Viikolopun leffaputki
Mennyt viikonloppu oli kulttuurianniltaan minulle poikkeuksellinen. Se alkoi perjantaina yösyötöllä, jatkui lauantaina nyrkkeilymatsilla ja päättyyi sunnuntaina replikanttien poistoon. Kyseessä ovat elokuvat Yösyöttö (2017), Hymyilevä mies (2016) ja Blade Runner 2049 (2017), jotka kaikki pääsin kokemaan isolta kankaalta. Yösyötön kohdalla se vaati hiukan yritteliäisyyttä, sillä elokuva ei ole nähtävissä Finnkinon teattereissa.
Blade Runnerit oikeastaan ansaitsevat samanlaisen käsittelyn kuin aiemmin blogituksen kohteena olleet jatko-osaparit, mutta enpä ehtinyt verestää muistojani alkuperäisen elokuvan parissa ennen uuden katsomista. Kommentoin nyt uutta elokuvaa lyhyesti ja palaan aiheeseen seuraavassa postissani.
K: Marko Leino, Marja Pyykkö (perustuu Eve Hietamiehen romaaniin)
8/10
Yösyöttö on saanut kyseenalaista julkisuutta jouduttuaan tuotantoyhtiö Solar Filmsin, levittäjä Nordisk Filmsin ja Finnkinon kiistan kohteeksi. Unohdetaan kuitenkin kiista, sillä itse elokuva ansaitsee huomion. Se on tervetullut kypsä kotimainen komedia, joka on suunnattu aikuisille katsojille. Se on yhtä aikaa hauska ja koskettava, menemättä kuitenkaan missään vaiheessa farssin tai melodraaman puolelle.
En ole lukenut Eve Hietamiehen Yösyöttö (Otava 2010) -kirjaa, mutta elokuva seisoo joka tapauksessa omilla jaloillaan ja kertoo napakan tarinan vastasyntyneen pojan yksinhuoltajaksi päätyvästä Antti Pasasesta. Antti yrittää selviytyä miehenä siitä mikä on arkipäiväistä todellisuutta sata(?) kertaa suuremmalle määrälle naisia. Kuten erään elokuvan henkilön suulla todetaankin, ei isä ansaitse mitään erityiskiitosta siitä että hoitaa omaa poikaansa. Eikä elokuva sitä yritäkään antaa. Mutta syntyyhän siitä hauskaa komediaa kun aiemmin vauvoista mitään tietämätön urasuuntautunut isä yrittää selviytyä vauvan kanssa unen ja muun puutteesta kärsien. Itse vauva-ajan kokeneena -- vaikka nimenomaan en yksinhuoltajana, vaan isänä joka lähtee kuuden viikon jälkeen töihin, mutta joka toisaalta "pullottaa" poikiaan ja vaihtaa vaippoja aina kun tarvitaan -- osaan arvostaa elokuvan hienovaraista ja todenmakuista huumoria.
Ohjaaja-käsikirjoittaja Marja Pyykkö tuli minulle aikoinaan tutuksi jo Kissan Kuolema (1994) -elokuvan toisena pääosan esittäjänä. (Toista pääosaa tuossa 90-luvun kotimaisen elokuvan helmessä esitti muusikkona paremmin tunnettu Kalle Ahola, mutta hän ei nyt liity tähän.) Pyykön edellinen pitkä elokuvansa Kekkonen tulee (2013) oli todella hämmentävä kokemus, enkä voi sanoa siitä kauheasti pitäneeni. Pyykkö on kuitenkin taitava ohjaaja ja hän on luotsannut tämänkin elokuvan varmalla otteella. Elokuva pysyy realistisena, mutta onnistuu olemaan osuva ja hauska.
Suuri ansio on myös Anttia esittävällä Petteri Summasella. Hän väläyttää jo Isänmaan toivoista (1998-2002) ja Julmahuvi-produktioista (1995-2001) tuttuja elkeitään, mutta pitää ne kurissa eikä vedä yli. Summanen on 49-vuotiaana ehkä hiukan vanha isän rooliin, mutta eihän tämä ennenkuulumatonta ole. (Köh-köh, viime päivinäkin on kuulunut kaikenlaisia vauvauutisia.)
