Junabongailua ja androideja

Junabongailu on jalo ajanviete, jota itsekin olen harrastanut lapsena. Nyt ei kuitenkaan ole kyse siitä itsestään, vaan kirjasta/elokuvasta joka on ominut harrastuksen nimen. Alkuperäinen Trainspotting-elokuva on saavuttanut kulttiaseman, mutta onko se kestänyt aikaa? Entä kannattiko sille tehdä jatko-osaa? Lue eteenpäin niin ainakin minun mielipiteeni selviää. Lisäksi käsittelyssä kolmas britti-elokuva, jossa tehdään Turingin testejä.

Trainspotting (1996)

O: Danny Boyle
K: John Hodge (perustuu Irvine Welshin kirjaan)

10/10

Alkuperäisestä Trainspottingista on kirjoitettu niin paljon, ettei minulla ole siihen nyt 21 vuotta myöhemmin paljon mitään lisättävää. Tämä elokuva nosti Danny Boylen ohjaajien ykköskaartiin ja teki Ewan McGregorista tähden. McGregor oli niin vahvasti Mark Renton, että tuntui hiukan vaikealta nähdä hänet kolme vuotta myöhemmin Star Wars -universumissa ja nuoren Obi-Wan Kenobin roolissa. (Toki hän siihenkin rooliin istui paremmin kuin hyvin ja paikkasi muuten surkeaa Episode I:tä.)

Ehkä eniten ensimmäisestä Trainspottingista jäi elämään käsittämättömän hyvin siihen istuva musiikki. Kuuntelin itse 90-luvun loppuvuosina elokuvan soundtrack CD:n puhki (noin niinkuin kuvainnollisesti). Loistavasta soundtrackistä onkin tullut Boylen tavaramerkki. Huonommissakin hänen elokuvissaan on mukiinmenevä musiikkiraita (Sunshine (2007)) ja parhaimmissa se on tajunnanräjäyttävä (Slumdog Millionaire (2008)).

Ja onhan itse Trainspotting kestänyt todella hyvin aikaa. Yhteisö jota se kuvaa on hieman erikoinen ja kaukana omasta elämästä, mutta sen teemat ystävyydestä, kasvusta ja elämänvalinnoista koskettavat edelleen. Katsoin nyt elokuvan vasta kolmannen kerran. Monet elokuvan kohtaukset ovat niin mieleenpainuvia, ettei uusintakatselua tarvita kuin 10 vuoden välein. Huomio kiinnittyy muutamaan näyttelijään, joista McGregorin ohella on tullut myöhemmin tähtiä, ei ehkä niin suuria, mutta nimet ovat jääneet toisista yhteyksistä mieleen.

Ewen Bremner on Spud ja esittää hyväntahtoista hölmöä niin hienosti että hänet tullaan ikuisesti muistamaan nimenomaan tästä roolista. Töitä hänellä on kuitenkin riittänyt sivuosissa muissakin tuotannoissa. Bremner jatkaa hienoa työtä toisessa elokuvassa ja Spud nousee jollain tavalla sen keskushenkilöksi.

Vastaavasti Robert Carlyle on Begbie. Hän on niin arvaamattoman pelottava, että häntä on vaikea ajatella esittämässä kilttiä ihmistä tämän jälkeen. Toisaalta hän on niin taitava näyttelijä ettei hänen muissa rooleissaan ole välttämättä jälkeäkään Begbiestä, ei maneereita, ei puhetyyliä, ei mitään.

Jonny Lee Miller näyttelee Sick Boyta. Hahmona Sick Boy on melko normaali (siis heronistiksi) ja hänen kasvonsa eivät eritysesti jää mieleen elokuvasta. Millerin myöhemmistä rooleista tunnetuin lienee Elementary tv-sarja (2012-), jota on Suomessa nähty nimellä Holmes NYC. (Itse en ole seurannut.)

Kevin McKidd näyttelee Tommyä. Hänkään ei kasvona jäänyt mieleen elokuvasta ja havahdun nyt vasta uusintakatselulla että siinähän on Rome-sarjan (2005-2007) Lucius Vorenus! Tv-töissä McKidd on muutenkin kunnostautunut viime vuosikymmeninä. (Mikä tämä tämmöinen Grey's Anatomy on?)

