Gravity ja Ad Astra
Jatkona aiempaan postiini esittelen kaksi uudehkoa avaruuselokuvaa: Gravity (2013) ja Ad Astra (2019).
K: Alfonso Cuarón, Jonás Cuarón
★★★★½
Gravity (2013) on jo muutaman vuoden takaa, joten voimme kiistellä siitä täyttääkö se uudehkon määritelmän. Elokuva on kuitenkin mielestäni moderni klassikko ja ansaitsee ehdottomasti käsittelyn. Se on parhaillaan kätevästi katsottavissa Netflixissä.
Elokuvan vaihtoehtoisessa nykyisyydessä avaruussukkula Explorer on lennolla numero STS-157 huoltamassa Hubblen avaruusteleskooppia kun hajonneen satelliitin avaruusromu iskee sukkulaan ja vaarantaa miehistön hengen. Astronautit Ryan Stone (Sandra Bullock) ja Matt Kowalski (George Clooney) yrittävät selviytyä turvaan ja takaisin maahan.
Viimeinen oikea sukkulalento oli Atlantiksella tehty STS-135 heinäkuussa 2011. Jos sukkulalentoja olisi jatkettu, olisi lento STS-157 varmaankin tapahtunut joskus 2013-2014, elokuvan julkaisun aikoihin. Explorer-niminen sukkula ei ole koskaan lentänyt, mutta sillä nimellä tunnettiin sukkulan aidon kokoinen replika joka oli näytteillä Kennedy Space Centerissä.
Gravity siis ekstrapoloi todellisuutta, mutta se ei varsinaisesti ole scifiä, vaan trilleri joka vain sattuu tapahtumaan avaruudessa. Elokuva on varsin uskottava ja vaikka asiavirheitä löytyykin kosolti jos niitä etsii, useimmat niistä on helppo antaa anteeksi. Jopa elokuvan premissi kaiken tieltään tuhoavasta avaruusromusta on huteralla pohjalla, mutta kun se luo niin painostavan tilanteen, olkoon. Elokuva etenee luotijunan vauhdilla tilanteesta toiseen ja paine pysyy tiiviisti yllä. Loppua kohden Gravityn ilmaisu on suorastaan vertauskuvallista.
Alfonso Cuarón on viime vuosien juhlituimpia ohjaajia ja tämä elokuva on yksi hänen taidonnäytteistään. Steven Pricen musiikki kruunaa kokonaisuuden. Pieni miinus täydestä viidestä tähdestä lähtee kuitenkin parista ilmiselvästä hölmöydestä jotka vaikeuttavat epäuskon pidättämistä.
Seuraavassa elokuvassa epäuskon pidättäminen tuottaakin jo suurempia vaikeuksia...
K: James Gray, Ethan Gross
★★½
Ad Astra (2019) sijoittuu parikymmentä vuotta tulevaisuuteen ja on olevinaan lähtökohdiltaan realistinen avaruusdraama. Brad Pitt esittää astronautti Roy McBrideä, jonka isä, astronautti Cliff McBride matkusti reilut 30 vuotta aiemmin ulkoavaruuden rajoille ja katosi. Aurinkokunnan laitamilta saadaan sanoma joka antaa viitteitä siitä että isä McBriden johtamasta retkikunnasta olisi jotain jäljellä. Roy McBride matkustaa selvittämään kadonneen retkikunnan kohtaloa.
Ad Astralla on vahvat esikuvat. Se lainaa surutta mm. elokuvista 2001: A Space Odyssey (1968), 2010 (1984), Event Horizon (1997), Solaris (2002, kyllä tarkoitan todellakin 2000-luvun jenkki-remakea jota tähdittävät George Clooney ja Natascha McElhone), Gravity (2013), Interstellar (2014) sekä Blade Runner 2049 (2017), ja varmaan myös monista muista, joita en itse ole nähnyt tai tähän hätään muista. Elokuvassa ei ole mitään kovin omaperäistä, mutta paketti on kuitenkin melko taitavasti kyhätty ja pitää katsojan jossain määrin jännityksessä. Näennäisestä realismista livetään nopeasti elokuvan edetessä, ja monenlaiset älyttömyydet ja epäloogisuudet seuraavat toisiaan.
Brad Pitt näyttää koko elokuvan jotenkin oudolta, kunnes luulen tajuavani että hänellä on kevyet kasvoproteesit jotta hän muistuttaisi astronautti-isää esittävää Tommy Lee Jonesia. En tosin löytänyt tälle teorialleni vahvistusta Internetin syövereistä, joten saataa olla että Pitt vain matkii Jonesin ilmeitä hemmetin hyvin. Vastaava proteesiratkaisu toimi huonosti elokuvassa Looper (2012), jossa Joseph Gordon-Levitt yritettiin saada näyttämään Bruce Willisiltä. Lehtitietojen mukaan proteeseja on käytetty äskettäin Charlize Theroniin elokuvassa Bombshell (2019), jotta hän näyttäisi enemmän tosielämän esikuvaltaan. Keino on siis Hollywoodissa tunnettu, mutta ehkä tässä ei sitten ole proteeseja, ehkä Pitt vaan on niin taitava.
Pittin roolityön lisäksi elokuvassa onnistuu kuitenkin vain tunnelman ylläpito. Nimittäin realismin kadotessa myös juonen punainen lanka hukkuu. Avaruuden ja yksinäisyyden tuntu on kuitenkin niin vahva, että annan elokuvalle kaksi ja puoli tähteä viidestä.
