Rakkaudesta toimintaan
Tänään on tarjolla tuhti paketti viime aikoina kuluttamaani toimintakulttuuria. Aluksi action-elokuvat Taken 3 (2014), John Wick (2014), John Wick 2 (2017) ja sokerina (vai heroiinina?) pohjalla tuore toiminnantäyteinen agenttiparodia Kingsman: The Golden Circle (2017). Lopuksi vielä katsauksessa Mark Millarin Kick-Ass -sarjakuva-trilogia (tai oikeastaan tetralogia). Ihan ensiksi haluaisin kuitenkin määritellä mitä tarkoitan toiminnalla.
Huomasitko että edelliset esimerkkini ovat 1980-luvulta? Se on harkittua, sillä action-elokuvan huippuvuodet olivat 1980-luvulla. Silloin syntyivät genren merkkiteokset kuten Commando (1985), Rambo: First Blood Part II (1985), Lethal Weapon (1987) ja Die Hard (1988). Kaksi ensin mainittua omaa tänä päivänä lähinnä kultti/huumoriarvoa, jota toki oli niissä ensi-illankin aikoihin, mutta kaksi jälkimmäistä ovat kestäneet aikaa. Etenkin Die Hard on edelleen monella tavalla mestariteos. Se määritteli yhden action-elokuvan alalajin, jossa vastentahtoinen yksinäinen sankari joutuu tukalaan tilanteeseen, ja josta hän joutuu kamppailemaan voittajaksi enemmän älynsä ja lujatahtoisuutensa kuin taistelutaitojensa ansiosta. (Myöhemmät Die Hardit rikkoivat ajatusta vastaan ja tekivät John McClanesta lähes voittamattoman.)
Eihän ison rahan action-elokuva syntynyt tyhjästä 80-luvulla. Sen juuret ovat jo vuosisadan alun lännenelokuvissa ja 30-luvun gangsterielokuvissa ja 60-luvun agenttielokuvissa ja 70-luvun kovaotteisissa poliisielokuvissa, sekä toisaalta ns. B-elokuvissa, italialaisissa spagettiwesterneissä ja hong kongilaisissa ja japanilaisissa "kung-fu"-elokuvissa. Esimerkiksi Die Hard on selvästi samaa jatkumoa kuin High Noon (1952) ja Dirty Harry (1971). Erittäin vahva vaikutus genren myöhempään muotoutumiseen oli Sam Peckinpahin 1960-1970-luvun elokuvilla. Hän toi kuvastoon runsaat veriroiskeet ja hidastukset. The Wild Bunch (1969) on tekoaikaansa nähden käsittämättömän villi.
Kuitenkin väitän että juuri 80-luvulla ohjaajat kuten Walter Hill (48 Hrs., Extreme Prejudice (1987), Red Heat (1988)), John McTiernan (Predator, Die Hard) ja Richard Donner (Lethal Weapon) loivat nykymuotoisen action-genren. Ridley Scott (Blade Runner (1982), Black Rain (1989)), Paul Verhoeven (Robocop) ja James Cameron (The Terminator, Aliens) komppasivat heidän työtään scifi-toiminnan puolella. Eikä pidä unohtaa elokuvien käsikirjoittajia. Jo aiemmin hehkuttamani Shane Black (Lethal Weapon) sekä Steven E. de Souza (48 Hrs., Commando, Die Hard) ansaitsevat tulla mainituiksi genren luojina.
Kasarin esiin nostamia action-sankareita ei tarvitsisi edes mainita. Arnold Schwarzenegger, Sylvester Stallone, Mel Gibson, Nick Nolte, Eddie Murphy ja Bruce Willis eivät esittelyjä kaipaa.
1990-luvulle tultaessa genre väljähtyi. Hollywoodissa elokuvia toki tehtiin edelleen, mutta yhä suurempi osa niistä oli jälleen pienemmän budjetin B-tuotantoja. Niiden sankareina olivat tähdet kuten Jean-Claude Van Damme ja Steven Seagal. Andrew Davisin ohjaama Under Siege (1992) on poikkeus Seagalin elokuvista. Se on oikeasti jännittävä ja taitavasti toteutettu. Ohjaustyön lisäksi ansio kuuluu Tommy Lee Jonesille, joka esittää elokuvan konnaa. Myöskään John Woon Hard Target (1993) ei ole täysin kelvoton, se lienee Van Dammen elokuvista joka tapauksessa paras. Siinäkin täytynee antaa osakiitos Lance Henriksenin konnalle. Toimiva action-elokuva vaatii pirullisen pahiksen! Ja pahiksista pirullisin on tietenkin Die Hardin Alan Rickman.
1990-luvun alamäkeä kuvastaa parhaiten Arnold Schwarzeneggerin, John McTiernanin ja Shane Blackin yhteistyö Last Action Hero (1993), joka oli ilmestyessään kammottava floppi. Elokuva oli minullekin pettymys enkä ole katsonut sen kuin kerran uudestaan ensi-illan jälkeen.
Ysärillä genreä kuitenkin pitivät hengissä Hollywoodin ulkopuolelta tulevat ohjaajat. Hong Kongissa oli tehty kung-fu-elokuvia jo 1960-luvulla, mutta John Woo toi mukaan nyrkkien lisäksi aseet ja loi oman tyylinsä hurmeisuudessaan uraauurtavilla elokuvilla The Killer (1989, alkup. Dip huet seung hun) ja Hard Boiled (1992, alkup. Lat sau san taan). Hollywoodissa hänen huipputyönsä oli Face/Off (1997). Se on yksi 90-luvun tiiviimpiä toimintaelokuva. Elokuvassa on toisin yksi merkittävä science fiction -elementti, joka saattaisi diskata elokuvan. Itse olen valmis katsomaan sitä läpi sormien.
1990-luvun lopulta alkaen vahvimmin toiminta-genreen vaikuttanut elokuva oli The Matrix (1999). Koska Matrix on scifiä, se ei ole minun määritelmäni mukaan puhdasta toimintaa, ja sen vaikutus genreen ei ollut pelkästään positiivinen. Matrixin myötä bullet time ja luonnonlakien vastainen akrobatia (= Matrix-pilaus) saapuivat tosimaailmaankin sijoittuviin elokuviin, eikä tämä vaikutus ole vieläkään haihtunut.