Tohdin väittää että Trainspottingin näkeminen kuuluu yleissivistykseen. Siis äkkiä katsomaan jos et ole nähnyt! Elokuva löytyy tällä hetkellä Netflixistä.


T2 Trainspotting (2017)

O: Danny Boyle
K: John Hodge (perustuu Irvine Welshin kirjaan)

10/10

Alkuperäinen Trainspotting kertoo niin selkeä tarinan, että jatko-osa sille tutuu aluksi kyseenalaiselta ajatukselta. Kun kuitenkin asialla on sama tekijäjoukko ja aikeena on tarkastella henkilöhahmojen kohtaloita 20 vuotta myöhemmin, alkaa konsepti kiinnostaa.

Irvine Welsh kirjoitti alkuperäiselle vuoden 1993 Trainspotting-kirjalle jatko-osan Porno jo vuonna 2002. En ole lukenut kirjoja, mutta olen ymmärtänyt että T2 Trainspotting perustuu Welshin teokseen löyhemmin kuin ensimmäinen elokuva. Ensinnäkin kirjojen välillä aikaa on kulunut kymmenisen vuotta ja elokuvien parisenkymmentä, ja tämä näkyy henkilöhahmoissa. Welsh on palannut samoihin henkilöhamoihin myöhemminkin. Skagboys (2012) kertoo Rentonin ja Sick Boyn vaiheista niinä aikoina kun he ensimmäisen kerran joutuivat heroiinikoukkuun ja The Blade Artist (2016) kertoo Begbien myöhemmistä vaiheista. Siis jos elokuvia vielä haluttaisiin tehdä lisää, materiaalia riittää.

Kaikenlainen epäilys siitä kannattaiko tätä elokuvaa tehdä karisee heti alkuminuuttien aikana. Näyttelijät todellakin putoavat roolihahmoihinsa välittömästi ja vaivatta. McGregor on taas Mark Renton. Bremner on Daniel "Spud" Murphy. Carlyle on Francis "Franco" Begbie. Miller on Simon "Sick Boy" Williamson.

Tuntuu siltä että näistä näyttelijöistä Miller tuo rooliinsa eniten tuoreemmissa rooleissa kerättyä sliipattua charmia, mikä toisaalta sopii tarinaan. McGregor puolestaan onnistuu olemaan mahdollisimman ei-flimitähtimäinen. Hän näyttää aidosti itsensä ikäiseltä perusjampalta, keskiluokkaiseen elämään pettyneeltä 46-vuotiaalta.

Tarinan mukaan Renton ja Sick Boy eivät ole käyttäneet hepoa 20 vuoteen. Spud sen sijaan satunnaisesti on. Vaikka Bremner on melko riutuneen oloinen Spudina, joissain kritiikeissä on arvosteltu hänen näyttävän liian hyvinvoivalta nelikymppiseksi nistiksi. Elokuvan sisäisen realismin puolustamikseksi, Spud on tarinan mukaan ollut (pitkiäkin jaksoja) töissä rakennuksella, ja ehtinyt jossain vaiheessa perustaa perheen, joten hänen hepon käyttönsä ei ole ollut jatkuvaa.

En paljasta juonesta enempää. Sanon vain että T2 Trainspotting jotenkin täydentää alkuperäistä elokuvaa ja saa sen tuntumaan vieläkin merkityksellisemmältä. Elokuvassa on muutamia flashback-kohtauksia ja samaa musiikkia kuin ensimmäisessä, mutta näiden käyttö ei ole millään tavalla kosiskelevaa tai vanhan lämmittelyä. Flashbackit ja musiikki sitovat menneen nykyisyyteen.

Kuten ensimmäisen elokuvan, tämän toisenkin kääneteet ovat dramaattisia ja kaukana tavallisesta elämästä. Liikutaan uskottavuuden rajamailla, mutta onnistutaan pysymään sen tällä puolen. Elokuva on nimittäin täynnä vanhenemisen surua ja viattoman lapsuuden ja villin nuoruuden kaipuuta, joka kuuluu kaikkien elämään. Vaikka nuoruus olisi ollut karmeaa huumekoukussa rimpuilua jossa kaverit ja sivulliset kuolevat tai vahingoittuvat, se on ollut aikaa jolloin kaikki on vielä ollut mahdollista. Nelikymppisiltä monet ovet ovat jo sulkeutuneet. Mutta valintoja ei voi katua. Niiden kanssa on elettävä, ja niiden pohjalle on rakennettava tulevaisuus.