Gravity (2013)
O: Alfonso CuarónK: Alfonso Cuarón, Jonás Cuarón
★★★★½
Gravity (2013) on jo muutaman vuoden takaa, joten voimme kiistellä siitä täyttääkö se uudehkon määritelmän. Elokuva on kuitenkin mielestäni moderni klassikko ja ansaitsee ehdottomasti käsittelyn. Se on parhaillaan kätevästi katsottavissa Netflixissä.
 |
| Gravityn mainosjuliste. Sandra Bullock on pahassa pulassa. |
Elokuvan vaihtoehtoisessa nykyisyydessä avaruussukkula Explorer on lennolla numero STS-157 huoltamassa Hubblen avaruusteleskooppia kun hajonneen satelliitin avaruusromu iskee sukkulaan ja vaarantaa miehistön hengen. Astronautit Ryan Stone (Sandra Bullock) ja Matt Kowalski (George Clooney) yrittävät selviytyä turvaan ja takaisin maahan.
Viimeinen oikea sukkulalento oli Atlantiksella tehty STS-135 heinäkuussa 2011. Jos sukkulalentoja olisi jatkettu, olisi lento STS-157 varmaankin tapahtunut joskus 2013-2014, elokuvan julkaisun aikoihin. Explorer-niminen sukkula ei ole koskaan lentänyt, mutta sillä nimellä tunnettiin sukkulan aidon kokoinen replika joka oli näytteillä Kennedy Space Centerissä.
Gravity siis ekstrapoloi todellisuutta, mutta se ei varsinaisesti ole scifiä, vaan trilleri joka vain sattuu tapahtumaan avaruudessa. Elokuva on varsin uskottava ja vaikka asiavirheitä löytyykin kosolti jos niitä etsii, useimmat niistä on helppo antaa anteeksi. Jopa elokuvan premissi kaiken tieltään tuhoavasta avaruusromusta on huteralla pohjalla, mutta kun se luo niin painostavan tilanteen, olkoon. Elokuva etenee luotijunan vauhdilla tilanteesta toiseen ja paine pysyy tiiviisti yllä. Loppua kohden Gravityn ilmaisu on suorastaan vertauskuvallista.
Alfonso Cuarón on viime vuosien juhlituimpia ohjaajia ja tämä elokuva on yksi hänen taidonnäytteistään. Steven Pricen musiikki kruunaa kokonaisuuden. Pieni miinus täydestä viidestä tähdestä lähtee kuitenkin parista ilmiselvästä hölmöydestä jotka vaikeuttavat epäuskon pidättämistä.
Seuraavassa elokuvassa epäuskon pidättäminen tuottaakin jo suurempia vaikeuksia...
Ad Astra (2019)
O: James GrayK: James Gray, Ethan Gross
★★½
Ad Astra (2019) sijoittuu parikymmentä vuotta tulevaisuuteen ja on olevinaan lähtökohdiltaan realistinen avaruusdraama. Brad Pitt esittää astronautti Roy McBrideä, jonka isä, astronautti Cliff McBride matkusti reilut 30 vuotta aiemmin ulkoavaruuden rajoille ja katosi. Aurinkokunnan laitamilta saadaan sanoma joka antaa viitteitä siitä että isä McBriden johtamasta retkikunnasta olisi jotain jäljellä. Roy McBride matkustaa selvittämään kadonneen retkikunnan kohtaloa.
Ad Astralla on vahvat esikuvat. Se lainaa surutta mm. elokuvista 2001: A Space Odyssey (1968), 2010 (1984), Event Horizon (1997), Solaris (2002, kyllä tarkoitan todellakin 2000-luvun jenkki-remakea jota tähdittävät George Clooney ja Natascha McElhone), Gravity (2013), Interstellar (2014) sekä Blade Runner 2049 (2017), ja varmaan myös monista muista, joita en itse ole nähnyt tai tähän hätään muista. Elokuvassa ei ole mitään kovin omaperäistä, mutta paketti on kuitenkin melko taitavasti kyhätty ja pitää katsojan jossain määrin jännityksessä. Näennäisestä realismista livetään nopeasti elokuvan edetessä, ja monenlaiset älyttömyydet ja epäloogisuudet seuraavat toisiaan.
Brad Pitt näyttää koko elokuvan jotenkin oudolta, kunnes luulen tajuavani että hänellä on kevyet kasvoproteesit jotta hän muistuttaisi astronautti-isää esittävää Tommy Lee Jonesia. En tosin löytänyt tälle teorialleni vahvistusta Internetin syövereistä, joten saataa olla että Pitt vain matkii Jonesin ilmeitä hemmetin hyvin. Vastaava proteesiratkaisu toimi huonosti elokuvassa Looper (2012), jossa Joseph Gordon-Levitt yritettiin saada näyttämään Bruce Willisiltä. Lehtitietojen mukaan proteeseja on käytetty äskettäin Charlize Theroniin elokuvassa Bombshell (2019), jotta hän näyttäisi enemmän tosielämän esikuvaltaan. Keino on siis Hollywoodissa tunnettu, mutta ehkä tässä ei sitten ole proteeseja, ehkä Pitt vaan on niin taitava.
 |
| Brad Pitt näyttää julisteessa oudolta |
Pittin roolityön lisäksi elokuvassa onnistuu kuitenkin vain tunnelman ylläpito. Nimittäin realismin kadotessa myös juonen punainen lanka hukkuu. Avaruuden ja yksinäisyyden tuntu on kuitenkin niin vahva, että annan elokuvalle kaksi ja puoli tähteä viidestä.
Comments
Post a Comment