Muutenkin elokuva vilisee tv-ruudulta tuttuja näyttelijöitä. Ria Kataja esittää Antin vaimoa ja Marja Salo toista yksinhuoltajaa Enniä, joka ystävystyy Antin kanssa. Niko Saarela ja Marjaana Maijala ovat jämerä naapurin pariskunta. Juha Muje esittää Antin isää ja Santeri Helinheimo Mäntylä hiukan erityislaatuista Janne-veljeä. Minttu Mustakallio vilahtaa juuri sopivan mittaisessa sivuroolissa. Vaikka Mustakallio on oikein hauska näyttelijä, hänen naamansa ja maneerinsa ovat vähän liiankin tuttuja Klikkaa mua (2011-2014) -sarjasta.
Vähemmän kulunut naama on Kimmo Taavilalla, joka toimii useimmin elokuvaleikkaajana kuin näyttelijänä. Hän on kuitenkin mainio Antin työtoverina Peippona. Kaiken kaikkiaan Pyykkö pitää koko kaartin hyvin ruodussa, eivätkä edes nuo Mustakallion maneerit ehdi häiritä.
Eve Hietamiehen kirja on saanut kaksi jatko-osaa, Tarhapäivä (2012) ja Hammaskeiju (2017). Ainakin tämä elokuva saa tyydyttävän päätöksen eikä jää kaipaamaan jatkoa, mutta jos jatko tehdään yhtä hyvin kuin tämä, mikä etten mene sitäkin katsomaan!
K: Juho Kuosmanen, Mikko Myllylahti
8/10
Hymyilevä mies kertoo tositarinan nyrkkeilijä Olli Mäen maailmanmestaruusottelusta elokuussa 1962. Mäki haastoi ottelussa WBA:n höyhensarjan mestarin Davey Mooren, eikä varsinaisesti ole spoilausta kertoa että Moore jatkoi mestarina myös ottelun jälkeen. Elokuvassa seurataan Mäen valmistautumista otteluun ehkä noin neljän viikon ajan. Entinen nyrkkeilijä Elis Ask toimi ottelun promoottorina. Valmistautumista sekoittaa Mäen lemmensuhde tulevaan vaimoonsa Raijaan (os. Jänkä).
Elokuvan tarina on melko simppeli, mutta merkityksellinen. Mies oppii seuraamaan tunteitaan ja valitsemaan sen mikä on tärkeintä elämässä.
Pelkkä tarina ei kuitenkaan tee tätä elokuvaa. Aikakausi on nimittäin luotu onnistuneemmin ja uskollisemmin kuin missään toisessa viime aikojen kotimaisessa. Mustavalkokuvauksella on tässä suuri merkitys. Pesemällä kuvia valkoiseksi tai mustaksi on myös onnistuttu häivyttämään nykyajan merkkejä ympäristöstä. Ylimääräinen piste tästä!
Jarkko Lahden suoritus Mäen roolissa on fyysisyydessään ehkä huiminta mitä on nähty suomalaisessa elokuvassa, ja sinänsä jo näkemisen arvoinen. Siitä toinen ylimääräinen piste. Muut näyttelijät jäävät hiukan hänen varjoonsa. Eero Milonoff on yksioikoisen vittumainen Elis Askina. Oona Airola on kyllä varsin uskottava Mäen morsiamena.
Kun katsoo aidon filmin Olli Mäen ja Davey Mooren ottelusta, käy ilmi että elokuva on erittäin uskollinen todellisuudelle, mutta Mäestä on tehty elokuvassa jurompi kuin mitä hän todellisuudessa oli.
Elokuvassa ainoastaan viitataan Mäen poliittiseen taustaan ja Suomen urheilukenttää aina vuoteen 1993 jatkuneeseen jakoon työväenurheiluun (TUL) ja porvalliseen urheiluun (SVUL)! Jaon jatkuminen näin pitkään on nyt nyt ajateltuna täysin uskomatonta! Vuoden 1918 tapahtuminen varjo on ollut pitkä. Onko se häipynyt vieläkään? Tulen palaamaan aiheeseen.
Suosittelen elokuvaa!