Kyllä kolahtaa! Poistun elokuvasta liikuttuneena. Tämä ei ole jatko-osa, vaan tämä on ensimmäisen elokuvan pari. Toista ei ole enää ilman toista.


Ex Machina (2015)

O: Alex Garland
K: Alex Garland

8/10

Tämä liittyy edellisiin siten että tämän elokuvan ohjaaja on Alex Garland, joka on käsikirjoittanut elokuvat 28 Days Later (2002) ja Sunshine (2007) sekä kirjoittanut romaanin The Beach (1996) jonka pohjalta John Hodge käsikirjoitti elokuvan The Beach (2000), ja kaikki mainitut elokuvat ohjasi Danny Boyle.

Garland on siis toiminut käsikirjoittajan jo pitkään. Häntä on sanottu kirjailijana "X-sukupolven ääneksi" (minun miehiä!), mutta Ex Machina on hänen ensimmäinen ohjaustyönsä.

Hutera silta elokuvien välillä syntyy myös näyttelijöiden kautta. Ewan McGregor esiintyi Star Warsin esi-trilogiassa ja nyt Ex Machinan tähdet Oscar Isaac ja Domhnall Gleeson esiintyvät uusimmassa trilogiassa.

Elokuvassa nerokas miljardööri Caleb (Isaac) on kehittänyt ihmisenkaltaisen Ava-robotin ja hän pyytää riviohjelmoija Nathanin (Gleeson) erämaamajalleen tekemään Avalle Turingin testin. Tarkoituksena on siis selvittää onnistuuko robotti vakuutamaan testaajan ihmisenkaltaista älykkyydestään. Lisävivahteena testissä on että Nathan näkee kokoajan ettei robotti ole ihminen.

Elokuvan jännite muodostuu Calebin, Nathanin ja Avan välillä. Caleb on kuin öykkärimäinen versio Mark Zuckerbergistä tai vielä öykkärimäisempi versio Elon Muskista, ja Isaac tekee roolin taitavasti. Calebilla ei ole juuri mitään yhteistä Isaacin Star Wars -roolin Poe Dameronin kanssa. Nathan on hyväntahtoinen mutta ei hölmö, ja Gleeson on roolissa loistava! Gleesonin esittämä Star Wars -hahmo kenraali Hux on jotenkin tönkkö, mutta se ei siis johdu näyttelijästä!

Shown varastaa kuitenkin Avaa esittävä Alicia Vikander. Vaikka tekoälyn kehityksessä on edetty valtavasti, elokuva on toistaiseksi puhdasta science fictionia. Eniten fiktiota elokuvassa ei suinkaan ole Avan älykkyys, vaan hänen kasvonsa ja äänensä. Ihmisaivot ovat erityisen virittyneitä tunnistamaan toisia ihmiskasvoja ja niiden ilmeitä. Nykyteknologia ei kykene vielä tekemään uskottavia ihmiskasvoja. Motion capture -tekniikalla saadaan jo elokuvahahmot näyttämään varsin uskottavilta (vaikkapa Rogue Onen Tarkin) kun kaappaus tehdään näyttelijän kasvoista, mutta vastaavan toteuttaminen reaaliaikaisesti fyysisillä kasvojen jäljenteellä on vielä mahdotonta. Vikanderin kasvot ovat (tietenkin) niin ilmeikkäät ja aidot ettei häntä voi pitää minään muuna kuin inhimillisenä, vaikka hänen robottikehostaan näkee ettei hän ole aito ihminen.

Elokuva herättää mielleyhtymiä Blade Runnerista (1982) ja ylipäätään 1980-luvun sci-fistä. Toisaalta se on suljetun tilan draama/mysteeri. Calebin, Nathanin ja Avan lisäksi erämaamajalla on vain neljäs henkilö, puhumaton Kyoko (Sonoya Mizuno debyyttiroolissaan).

Ehdottomasti näkemisen arvoinen elokuva. Suosittelen!

Comments

Popular posts from this blog

MCU:n välivaihe

Uneksivatko androidit sähkölampaista?

Sukupolvia, natseja ja supersankareita