2000-luvun alku oli fantasian valtakautta ja supersankarielokuvan nousun aikaa. En nyt osaa nimetä yhtään hyvää puhdasta toimintaelokuvaa vuosituhannen alkuvuosilta. Hyviä scifi-toiminta-elokuvia ja agenttitrillereitä kyllä löytyy.
Kurt Wimmerin scifi-toiminta Equilibrium (2002) on kulttiklassikko joka itse on saanut vaikutteita Matrixista, mutta jonka toteutus on kuitenkin niin omaperäinen että sillä on ollut selvä itsenäinen vaikutus myöhempiin elokuviin.
Bourne-elokuvat (2002, 2004, 2007) ovat todenmukaiseen nykyaikaan sijoittuvia agenttitrillereitä. Puhtaiden action-elokuvien lailla niissä on yksinäinen lujatahtoinen ja neuvokas sankari, mutta sankarin kyvyt eivät ole mitenkään yliluonnollisia ja hän joutuu aidosti kamppailemaan selvitäkseen eteenpäin. Yhtenä taustajuonena niissä on scifimäinen MK-Ultra-aivopesu, mutta sallittakoon se, koska kyse on vain yhdestä elementistä. James Bondin reboot Casino Royale (2006) toi myös Bondin pois fantasiamaailmasta, samaan suht realistiseen todellisuuteen Bournejen kanssa.
Luc Bessonin ja Robert Mark Kamenin käsikirjoittama ja Pierre Morelin ohjaama Taken (2008) oli vihdoin pitkän ajan jälkeen puhdas action-elokuva, jossa yksi mies etsii tytärtään ja kostaa konnille väkivaltaisesti. Bournejen lailla se unohti bullet time -kikkailut tyystin ja palautti kuvastoon realistiset ja veriset lähitaistelut nyrkein, paistinpannuin ja puukoin. Se myös teki yllättäen 56-vuotiaasta Liam Neesonista eturivin action-tähden.
Sylvester Stallonen luotsaama The Expendables -sarja (2010, 2012, 2014) on paluu 80-luvun action-estetiikkaan. Se ei vaan valitettavasti toimi enää samalla tavalla. Näitä elokuvia katsoessa commandomainen vihollisten listiminen tuntuu osittain jopa vastenmieliseltä.
Edelleen on jotain yrityksiä uudistaa genreä, kuten aiemmin arvioimani Hardcore Henry (2015), joka jää yritykseksi.
Versimmäksi elokuvaksi nousee Hard Boiled 306:lla kuollella, joista sankaripoliisi Tequilan (Chow Yun-Fat) nimiin lasketaan 75 tappoa. Esim. Lethal Weapon 27:llä kuolemalla, joista Martin Riggsin (Mel Gibson) ansiota on 16, ei olekaan niin tappava.
Mutta mikä on actionin tila 2010-luvulla? Syntyykö enää uusia Die Hardeja? Mennään tuoreisiin elokuviin.
K: Luc Besson, Robert Mark Kamen
5/10
Ensimmäinen Taken oli ronski paluu parhaiden 80- ja 90-luvun toimintatrillerien linjoille. Mutta se vielä paransi moneen niihin verrattuna realismissa. Pitkä ja raamikas Liam Neeson oli varsin uskottava entisenä CIA:n operatiivina Bryan Millsinä. Lähitaistelut oli toteutettu "näyttäen kaikki", ei mitään kameran heiluttelua, jota vielä esiintyy Bourneissa. Toinen osa oli saman toistoa, mutta menetteli vielä. Kolmas on jo pettymys.
Toimintaa edelleen piisaa, mutta kolmannen juoni ei ole enää samankaltainen ensimmäisen ja toisen osan kanssa. Tämä on jo toki tarpeen, sillä kolmas variaatio kidnappaus-juonesta menisi jo yli. Taken 3 muistuttaakin enemmän ysäri-elokuvia The Fugitive (1993) ja U.S. Marshals (1988) kun edeltäjiään. Andrew Davisin The Fugitive perustui 1960-luvun samannimiseen tv-sarjaan ja siinä tähtinä olivat Harrison Ford ja Tommy Lee Jones. Nyt Fordin tilalla on ikäänkuin Neeson ja Jonesin tilalla Forest Whitaker. Hienoja näyttelijöitä ja pitävät elokuvaa pystyssä sen minkä voivat. Ei toiminnassakaan sinänsä ole mitään valittamista ja juonessakin on joku mutka. Jotenkin tämä kuitenkin tuntuu väsähtäneeltä.
Taken 3 löytyy parhaillaan Netflixistä. Jos tykkäsit edellisistä, kyllä tämäkin kannattaa tarkistaa.
K: Derek Kolstad
8/10
Jos ensimmäinen Taken toi actionin 2000-luvulle, tuo John Wick sen 2010-luvulle! Se jatkaa Takenin linjoilla toiminnan realistisuudessa, tosin tuplaa sen ruumismäärän. Elokuva on hyvin tarkka siitä että aseita käytetään oikein. John Woon elokuvien hahmoilta ammukset loppuivat vain jos se sattui sopimaan draamaan, mutta ohjaajat Chad Stahelski ja David Leitch laskevat jokaisen luodin tarkkaan! Hahmot lataavat aseitaan jatkuvasti sitä mukaan kun lippaat tyhjenevät. Ja kun luodit loppuvat kokonaan, improvisoidaan. Nimihenkilö John Wick on yhtä tappava paljain käsin tai vaikka auton ratissa. Tästä huolimatta John Wick ei vaikuta supersankarilta. Hän tuntuu aidosti kamppailevan hengestään, eikä jokainen vastustaja suinkaan ole heittopussi. Ammattilaiset ottavat mittaa toisistaan ja tahdonvoima ja oikeamielisyys ratkaisee voiton. Ehkä korkeintaan Wickin kivunsieto ja palautuminen vammoista lähentelee supersankariluokkaa.
