470 €), eli yli tuplat itsejärjestettyyn retkeen verrattuna. Näihin valmiisiin bussiretkiin saa myös lippuja lyhyemmällä varoitusajalla, tätä kirjoittaessa lipun saisi huomiselle. (Retkien järjestäjillä lienee joku kiintiö studiolipuista.)
Itse studiokierros on kuitenkin pienen vaivannäön ja stressin arvoinen. Kesällä 2018 näyttelyn teemana oli Harry Potter and the Goblet of Fire -elokuva. Meillä oli liput klo 18 alkavalle kierrokselle. Saavuimme studiolle lopulta klo 17 aikoihin ja ehdimme nauttia välipalaa studion melko kalliissa kahviossa ennen kuin meidät päästettiin pienen esittelyfilmin jälkeen sisälle Tylypahkan suureen saliin. Sali teki minuun suuren vaikutuksen, tuntui todella kun olisi astunut elokuvaan sisään. Loppukierros oli siihen nähden hienoinen pettymys. Olin ehkä odottanut ennakkoon pääseväni kulkemaan Tylypahkan käytävillä ja liikkuvissa portaikoissa, mutta aivan tällaista ei ollut luvassa. Toki minun olisi pitänyt tietää että useat sisäkuvat Tylypahkasta on kuvattu aidoissa vanhoissa linnoissa ja kouluissa, kuten Alnwick Castlessa ja Christ Church Collegessa Oxfordissa.
Siis linnan käytäviä ei studiokierroksella löytynyt, mutta päätä huimaava määrä lavasteita ja rekvisiittaa oli tarjolla. Lähemmin tarkasteltuna osa elokuvan rekvisiitasta on feikkiä, esimerkiksi Dumbledoren kanslian kaappien esineet. Myös Rohkelikon oleskelutilat ja makuusalit ovat hämmentävän pieniä ja halusin ohittaa ne nopeasti etten särkisi illuusiota myöhemmillä elokuvien katselukerroilla. Sen sijaan Kalkaroksen taikajuomaluokka pulloriveineen ja kattiloineen kestää lähempää tarkastelua. Sinne haluaisin jäädä pidemmäksi aikaa, oikeaan taikamaailmaan.
Kierroksen aikana tulee mahdollisuus maistella kermakaljaa ja useaan otteeseen ostaa virallisia Harry Potter -tavaroita. Siis retken budjettiin kannattaa varata muutama kymppi ylimääräistä.
Hienoimpia kohteita suuren salin ja taikajuomaluokan lisäksi ovat Viistokuja (Diagon Alley), jonne todella pääsee astelemaan ja Tylypahkan linnan pienoismalli mittakaavassa 1:24.
Studiokierroksella vierähti helposti pari tuntia, mutta ei sen enempää. Superfani saattaisi viettää siellä kolmannenkin tunnin, mutta meille riitti kaksi. Kierroksen päätteeksi tarjoutuu vielä tilaisuus ostoksille massiivisessa kaupassa. Aito taikasauva 30 puntaa ja aito Gryffindor villapaita viisikymppiä...
Koin että käynti studioilla oli kaiken vaivan ja rahan arvoinen, mutta ei sen enempää. Itselläni ennakko-odotukset olivat vieläkin korkeammalla kuin todellisuus ja saatoin lievästi pettyä.
Kierros päivittyy jatkuvasti ja nyt keväällä 2020 siellä mainostetaan uusina kohteina Irvetan velhopankkia ja pimeiden voimien esittelyä.
Lisätietoja löytyy ja lippuja voi ostaa osoitteesta: https://www.wbstudiotour.co.uk/
Olet potteristi tai ei, Edinburgh Castle on hieno kohde ja Arthur's Seat on upea luonnonähtävyys. Sinne kiivetessä ollaan tosin enemmän Trainspotting-faniuden äärellä. Suosittelen joka tapauksessa vahvasti! Huippuaika Edinburghissa vierailuun on uusivuosi, eli paikallisittain Hogamanay. Juhlinta alkaa jo 30.12. näyttävällä soihtukulkueella ja jatkuu jopa 2.1. saakka erilaisilla tapahtumilla.