K: Hampton Fancher, Michael Green
10/10
Alkuperäinen Blade Runner (1982) oli ensimmäinen lapsilta kielletty (K-16) elokuva jonka katsoin. Vuosi oli 1984, olin 13-vuotias, ja katsoimme elokuvaa ystäväni kanssa VHS-kasetilta, pieneltä tv-ruudulta. Siihen aikaan videoiden vuokraaminen oli niin harvinainen tapahtuma että vuokratut elokuvat katsottiin kahteen kertaan. Toisen kerran katsoimme elokuvan seuraavana aamuna. Olihan se mieleenpainuva kokemus, ja pidän edelleen elokuvaa merkkiteoksena, mutta tästä huolimatta en katso olevani elokuvan superfani. Olen nähnyt sen tähän mennessä vaivaiset 7 kertaa. Yhden kerran Director's Cutin teatterissa vuonna 1992, loput katselukerrat ovat VHS-kasetilta ja kaksi niistä siis ensikosketuksella elokuvaan. En jaksa myöskään vaahdota elokuvan eri versioista. Teatteriversio Harrison Fordin voice-overilla on se jonka näin ensimmäiseksi, enkä voi väittää että Director's Cut (1992) olisi yhtään sitä parempi. Final Cuttia (2007) en ole nähnyt, vielä.
En kaivannut elokuvalle jatko-osaa, mutta nyt kun se tuli, olihan se mentävä katsomaan.
Ja nyt, 33 vuotta myöhemmin, Blade Runner 2049 (2017) herätti minussa samanlaisen halun katsoa elokuva heti seuraavana päivänä uudelleen. Harva elokuva nykyisin herättää tällaista halua. Ylipäätään koko elämäni ajalta voin nimetä vain muutaman elokuvan jotka olen katsonut teatterissa kaksi kertaa ensi-iltakierroksella. Kun nyt otin asian puheeksi, voin ne listatakin: Terminator 2 (1991), Levottomat (2000), Star Wars: Episode II - Attack of the Clones (2002) sekä Star Wars: The Force Awakens (2015). Ja tämän ajatuskatkon jälkeen takaisin aiheeseen...
Kaksi tuntia ja 44 minuuttia kestävänä Blade Runner 2049 on hurjan pitkä, mutta siinä ei silti ole mitään turhaa. Ensimmäisestä kuvasta alkaen elokuva on häikäisevän kaunis ja äänimaailma tuntuu vatsanpohjassa.
Blade Runnerit oikeastaan ansaitsevat samanlaisen käsittelyn kuin aiemmin blogituksen kohteena olleet jatko-osaparit, mutta enpä ehtinyt verestää muistojani alkuperäisen elokuvan parissa ennen uuden katsomista. Kommentoin nyt uutta elokuvaa lyhyesti ja palaan aiheeseen seuraavassa postissani.
Yösyöttö (2017)
O: Marja PyykköK: Marko Leino, Marja Pyykkö (perustuu Eve Hietamiehen romaaniin)
8/10
Yösyöttö on saanut kyseenalaista julkisuutta jouduttuaan tuotantoyhtiö Solar Filmsin, levittäjä Nordisk Filmsin ja Finnkinon kiistan kohteeksi. Unohdetaan kuitenkin kiista, sillä itse elokuva ansaitsee huomion. Se on tervetullut kypsä kotimainen komedia, joka on suunnattu aikuisille katsojille. Se on yhtä aikaa hauska ja koskettava, menemättä kuitenkaan missään vaiheessa farssin tai melodraaman puolelle.
En ole lukenut Eve Hietamiehen Yösyöttö (Otava 2010) -kirjaa, mutta elokuva seisoo joka tapauksessa omilla jaloillaan ja kertoo napakan tarinan vastasyntyneen pojan yksinhuoltajaksi päätyvästä Antti Pasasesta. Antti yrittää selviytyä miehenä siitä mikä on arkipäiväistä todellisuutta sata(?) kertaa suuremmalle määrälle naisia. Kuten erään elokuvan henkilön suulla todetaankin, ei isä ansaitse mitään erityiskiitosta siitä että hoitaa omaa poikaansa. Eikä elokuva sitä yritäkään antaa. Mutta syntyyhän siitä hauskaa komediaa kun aiemmin vauvoista mitään tietämätön urasuuntautunut isä yrittää selviytyä vauvan kanssa unen ja muun puutteesta kärsien. Itse vauva-ajan kokeneena -- vaikka nimenomaan en yksinhuoltajana, vaan isänä joka lähtee kuuden viikon jälkeen töihin, mutta joka toisaalta "pullottaa" poikiaan ja vaihtaa vaippoja aina kun tarvitaan -- osaan arvostaa elokuvan hienovaraista ja todenmakuista huumoria.