John Wick on tehty melko pienellä budjetilla (n. 20 milj. USD), mutta siihen on saatu mukaan kerrassaan loistavat näyttelijät. Keanu Reevesin näyttelijäntaitoja on joskus moitittu, mutta lakonisen John Wickin rooli sopii hänelle kuin lyijykynä silmään! Sen lisäksi hän käsittelee aseita varsin uskottavasti. Michael Nyqvist on mainio venäläisenä mafiapomona Viggo Tarasovina. Game of Thronesista tuttu Alfie Allen on juuri passeli ylimielisenä Iosef Tarasovina joka tekee kriittisen virheen suututtamalla Wickin. Adrianne Palicki on Wickin kanssa kilpaileva palkkamurhaaja Ms. Perkins, joka on valmis rikkomaan sääntöjä saavuttaakseen tavoitteensa. Willem Dafoe on vakaa Wickin oppi-isä. Ian McShanella on tärkeä rooli rikollisyhteisön perinteiden valvojana. The Wirestä tutut Lance Reddick ja Clarke Peters ovat merkittävissä sivuosissa.
Elokuvan maailma on hiukan muunneltua todelisuutta. Rikollinen alamaailma kuvataan myyttisenä kulissien takaisena todellisuutena, jossa palvelukset kuitataan kultakolikoilla ja jossa vallitsevat omat lakinsa. Tässä mielessä joku saattaisi laskea elokuvan fantasiaksi tai Batmanin lailla supersankarielokuvaksi. Mielestäni raja ei kuitenkaan ylity. (Ja olisiko sillä väliäkään? Ehkä koko yritykseni määritellä puhdasoppinen action-elokuva on turha.)
Spoilaan sen verran että John Wick rikkoo Tequilan killcountin surmaamalla elokuvassa 77 vihollista. Jos olet actionin ystävä, etkä ole vielä tätä elokuvaa nähnyt, kehoitan korjaaman aukon sivistyksessä oitis!
K: Derek Kolstad
Annan elokuvalle kuitenkin "vain" seitsemän tähteä kymmenestä, enkä ole ihan varma pitääkö tämä rätinki uudella katsomiskerralla. Joka tapauksessa, kakkososa ei ole aivan ykkösen tasolla. Ehkä suurin valituksen aihe on pieni puute elokuvan pääjuonessa. Ykkösosassa korostettiin kuinka John Wick on henkilö jota ei kannata suututtaa, ja koko juoni käynnistyi tietämättömän Iosef Tarasovin virheestä. Nyt italialaisilla ei tunnu olevan mitään ongelmia pettää ja puukottaa Wickiä selkään, tai marssia hänen tulilinjalleen täysin holtittomasti tapettaviksi kuin ankat. Kakkonen nostaa vielä reilusti ykkösen killcountia. En erittele tässä sen tarkemmin, mutta jos kiinnostaa, tarkka breakdown Wickin toiminnasta löytyy täältä.
Kolmas John Wick on jo tekeillä ja saa ensi-iltansa toukokuussa 2019.
K: Jane Goldman, Matthew Vaughn
6/10
Kirjoitin Kingsman: The Secret Service (2014) elokuvasta aiemmassa postissa. Lyhyesti tiivistettynä, se oli hurja kokemus. Totean heti aluksi, että vaikka tämä jatko-osa on varsin viihdyttävä, se olisi ehkä kannattanut jättää tekemättä. Se vetää yli ykkösosan toiminnasta vielä yli.
Mark Millar ei ole ollut enää tämän elokuvan tekemisessä mukana ja se näkyy. Vaikka Millar saattaa tehdä toiminnasta älytöntä, hänen kirjoittamansa hahmot ovat koskettavia. The Golden Circle onkin kadottanut sen jonkin mikä teki The Secret Servicestä mainion elokuvan. Kun ensimmäisen osan vetivät maan pinnalle vahvat hahmot ja uskottava näyttelijäntyö, nyt kaikki tuntuvat vetävän yli minkä ehtivät. Julianne Moore konnana on täysi karikatyyri, mutta syytän tästä käsikirjoitusta, en näyttelijää. Taron Egertonin Eggsy on suunnilleen ainoa joka pysyy maan pinnalla ja inhimillisenä. Toisaalta Bruce Greenwood Yhdysvaltain Presidenttinä on, hmm, yllättävän todentuntuinen.
Kahden tunnin 21 minuutin kestollaan elokuva on myös 15-20 minuuttia liian pitkä. Eipä silti, kyllä sunnuntai-ilta kuluu rattoisasti sitä katsoessa. Pop-musiikilla on tärkeä osa elokuvassa ja biisivalinnat ovat toimivia. John Denverin Annie's Song ja Take Me Home, Country Roads kuullaan tärkeillä hetkillä. Elton Johnin Saturday Night's Alright for Fighting rytmittää taistelukohtausta. Elton itse myös esiintyy elokuvassa!
Vaikka puhutaan supersankareista, sarjakuvissa ei ole minkäänlaisia yliluonnollisia elementtejä. Ainoastaan superia on päähenkilöiden tahto olla sankareita. No, nuoren Hit-Girl Mindyn taidot ovat epäuskottavuuden rajoilla, mutta Mindykään ei ole haavoittumaton. Katsonkin että Kick-Ass -sarjakuvat edustavat supersankari-ajatuksestaan huolimatta puhdasta toimintagenreä.
Koko saaga sisältää jatkuvia viittauksia populaarikulttuuriin, tietenkin sarjakuviin, mutta myös toimintaelokuviin. Mm. Commando ja Taken mainitaan nimeltä. Viimeiseen kirjaan on piilotettu viite Millarin omaan The Secret Service -sarjakuvaan, ikäänkuin Kick-Ass tapahtuisi sen kanssa samassa todellisuudessa.
Olin lukenut tämän jo vuosia sitten, nähtyäni ensimmäisen elokuvan, mutta täydellisyyden vuoksi arvioin sen tässä jatko-osien seurana. Jos olet nähnyt elokuvan, tarina on sinulle jo tuttu. Alkuperäinen sarjakuva eroaa elokuvasta muutaman merkittävän yksityiskohdan osalta. Hit-Girlin ja hänen isänsä Big Daddyn taustatarina on erilainen ja vielä korostaa Big Daddyn harhaisuutta. Tähän palataan myöhemmissä osissa kun Hit-Girl suorastaan näkee näkyjä kuolleesta isästään.
Sarjakuva on vähintään yhtä verinen kuin elokuvakin. John Romita Jr:n tyylitelty kuvitus jotenkin lieventää efektiä. Romita on pitkän linjan Marvel- ja DC-sarjakuvien piirtäjä, joka osaa pelkistetyllä viivalla ilmentää sekä hahmojen tunteita että raisua toimintaa.
Koen että elokuva on kirjaa järisyttävämpi, muutama elokuvan avainkohtaus on sarjakuvassa toteutettu vaisummin. Toisaalta sarjakuva pysyy loppupuolella paremmin maan pinnalla.