Harry Potter tulee palaamaan.
Kuten jo postin ensimmäisessä osassa kirjoitin, kirjoja ei voi ajatella ilman elokuvia. Siksi jokaisen todellisen Potter-fanin pyhiinvaelluskohteeksi on muodostunut elokuvien lavasteisiin sukeltava Warner Bros. Studio Tour London - The Making of Harry Potter. Kohde sijaitsee nimensä mukaisesti Warnerin Lontoon studioilla Watfordissa, n. 30 km Lontoosta luoteeseen. Studioille pääsee parhaiten junalla Lontoon Eustonin asemalta, siis ei suinkaan King's Crossin asemalta, josta kuvitteellinen Tylypahkan pikajuna lähtee. Lontoossa on todellakin monta junien pääteasemaa, joten niiden kanssa kannattaa olla tarkkana. Junamatka Eustonista Watford Junctioniin kestää 15-20 minuuttia ja menopaluu nelihenkiseltä perheeltä maksaa n. 30 puntaa (n. 35 €). Watford Junctionin asemalta on on vielä bussikuljetus itse studiolle. Itse bussimatka maksaa 3 puntaa per kärsä ja kestää 15 minuuttia, mutta loma-aikoina bussiin voi joutua jonottamaan ja ensimmäiseen bussiin ei välttämättä mahdu.
Lopulta perhelippu (2+2 henkeä) itse studiolle maksaa tätä kirjoittaessa 150 puntaa (n. 175 €) ja se on välttämätöntä ostaa etukäteen, ja hyvissä ajoin! Meillä oli suunnitelmissa käydä studioilla jo kesällä 2016, mutta kun ryhdyimme katselemaan vapaita aikoja pari viikkoa ennen reissua, kaikki liput matkamme ajalle oli jo myyty! Kesän 2018 reissulle varasimme Potter-käynnin reilut 2 kuukautta ennen matkaa. Lipuissa on kierroksen alkamisaika puolen tunnin tarkkuudella, ja sitä kannattaa noudattaa, vaikkei aikaa aivan vahtimestari Voron innokkuudella valvotakaan. Tätä kirjoittaessa 1.3.2020 ensi viikon keskiviikolle ja torstaille jotain aikoja vapaina, mutta sitten on monta viikkoa täyteen buukattuja ja seuraavat vapaat ajat ovat huhtikuun lopussa.
Kaikki edellä mainittu logistiikka tekee kuitenkin käynnistä melko stressaavan, ainakin sille perheenjäsenelle joka kokee olevansa vastuussa matkan onnistumisesta. Jos haluaa päästä vähemmällä stressillä, mutta on valmis pulittamaan matkasta enemmän, studioille pääsee perille suoraan Lontoon keskustasta bussilla, ja perille saapuessa ei tarvitse sen enempiä jonotella. Tällaisen ovelta ovelle retken hinta nelihenkiselle perheelle on n. 400 puntaa (n. 470 €), eli yli tuplat itsejärjestettyyn retkeen verrattuna. Näihin valmiisiin bussiretkiin saa myös lippuja lyhyemmällä varoitusajalla, tätä kirjoittaessa lipun saisi huomiselle. (Retkien järjestäjillä lienee joku kiintiö studiolipuista.)
Itse studiokierros on kuitenkin pienen vaivannäön ja stressin arvoinen. Kesällä 2018 näyttelyn teemana oli Harry Potter and the Goblet of Fire -elokuva. Meillä oli liput klo 18 alkavalle kierrokselle. Saavuimme studiolle lopulta klo 17 aikoihin ja ehdimme nauttia välipalaa studion melko kalliissa kahviossa ennen kuin meidät päästettiin pienen esittelyfilmin jälkeen sisälle Tylypahkan suureen saliin. Sali teki minuun suuren vaikutuksen, tuntui todella kun olisi astunut elokuvaan sisään. Loppukierros oli siihen nähden hienoinen pettymys. Olin ehkä odottanut ennakkoon pääseväni kulkemaan Tylypahkan käytävillä ja liikkuvissa portaikoissa, mutta aivan tällaista ei ollut luvassa. Toki minun olisi pitänyt tietää että useat sisäkuvat Tylypahkasta on kuvattu aidoissa vanhoissa linnoissa ja kouluissa, kuten Alnwick Castlessa ja Christ Church Collegessa Oxfordissa.