Ohjaaja-käsikirjoittaja Marja Pyykkö tuli minulle aikoinaan tutuksi jo Kissan Kuolema (1994) -elokuvan toisena pääosan esittäjänä. (Toista pääosaa tuossa 90-luvun kotimaisen elokuvan helmessä esitti muusikkona paremmin tunnettu Kalle Ahola, mutta hän ei nyt liity tähän.) Pyykön edellinen pitkä elokuvansa Kekkonen tulee (2013) oli todella hämmentävä kokemus, enkä voi sanoa siitä kauheasti pitäneeni. Pyykkö on kuitenkin taitava ohjaaja ja hän on luotsannut tämänkin elokuvan varmalla otteella. Elokuva pysyy realistisena, mutta onnistuu olemaan osuva ja hauska.
Suuri ansio on myös Anttia esittävällä Petteri Summasella. Hän väläyttää jo Isänmaan toivoista (1998-2002) ja Julmahuvi-produktioista (1995-2001) tuttuja elkeitään, mutta pitää ne kurissa eikä vedä yli. Summanen on 49-vuotiaana ehkä hiukan vanha isän rooliin, mutta eihän tämä ennenkuulumatonta ole. (Köh-köh, viime päivinäkin on kuulunut kaikenlaisia vauvauutisia.)
Muutenkin elokuva vilisee tv-ruudulta tuttuja näyttelijöitä. Ria Kataja esittää Antin vaimoa ja Marja Salo toista yksinhuoltajaa Enniä, joka ystävystyy Antin kanssa. Niko Saarela ja Marjaana Maijala ovat jämerä naapurin pariskunta. Juha Muje esittää Antin isää ja Santeri Helinheimo Mäntylä hiukan erityislaatuista Janne-veljeä. Minttu Mustakallio vilahtaa juuri sopivan mittaisessa sivuroolissa. Vaikka Mustakallio on oikein hauska näyttelijä, hänen naamansa ja maneerinsa ovat vähän liiankin tuttuja Klikkaa mua (2011-2014) -sarjasta.
Vähemmän kulunut naama on Kimmo Taavilalla, joka toimii useimmin elokuvaleikkaajana kuin näyttelijänä. Hän on kuitenkin mainio Antin työtoverina Peippona. Kaiken kaikkiaan Pyykkö pitää koko kaartin hyvin ruodussa, eivätkä edes nuo Mustakallion maneerit ehdi häiritä.
Eve Hietamiehen kirja on saanut kaksi jatko-osaa, Tarhapäivä (2012) ja Hammaskeiju (2017). Ainakin tämä elokuva saa tyydyttävän päätöksen eikä jää kaipaamaan jatkoa, mutta jos jatko tehdään yhtä hyvin kuin tämä, mikä etten mene sitäkin katsomaan!
Hymyilevä mies (2016)
O: Juho KuosmanenK: Juho Kuosmanen, Mikko Myllylahti
8/10
Hymyilevä mies kertoo tositarinan nyrkkeilijä Olli Mäen maailmanmestaruusottelusta elokuussa 1962. Mäki haastoi ottelussa WBA:n höyhensarjan mestarin Davey Mooren, eikä varsinaisesti ole spoilausta kertoa että Moore jatkoi mestarina myös ottelun jälkeen. Elokuvassa seurataan Mäen valmistautumista otteluun ehkä noin neljän viikon ajan. Entinen nyrkkeilijä Elis Ask toimi ottelun promoottorina. Valmistautumista sekoittaa Mäen lemmensuhde tulevaan vaimoonsa Raijaan (os. Jänkä).
Elokuvan tarina on melko simppeli, mutta merkityksellinen. Mies oppii seuraamaan tunteitaan ja valitsemaan sen mikä on tärkeintä elämässä.
Pelkkä tarina ei kuitenkaan tee tätä elokuvaa. Aikakausi on nimittäin luotu onnistuneemmin ja uskollisemmin kuin missään toisessa viime aikojen kotimaisessa. Mustavalkokuvauksella on tässä suuri merkitys. Pesemällä kuvia valkoiseksi tai mustaksi on myös onnistuttu häivyttämään nykyajan merkkejä ympäristöstä. Ylimääräinen piste tästä!