Hit-Girl on kirjoitettu Kick-Ass 2:n jälkeen, mutta tapahtumiltaan se sijoittuu aikaan ennen sitä. Siinä seurataan kolmen päähenkilön vaiheita ensimmäisen kirjan dramaattisen päätöksen jälkeen. Mindy yrittää viettää normaalia elämää, Dave yrittää jatkaa supersankarina ja Chris päättää treenata itsestään superkonnan.
Juonessa on sopivasti käänteitä niin että soppa pysyy kiinnostavana. Kunkin päähenkilön motiiveja avataan, niin että hahmoihin saattaa jopa hieman samaistua, älyttömästä toiminnasta viis.
Kuten totesin, Kick-Ass 2 (2013) oli minulle elokuvana hirveä pettymys. Siksi minulla ei ollut innokkuutta lukea alkuperäisteosta ennen kuin äskettäin. Sarjakuva on yhtä verinen kuin elokuvakin, mutta pienet erot tarinassa nostavat sarjiksen selvästi elokuvaa mielekkäämmäksi kokemukseksi. Sarjakuva ei ole pelkkää hurmeista toimintaa, vaan se on myös täynnä tunteita, ennen muuta surua ja katumusta.
Kick-Ass 3 saattaa saagan päätökseen ja en usko että sarjis tulee tämän jälkeen saamaan jatkoa. Tämä kolmas osa on kuitenkin vielä selvästi tarpeen, sillä se solmii avoimeksi jääneet langat yhteen. Jos olen oikein suureellinen, voin väittää että kolmannen osan teemana on sovitus ja anteeksianto. En osaa sanoa onko tämä Millarin tarkoittama viesti, mutta kuten muutkin teoksensa Kick-Ass -saaga herättää ajatuksia ja painuu mieleen.
Ensi kerralla jotain vähemmän adrenaliinia sisältävää...
Elokuvia
Parasta toimintaa
Määrittelen puhtaaseen action-genreen kuuluvaksi elokuvat joiden juoni on sankarin, yleensä poliisin (seriffin), sotilaan tai palkkatappajan, harvemmin jokamiehen (kuitenkin sotaveteraanin), kamppailua vihollisia vastaan. Elokuvassa on tavallisesti takaa-ajoja ja muita haasteita, mutta ennen kaikkea sankari joutuu nujertamaan massan vihollisia ennen kuin kohtaa pääpahiksen. Tässä mielessä puhdas action-elokuva muistuttaa tietokonepeliä ja pääpahis loppuhirviötä. Puhdas action-elokuva sijoittuu nykyaikaan ja todellisen kaltaiseen maailmaan. Fantasiaelokuvat joissa sankarilla on supervoimia tai joiden asetelma on muuten fantastinen, kuten Batman (1989), jäävät suoraan tämän määritelmän ulkopuolelle. Samoin puhtaasta action-genrestä jäävät ulos Indiana Jones ja James Bond -elokuvat, sillä nehän ovat oikeastaan fantasiaa. En myöskään katso vahvajuonisten rikostrillerien kuten The Untouchables (1987) kuuluvan genreen. Vaikka niissä saattaakin olla pitkiä toimintakohtauksia (ammuskelua, tappelua ja takaa-ajoa), niissä loppuhuipentuma ei ole pääpahiksen nujertaminen vaan rikoksen selvittäminen. Scifi-toiminta-elokuvat kuten The Road Warrior (1981), The Terminator (1984), Aliens (1986), Predator (1986) ja Robocop (1987) ovat kyllä actionia, mutta jätän ne puhtaan toiminnan määritelmästä ulos. Toisaalta sisällytän mukaan toimintakomediat, sellaiset kuten 48 Hrs. (1982) ja Beverly Hills Cop (1984).Huomasitko että edelliset esimerkkini ovat 1980-luvulta? Se on harkittua, sillä action-elokuvan huippuvuodet olivat 1980-luvulla. Silloin syntyivät genren merkkiteokset kuten Commando (1985), Rambo: First Blood Part II (1985), Lethal Weapon (1987) ja Die Hard (1988). Kaksi ensin mainittua omaa tänä päivänä lähinnä kultti/huumoriarvoa, jota toki oli niissä ensi-illankin aikoihin, mutta kaksi jälkimmäistä ovat kestäneet aikaa. Etenkin Die Hard on edelleen monella tavalla mestariteos. Se määritteli yhden action-elokuvan alalajin, jossa vastentahtoinen yksinäinen sankari joutuu tukalaan tilanteeseen, ja josta hän joutuu kamppailemaan voittajaksi enemmän älynsä ja lujatahtoisuutensa kuin taistelutaitojensa ansiosta. (Myöhemmät Die Hardit rikkoivat ajatusta vastaan ja tekivät John McClanesta lähes voittamattoman.)
Eihän ison rahan action-elokuva syntynyt tyhjästä 80-luvulla. Sen juuret ovat jo vuosisadan alun lännenelokuvissa ja 30-luvun gangsterielokuvissa ja 60-luvun agenttielokuvissa ja 70-luvun kovaotteisissa poliisielokuvissa, sekä toisaalta ns. B-elokuvissa, italialaisissa spagettiwesterneissä ja hong kongilaisissa ja japanilaisissa "kung-fu"-elokuvissa. Esimerkiksi Die Hard on selvästi samaa jatkumoa kuin High Noon (1952) ja Dirty Harry (1971). Erittäin vahva vaikutus genren myöhempään muotoutumiseen oli Sam Peckinpahin 1960-1970-luvun elokuvilla. Hän toi kuvastoon runsaat veriroiskeet ja hidastukset. The Wild Bunch (1969) on tekoaikaansa nähden käsittämättömän villi.
Kuitenkin väitän että juuri 80-luvulla ohjaajat kuten Walter Hill (48 Hrs., Extreme Prejudice (1987), Red Heat (1988)), John McTiernan (Predator, Die Hard) ja Richard Donner (Lethal Weapon) loivat nykymuotoisen action-genren. Ridley Scott (Blade Runner (1982), Black Rain (1989)), Paul Verhoeven (Robocop) ja James Cameron (The Terminator, Aliens) komppasivat heidän työtään scifi-toiminnan puolella. Eikä pidä unohtaa elokuvien käsikirjoittajia. Jo aiemmin hehkuttamani Shane Black (Lethal Weapon) sekä Steven E. de Souza (48 Hrs., Commando, Die Hard) ansaitsevat tulla mainituiksi genren luojina.