 |
| Gryffindor common room (The Making of Harry Potter, kesä 2018) |
Siis linnan käytäviä ei studiokierroksella löytynyt, mutta päätä huimaava määrä lavasteita ja rekvisiittaa oli tarjolla. Lähemmin tarkasteltuna osa elokuvan rekvisiitasta on feikkiä, esimerkiksi Dumbledoren kanslian kaappien esineet. Myös Rohkelikon oleskelutilat ja makuusalit ovat hämmentävän pieniä ja halusin ohittaa ne nopeasti etten särkisi illuusiota myöhemmillä elokuvien katselukerroilla. Sen sijaan Kalkaroksen taikajuomaluokka pulloriveineen ja kattiloineen kestää lähempää tarkastelua. Sinne haluaisin jäädä pidemmäksi aikaa, oikeaan taikamaailmaan.
Kierroksen aikana tulee mahdollisuus maistella kermakaljaa ja useaan otteeseen ostaa virallisia Harry Potter -tavaroita. Siis retken budjettiin kannattaa varata muutama kymppi ylimääräistä.
Hienoimpia kohteita suuren salin ja taikajuomaluokan lisäksi ovat Viistokuja (Diagon Alley), jonne todella pääsee astelemaan ja Tylypahkan linnan pienoismalli mittakaavassa 1:24.
 |
| Hogwarts Castle mittakaavassa 1:24 |
Studiokierroksella vierähti helposti pari tuntia, mutta ei sen enempää. Superfani saattaisi viettää siellä kolmannenkin tunnin, mutta meille riitti kaksi. Kierroksen päätteeksi tarjoutuu vielä tilaisuus ostoksille massiivisessa kaupassa. Aito taikasauva 30 puntaa ja aito Gryffindor villapaita viisikymppiä...
Koin että käynti studioilla oli kaiken vaivan ja rahan arvoinen, mutta ei sen enempää. Itselläni ennakko-odotukset olivat vieläkin korkeammalla kuin todellisuus ja saatoin lievästi pettyä.
Kierros päivittyy jatkuvasti ja nyt keväällä 2020 siellä mainostetaan uusina kohteina Irvetan velhopankkia ja pimeiden voimien esittelyä.
Lisätietoja löytyy ja lippuja voi ostaa osoitteesta: https://www.wbstudiotour.co.uk/
Edinburgh
Kaupungille kokonaisuutena en tapaa antaa tähtiä, mutta jos antaisin, Edinburgh olisi viiden tähden kohde. Vain vauhkomielisimmät fanit menevät sinne pelkästään Harry Potterin takia, mutta jos on muita syitä vierailla kaupungissa, voi toki samalla bongata Potter-kohteita. J.K. Rowling kirjoitti ensimmäistä kirjaa mm. The Elephant House -kahvilassa ja linnamainen George Heriot's School on kuulema ollut esikuvana Tylypahkan koulurakennukselle. Parhaiten Potter-tunnelmaan kuitenkin pääsee kävelemällä vanhan Edinburghin katuja. Victoria Street on ilmetty Viistokuja! Enkä edes tiennyt näistä vaikuttimista etukäteen. Kävellessäsi jyrkällä kaartuvalla kadulla et vaan voi olla ajattelematta Harry Potteria! |
| Näkymä Arthur's Seatilta |
Olet potteristi tai ei, Edinburgh Castle on hieno kohde ja Arthur's Seat on upea luonnonähtävyys. Sinne kiivetessä ollaan tosin enemmän Trainspotting-faniuden äärellä. Suosittelen joka tapauksessa vahvasti! Huippuaika Edinburghissa vierailuun on uusivuosi, eli paikallisittain Hogamanay. Juhlinta alkaa jo 30.12. näyttävällä soihtukulkueella ja jatkuu jopa 2.1. saakka erilaisilla tapahtumilla.
Harry Potter tulee palaamaan.
Comments
Post a Comment