Jarkko Lahden suoritus Mäen roolissa on fyysisyydessään ehkä huiminta mitä on nähty suomalaisessa elokuvassa, ja sinänsä jo näkemisen arvoinen. Siitä toinen ylimääräinen piste. Muut näyttelijät jäävät hiukan hänen varjoonsa. Eero Milonoff on yksioikoisen vittumainen Elis Askina. Oona Airola on kyllä varsin uskottava Mäen morsiamena.
Kun katsoo aidon filmin Olli Mäen ja Davey Mooren ottelusta, käy ilmi että elokuva on erittäin uskollinen todellisuudelle, mutta Mäestä on tehty elokuvassa jurompi kuin mitä hän todellisuudessa oli.
Elokuvassa ainoastaan viitataan Mäen poliittiseen taustaan ja Suomen urheilukenttää aina vuoteen 1993 jatkuneeseen jakoon työväenurheiluun (TUL) ja porvalliseen urheiluun (SVUL)! Jaon jatkuminen näin pitkään on nyt nyt ajateltuna täysin uskomatonta! Vuoden 1918 tapahtuminen varjo on ollut pitkä. Onko se häipynyt vieläkään? Tulen palaamaan aiheeseen.
Suosittelen elokuvaa!
Blade Runner 2049 (2017)
O: Denis VilleneuveK: Hampton Fancher, Michael Green
10/10
Alkuperäinen Blade Runner (1982) oli ensimmäinen lapsilta kielletty (K-16) elokuva jonka katsoin. Vuosi oli 1984, olin 13-vuotias, ja katsoimme elokuvaa ystäväni kanssa VHS-kasetilta, pieneltä tv-ruudulta. Siihen aikaan videoiden vuokraaminen oli niin harvinainen tapahtuma että vuokratut elokuvat katsottiin kahteen kertaan. Toisen kerran katsoimme elokuvan seuraavana aamuna. Olihan se mieleenpainuva kokemus, ja pidän edelleen elokuvaa merkkiteoksena, mutta tästä huolimatta en katso olevani elokuvan superfani. Olen nähnyt sen tähän mennessä vaivaiset 7 kertaa. Yhden kerran Director's Cutin teatterissa vuonna 1992, loput katselukerrat ovat VHS-kasetilta ja kaksi niistä siis ensikosketuksella elokuvaan. En jaksa myöskään vaahdota elokuvan eri versioista. Teatteriversio Harrison Fordin voice-overilla on se jonka näin ensimmäiseksi, enkä voi väittää että Director's Cut (1992) olisi yhtään sitä parempi. Final Cuttia (2007) en ole nähnyt, vielä.
En kaivannut elokuvalle jatko-osaa, mutta nyt kun se tuli, olihan se mentävä katsomaan.
Ja nyt, 33 vuotta myöhemmin, Blade Runner 2049 (2017) herätti minussa samanlaisen halun katsoa elokuva heti seuraavana päivänä uudelleen. Harva elokuva nykyisin herättää tällaista halua. Ylipäätään koko elämäni ajalta voin nimetä vain muutaman elokuvan jotka olen katsonut teatterissa kaksi kertaa ensi-iltakierroksella. Kun nyt otin asian puheeksi, voin ne listatakin: Terminator 2 (1991), Levottomat (2000), Star Wars: Episode II - Attack of the Clones (2002) sekä Star Wars: The Force Awakens (2015). Ja tämän ajatuskatkon jälkeen takaisin aiheeseen...
Kaksi tuntia ja 44 minuuttia kestävänä Blade Runner 2049 on hurjan pitkä, mutta siinä ei silti ole mitään turhaa. Ensimmäisestä kuvasta alkaen elokuva on häikäisevän kaunis ja äänimaailma tuntuu vatsanpohjassa.
En osaa sanoa muuta kuin että Blade Runner 2049 on mykistävintä elokuvakerrontaa pitkään aikaan. Kehoitan katsomaan sen oitis ja palaamaan noin viikon päästä tähän blogiin. Sillä tapojeni vastaisesti aion kirjoittaa molemmista elokuvista niin sanotut pilaus-arvostelut (spoiler review), joissa sukellan sisään elokuvien todellisuuteen.
Comments
Post a Comment