Kasarin esiin nostamia action-sankareita ei tarvitsisi edes mainita. Arnold Schwarzenegger, Sylvester Stallone, Mel Gibson, Nick Nolte, Eddie Murphy ja Bruce Willis eivät esittelyjä kaipaa.
1990-luvulle tultaessa genre väljähtyi. Hollywoodissa elokuvia toki tehtiin edelleen, mutta yhä suurempi osa niistä oli jälleen pienemmän budjetin B-tuotantoja. Niiden sankareina olivat tähdet kuten Jean-Claude Van Damme ja Steven Seagal. Andrew Davisin ohjaama Under Siege (1992) on poikkeus Seagalin elokuvista. Se on oikeasti jännittävä ja taitavasti toteutettu. Ohjaustyön lisäksi ansio kuuluu Tommy Lee Jonesille, joka esittää elokuvan konnaa. Myöskään John Woon Hard Target (1993) ei ole täysin kelvoton, se lienee Van Dammen elokuvista joka tapauksessa paras. Siinäkin täytynee antaa osakiitos Lance Henriksenin konnalle. Toimiva action-elokuva vaatii pirullisen pahiksen! Ja pahiksista pirullisin on tietenkin Die Hardin Alan Rickman.
1990-luvun alamäkeä kuvastaa parhaiten Arnold Schwarzeneggerin, John McTiernanin ja Shane Blackin yhteistyö Last Action Hero (1993), joka oli ilmestyessään kammottava floppi. Elokuva oli minullekin pettymys enkä ole katsonut sen kuin kerran uudestaan ensi-illan jälkeen.
Ysärillä genreä kuitenkin pitivät hengissä Hollywoodin ulkopuolelta tulevat ohjaajat. Hong Kongissa oli tehty kung-fu-elokuvia jo 1960-luvulla, mutta John Woo toi mukaan nyrkkien lisäksi aseet ja loi oman tyylinsä hurmeisuudessaan uraauurtavilla elokuvilla The Killer (1989, alkup. Dip huet seung hun) ja Hard Boiled (1992, alkup. Lat sau san taan). Hollywoodissa hänen huipputyönsä oli Face/Off (1997). Se on yksi 90-luvun tiiviimpiä toimintaelokuva. Elokuvassa on toisin yksi merkittävä science fiction -elementti, joka saattaisi diskata elokuvan. Itse olen valmis katsomaan sitä läpi sormien.
Toinen muualta tullut oli meksikolainen Robert Rodriguez, jonka Desperado (1995) on kulttiklassikko. Rodriguezia ei voi mainita mainitsematta Quentin Tarantinoa. En pidä Tarantinoa varsinaisena action-ohjaajana, vaikka hänen elokuvissaan onkin paljon toimintaa. Niissä on yleensä myös monipolvinen rikosjuoni (ja ainakin viimeiset niistä ovat ylettömän pitkiä). Tarantinon käsikirjoittama ja Ridleyn veljen Tony Scottin ohjaama True Romance (1993) on myös kulttiklassikko, mutta sekin on enemmän rikostrilleri kuin puhdasta toimintaa. Tony Scott kyllä ohjasi silkkaa actionia, mutta ne teokset kuuluvat unohdettavien joukkoon.
Kolmas mainitsemisen arvoinen ulkomaiden tulokas on ranskalainen Luc Besson. Nikita (1990) ja Léon (1994) ovat klassikoita. Molempien sankari on tappaja, mutta tappajan roolia tutkitaan syvemmin. Elokuvilla ei ole loppujen lopuksi paljon yhteistä Rambon tai Commandon kanssa. Ehkä onkin oikein sanoa että puhdas mättö-action kuihtui ysärillä ja tilalle tulivat älyllisemmät rikoselokuvat joissa toiminta oli yksi tehostava elementti.
1990-luvun lopun eräs tällainen valopilkku on John Frankenheimerin Ronin (1998). Legendaarinen elokuva legendaariselta ohjaajalta, mukana legendaarisen näyttelijät (mm. Robert de Niro, Jean Reno ja Sean Bean). Se on yhdistelmä rikos- ja agenttielokuvaa, mutta toiminnan määrä on niin suuri että se jää keikkumaan genren rajalle.
Harrison Fordin tähdittämät ja Phillip Noycen ohjaamat Tom Clancy -filmatisoinnit Patriot Games (1992) ja Clear and Present Danger (1994) keikkuvat myös genren rajoilla. Mutta Wolfgang Petersenin Air Force One (1997), jossa Ford on jälleen sankarina, on asetelmansa puolesta on puhdas action-leffa, suorastaan Die Hard -pastissi.
1990-luvun lopulta alkaen vahvimmin toiminta-genreen vaikuttanut elokuva oli The Matrix (1999). Koska Matrix on scifiä, se ei ole minun määritelmäni mukaan puhdasta toimintaa, ja sen vaikutus genreen ei ollut pelkästään positiivinen. Matrixin myötä bullet time ja luonnonlakien vastainen akrobatia (= Matrix-pilaus) saapuivat tosimaailmaankin sijoittuviin elokuviin, eikä tämä vaikutus ole vieläkään haihtunut.
2000-luvun alku oli fantasian valtakautta ja supersankarielokuvan nousun aikaa. En nyt osaa nimetä yhtään hyvää puhdasta toimintaelokuvaa vuosituhannen alkuvuosilta. Hyviä scifi-toiminta-elokuvia ja agenttitrillereitä kyllä löytyy.
Kurt Wimmerin scifi-toiminta Equilibrium (2002) on kulttiklassikko joka itse on saanut vaikutteita Matrixista, mutta jonka toteutus on kuitenkin niin omaperäinen että sillä on ollut selvä itsenäinen vaikutus myöhempiin elokuviin.
Bourne-elokuvat (2002, 2004, 2007) ovat todenmukaiseen nykyaikaan sijoittuvia agenttitrillereitä. Puhtaiden action-elokuvien lailla niissä on yksinäinen lujatahtoinen ja neuvokas sankari, mutta sankarin kyvyt eivät ole mitenkään yliluonnollisia ja hän joutuu aidosti kamppailemaan selvitäkseen eteenpäin. Yhtenä taustajuonena niissä on scifimäinen MK-Ultra-aivopesu, mutta sallittakoon se, koska kyse on vain yhdestä elementistä. James Bondin reboot Casino Royale (2006) toi myös Bondin pois fantasiamaailmasta, samaan suht realistiseen todellisuuteen Bournejen kanssa.
Luc Bessonin ja Robert Mark Kamenin käsikirjoittama ja Pierre Morelin ohjaama Taken (2008) oli vihdoin pitkän ajan jälkeen puhdas action-elokuva, jossa yksi mies etsii tytärtään ja kostaa konnille väkivaltaisesti. Bournejen lailla se unohti bullet time -kikkailut tyystin ja palautti kuvastoon realistiset ja veriset lähitaistelut nyrkein, paistinpannuin ja puukoin. Se myös teki yllättäen 56-vuotiaasta Liam Neesonista eturivin action-tähden.
Sylvester Stallonen luotsaama The Expendables -sarja (2010, 2012, 2014) on paluu 80-luvun action-estetiikkaan. Se ei vaan valitettavasti toimi enää samalla tavalla. Näitä elokuvia katsoessa commandomainen vihollisten listiminen tuntuu osittain jopa vastenmieliseltä.
Edelleen on jotain yrityksiä uudistaa genreä, kuten aiemmin arvioimani Hardcore Henry (2015), joka jää yritykseksi.
Body Count?
Action-leffojen fanit myös laskevat elokuvien ruumismääriä ja sankarien tappoja. Tämä on toki makaaberi harrastus, mutta toisaalta niin on koko action-genre.Versimmäksi elokuvaksi nousee Hard Boiled 306:lla kuollella, joista sankaripoliisi Tequilan (Chow Yun-Fat) nimiin lasketaan 75 tappoa. Esim. Lethal Weapon 27:llä kuolemalla, joista Martin Riggsin (Mel Gibson) ansiota on 16, ei olekaan niin tappava.
Mutta mikä on actionin tila 2010-luvulla? Syntyykö enää uusia Die Hardeja? Mennään tuoreisiin elokuviin.
Taken 3 (2014)
O: Olivier MégatonK: Luc Besson, Robert Mark Kamen
5/10
Ensimmäinen Taken oli ronski paluu parhaiden 80- ja 90-luvun toimintatrillerien linjoille. Mutta se vielä paransi moneen niihin verrattuna realismissa. Pitkä ja raamikas Liam Neeson oli varsin uskottava entisenä CIA:n operatiivina Bryan Millsinä. Lähitaistelut oli toteutettu "näyttäen kaikki", ei mitään kameran heiluttelua, jota vielä esiintyy Bourneissa. Toinen osa oli saman toistoa, mutta menetteli vielä. Kolmas on jo pettymys.
Toimintaa edelleen piisaa, mutta kolmannen juoni ei ole enää samankaltainen ensimmäisen ja toisen osan kanssa. Tämä on jo toki tarpeen, sillä kolmas variaatio kidnappaus-juonesta menisi jo yli. Taken 3 muistuttaakin enemmän ysäri-elokuvia The Fugitive (1993) ja U.S. Marshals (1988) kun edeltäjiään. Andrew Davisin The Fugitive perustui 1960-luvun samannimiseen tv-sarjaan ja siinä tähtinä olivat Harrison Ford ja Tommy Lee Jones. Nyt Fordin tilalla on ikäänkuin Neeson ja Jonesin tilalla Forest Whitaker. Hienoja näyttelijöitä ja pitävät elokuvaa pystyssä sen minkä voivat. Ei toiminnassakaan sinänsä ole mitään valittamista ja juonessakin on joku mutka. Jotenkin tämä kuitenkin tuntuu väsähtäneeltä.
Taken 3 löytyy parhaillaan Netflixistä. Jos tykkäsit edellisistä, kyllä tämäkin kannattaa tarkistaa.
John Wick (2014)
O: Chad Stahelski, David LeitchK: Derek Kolstad
8/10
Jos ensimmäinen Taken toi actionin 2000-luvulle, tuo John Wick sen 2010-luvulle! Se jatkaa Takenin linjoilla toiminnan realistisuudessa, tosin tuplaa sen ruumismäärän. Elokuva on hyvin tarkka siitä että aseita käytetään oikein. John Woon elokuvien hahmoilta ammukset loppuivat vain jos se sattui sopimaan draamaan, mutta ohjaajat Chad Stahelski ja David Leitch laskevat jokaisen luodin tarkkaan! Hahmot lataavat aseitaan jatkuvasti sitä mukaan kun lippaat tyhjenevät. Ja kun luodit loppuvat kokonaan, improvisoidaan. Nimihenkilö John Wick on yhtä tappava paljain käsin tai vaikka auton ratissa. Tästä huolimatta John Wick ei vaikuta supersankarilta. Hän tuntuu aidosti kamppailevan hengestään, eikä jokainen vastustaja suinkaan ole heittopussi. Ammattilaiset ottavat mittaa toisistaan ja tahdonvoima ja oikeamielisyys ratkaisee voiton. Ehkä korkeintaan Wickin kivunsieto ja palautuminen vammoista lähentelee supersankariluokkaa.
John Wick on tehty melko pienellä budjetilla (n. 20 milj. USD), mutta siihen on saatu mukaan kerrassaan loistavat näyttelijät. Keanu Reevesin näyttelijäntaitoja on joskus moitittu, mutta lakonisen John Wickin rooli sopii hänelle kuin lyijykynä silmään! Sen lisäksi hän käsittelee aseita varsin uskottavasti. Michael Nyqvist on mainio venäläisenä mafiapomona Viggo Tarasovina. Game of Thronesista tuttu Alfie Allen on juuri passeli ylimielisenä Iosef Tarasovina joka tekee kriittisen virheen suututtamalla Wickin. Adrianne Palicki on Wickin kanssa kilpaileva palkkamurhaaja Ms. Perkins, joka on valmis rikkomaan sääntöjä saavuttaakseen tavoitteensa. Willem Dafoe on vakaa Wickin oppi-isä. Ian McShanella on tärkeä rooli rikollisyhteisön perinteiden valvojana. The Wirestä tutut Lance Reddick ja Clarke Peters ovat merkittävissä sivuosissa.
Elokuvan maailma on hiukan muunneltua todelisuutta. Rikollinen alamaailma kuvataan myyttisenä kulissien takaisena todellisuutena, jossa palvelukset kuitataan kultakolikoilla ja jossa vallitsevat omat lakinsa. Tässä mielessä joku saattaisi laskea elokuvan fantasiaksi tai Batmanin lailla supersankarielokuvaksi. Mielestäni raja ei kuitenkaan ylity. (Ja olisiko sillä väliäkään? Ehkä koko yritykseni määritellä puhdasoppinen action-elokuva on turha.)
Spoilaan sen verran että John Wick rikkoo Tequilan killcountin surmaamalla elokuvassa 77 vihollista. Jos olet actionin ystävä, etkä ole vielä tätä elokuvaa nähnyt, kehoitan korjaaman aukon sivistyksessä oitis!
John Wick: Chapter 2 (2017)
O: Chad StahelskiK: Derek Kolstad
7/10
John Wick: Chapter 2 alkaa melkein suoraan siitä mihin edellisosa jäi. Wick solmii venäläisten vory v zakonen kanssa rauhan, mutta joutuu sitten ottamaan yhteen italialaisten camorran kanssa.
Elokuva jatkaa vahvasti edellisen linjoilla. Se syventää kuvaa myyttisestä alamaailmasta ja sen toimintamalleista. Jälleen elokuvan näyttelijäkaarti on loistava. Peter Stormare nähdään alussa venäläisenä pomona. Laurence Fishburne esittää yhtä New Yorkin alamaailman johtajaa. Hänen ja Reevesin kohtaamisessa ei voi välttyä etsimästä yhtäläisyyksiä näyttelijöiden aiempaan kohtaamiseen.
Elokuva jatkaa vahvasti edellisen linjoilla. Se syventää kuvaa myyttisestä alamaailmasta ja sen toimintamalleista. Jälleen elokuvan näyttelijäkaarti on loistava. Peter Stormare nähdään alussa venäläisenä pomona. Laurence Fishburne esittää yhtä New Yorkin alamaailman johtajaa. Hänen ja Reevesin kohtaamisessa ei voi välttyä etsimästä yhtäläisyyksiä näyttelijöiden aiempaan kohtaamiseen.
Annan elokuvalle kuitenkin "vain" seitsemän tähteä kymmenestä, enkä ole ihan varma pitääkö tämä rätinki uudella katsomiskerralla. Joka tapauksessa, kakkososa ei ole aivan ykkösen tasolla. Ehkä suurin valituksen aihe on pieni puute elokuvan pääjuonessa. Ykkösosassa korostettiin kuinka John Wick on henkilö jota ei kannata suututtaa, ja koko juoni käynnistyi tietämättömän Iosef Tarasovin virheestä. Nyt italialaisilla ei tunnu olevan mitään ongelmia pettää ja puukottaa Wickiä selkään, tai marssia hänen tulilinjalleen täysin holtittomasti tapettaviksi kuin ankat. Kakkonen nostaa vielä reilusti ykkösen killcountia. En erittele tässä sen tarkemmin, mutta jos kiinnostaa, tarkka breakdown Wickin toiminnasta löytyy täältä.
Kolmas John Wick on jo tekeillä ja saa ensi-iltansa toukokuussa 2019.
Kingsman: The Golden Circle (2017)
O: Matthew VaughnK: Jane Goldman, Matthew Vaughn
6/10
Kirjoitin Kingsman: The Secret Service (2014) elokuvasta aiemmassa postissa. Lyhyesti tiivistettynä, se oli hurja kokemus. Totean heti aluksi, että vaikka tämä jatko-osa on varsin viihdyttävä, se olisi ehkä kannattanut jättää tekemättä. Se vetää yli ykkösosan toiminnasta vielä yli.
Mark Millar ei ole ollut enää tämän elokuvan tekemisessä mukana ja se näkyy. Vaikka Millar saattaa tehdä toiminnasta älytöntä, hänen kirjoittamansa hahmot ovat koskettavia. The Golden Circle onkin kadottanut sen jonkin mikä teki The Secret Servicestä mainion elokuvan. Kun ensimmäisen osan vetivät maan pinnalle vahvat hahmot ja uskottava näyttelijäntyö, nyt kaikki tuntuvat vetävän yli minkä ehtivät. Julianne Moore konnana on täysi karikatyyri, mutta syytän tästä käsikirjoitusta, en näyttelijää. Taron Egertonin Eggsy on suunnilleen ainoa joka pysyy maan pinnalla ja inhimillisenä. Toisaalta Bruce Greenwood Yhdysvaltain Presidenttinä on, hmm, yllättävän todentuntuinen.
Kahden tunnin 21 minuutin kestollaan elokuva on myös 15-20 minuuttia liian pitkä. Eipä silti, kyllä sunnuntai-ilta kuluu rattoisasti sitä katsoessa. Pop-musiikilla on tärkeä osa elokuvassa ja biisivalinnat ovat toimivia. John Denverin Annie's Song ja Take Me Home, Country Roads kuullaan tärkeillä hetkillä. Elton Johnin Saturday Night's Alright for Fighting rytmittää taistelukohtausta. Elton itse myös esiintyy elokuvassa!
Sarjakuvia
Mark Millarin kirjoittama ja John Romita Jr:n piirtämä Kick-Ass -saaga julkaistiin lehtipisteissä vuosina 2008-2014. Saagan pohjalta on valmistunut kaksi elokuvaa, Matthew Vaughnin ohjaama Kick-Ass (2010) ja Jeff Wadlown ohjaama Kick-Ass 2 (2013). Ensimmäinen niistä oli hurja potku supersankari-genren takamuksille. Toinen osa ei vetänyt ollenkaan vertoja ykköselle ja pidin sitä jopa vastenmielisenä. Se mikä on kerran ravistelevaa ja raikasta parodiaa, voi toistettuna muuttua itsetarkoitukseksi. Parodiasta tuleekin ihannointia.
Koin että alkuperäisen Kick-Assin tarkoituksena ei suinkaan ollut väkivallan ihannointi vaan näyttää sen todelliset seuraukset, ja myös näyttää miten rikkinäisiä ja hulluja todelliset supersankarit olisivat. Kirjasaaga onnistuu jatkamaan tarinaa elokuvia paremmin, mutta ei ole täysin ongelmaton sekään.
Neljän kirjan verran seurataan kolmen päähenkilön vaiheita. Dave Lizewski on sarjan alussa 16-vuotias lukiolainen joka haluaa supersankariksi. Hänestä tuleekin kirjojen nimisankari Kick-Ass. Mindy McCready on alussa vain 10-vuotias, mutta isänsä kouluttamana jo valmis tappaja Hit-Girl. Chris Genovese on Dave Lizewskin ikätoveri, mafiapäällikön poika joka ryhtyy supersankariksi nimeltään Red Mist.
Neljän kirjan verran seurataan kolmen päähenkilön vaiheita. Dave Lizewski on sarjan alussa 16-vuotias lukiolainen joka haluaa supersankariksi. Hänestä tuleekin kirjojen nimisankari Kick-Ass. Mindy McCready on alussa vain 10-vuotias, mutta isänsä kouluttamana jo valmis tappaja Hit-Girl. Chris Genovese on Dave Lizewskin ikätoveri, mafiapäällikön poika joka ryhtyy supersankariksi nimeltään Red Mist.
 |
| Neljän kirjan verran perseenpotkintaa |
Vaikka puhutaan supersankareista, sarjakuvissa ei ole minkäänlaisia yliluonnollisia elementtejä. Ainoastaan superia on päähenkilöiden tahto olla sankareita. No, nuoren Hit-Girl Mindyn taidot ovat epäuskottavuuden rajoilla, mutta Mindykään ei ole haavoittumaton. Katsonkin että Kick-Ass -sarjakuvat edustavat supersankari-ajatuksestaan huolimatta puhdasta toimintagenreä.
Koko saaga sisältää jatkuvia viittauksia populaarikulttuuriin, tietenkin sarjakuviin, mutta myös toimintaelokuviin. Mm. Commando ja Taken mainitaan nimeltä. Viimeiseen kirjaan on piilotettu viite Millarin omaan The Secret Service -sarjakuvaan, ikäänkuin Kick-Ass tapahtuisi sen kanssa samassa todellisuudessa.
Mark Millar, John Romita Jr.: Kick-Ass (Icon Comics 2008-2010)
8/10Olin lukenut tämän jo vuosia sitten, nähtyäni ensimmäisen elokuvan, mutta täydellisyyden vuoksi arvioin sen tässä jatko-osien seurana. Jos olet nähnyt elokuvan, tarina on sinulle jo tuttu. Alkuperäinen sarjakuva eroaa elokuvasta muutaman merkittävän yksityiskohdan osalta. Hit-Girlin ja hänen isänsä Big Daddyn taustatarina on erilainen ja vielä korostaa Big Daddyn harhaisuutta. Tähän palataan myöhemmissä osissa kun Hit-Girl suorastaan näkee näkyjä kuolleesta isästään.
Sarjakuva on vähintään yhtä verinen kuin elokuvakin. John Romita Jr:n tyylitelty kuvitus jotenkin lieventää efektiä. Romita on pitkän linjan Marvel- ja DC-sarjakuvien piirtäjä, joka osaa pelkistetyllä viivalla ilmentää sekä hahmojen tunteita että raisua toimintaa.
Koen että elokuva on kirjaa järisyttävämpi, muutama elokuvan avainkohtaus on sarjakuvassa toteutettu vaisummin. Toisaalta sarjakuva pysyy loppupuolella paremmin maan pinnalla.
Mark Millar, John Romita Jr.: Hit-Girl (Icon Comics 2012-2013)
7/10Hit-Girl on kirjoitettu Kick-Ass 2:n jälkeen, mutta tapahtumiltaan se sijoittuu aikaan ennen sitä. Siinä seurataan kolmen päähenkilön vaiheita ensimmäisen kirjan dramaattisen päätöksen jälkeen. Mindy yrittää viettää normaalia elämää, Dave yrittää jatkaa supersankarina ja Chris päättää treenata itsestään superkonnan.
Juonessa on sopivasti käänteitä niin että soppa pysyy kiinnostavana. Kunkin päähenkilön motiiveja avataan, niin että hahmoihin saattaa jopa hieman samaistua, älyttömästä toiminnasta viis.
Mark Millar, John Romita Jr.: Kick-Ass 2 (Icon Comics 2010-2012)
7/10Kuten totesin, Kick-Ass 2 (2013) oli minulle elokuvana hirveä pettymys. Siksi minulla ei ollut innokkuutta lukea alkuperäisteosta ennen kuin äskettäin. Sarjakuva on yhtä verinen kuin elokuvakin, mutta pienet erot tarinassa nostavat sarjiksen selvästi elokuvaa mielekkäämmäksi kokemukseksi. Sarjakuva ei ole pelkkää hurmeista toimintaa, vaan se on myös täynnä tunteita, ennen muuta surua ja katumusta.
Mark Millar, John Romita Jr.: Kick-Ass 3 (Icon Comics 2013-2014)
7/10Kick-Ass 3 saattaa saagan päätökseen ja en usko että sarjis tulee tämän jälkeen saamaan jatkoa. Tämä kolmas osa on kuitenkin vielä selvästi tarpeen, sillä se solmii avoimeksi jääneet langat yhteen. Jos olen oikein suureellinen, voin väittää että kolmannen osan teemana on sovitus ja anteeksianto. En osaa sanoa onko tämä Millarin tarkoittama viesti, mutta kuten muutkin teoksensa Kick-Ass -saaga herättää ajatuksia ja painuu mieleen.
Suosittelen tutustumaan koko saagaan.
Ensi kerralla jotain vähemmän adrenaliinia sisältävää...
Privaattikommenteissa minulle suositeltiin Charles Bronsonin 70-luvun elokuvia. Niiden mainitsematta jättäminen oli omaa sivistymättömyyttä. En ole nähnyt, joten en tiedä ovatko mistään päin kotoisin, mutta genren synnyn kannalta lienevät olennaisia. Sen sijaan esim. Chuck Norrisin, Vin Dieselin ja Jason Stathamin poisjättö on harkittua. Näkemistäni Stathamin leffoista vain Crank (2006) ja Death Race (2008) joten kuten menettelevät. Kommenteissa mainittiin myös Mark Wahlbergin Shooter (2007), joka on action-rikos-jännärinä toimiva, ja unohtui puolivahingossa listaltani. Kommenteissa suositeltiin myös Seagalin paria ekaa leffaa ja Neesonin muita Takenin jälkeisiä mättöjä.
ReplyDelete