Äänikirjojen matkassa 555 vuotta Konstantinopolista Erottajalle
Kirjoitin aiemmassa postissani Kaukopartio-äänikirjasta. Olen pitkien automatkojen ratoksi kuunnellut viime aikoina muutamia muitakin äänikirjoja ja kerron niistä nyt. Kirjailijoina ovat Mika Waltari, Tuomas Kyrö, Veikko Huovinen ja Karo Hämäläinen. Matka alkaa Konstantinopolista 1453 ja päättyy Erottajalle 2008.
10/10
Luin Mika Waltarin historialliset romaanit parisenkymmentä vuotta sitten ja Johannes Angelos (1952) jäi minulle niistä mieleen rakkaimpana. Sen rakenne eroaa edeltäjistään Sinuhe Egyptiläisestä (1945) ja Mikael Karvajalka / Mikael Hakim parista (1948 ja 1949). Ne kuvaavat minäkertojiensa elämää lapsuudesta lähtien useiden vuosien ajalta. Johannes taas on kirjoitettu päiväkirjamuotoon ja tapahtuu muutaman kuukauden aikana. Kirjan täydellinen nimi alaotsikkoineen kuuluukin Johannes Angelos - Hänen päiväkirjansa Konstantinopolin valloituksesta v. 1453 Kristuksen maailmanajan päättyessä. Takaumissa palataan hetkittäin Johanneksen nuoruuteen ja Italiaan. Kaikille Waltaria vähänkin tunteville on tiedossa että Waltari aloitti kirjoittamaan Johannesta samaan tyyliin kuin Mikaelia, eli päähenkilön nuoruudesta, mutta hylkäsi ensimmäisen käsikirjoituksen ja aloitti kokonaan uudestaan suoraan Konstantinopolista. Nuori Johannes (kirj. 1951) julkaistiin postuumisti (WSOY 1981). Oikein mainio teos sekin.
Kirjan nimihenkilö Johannes Angelos on neljäkymmentä täyttänyt kosmopoliitti, joka on palannut syntymäkaupunkiinsa todistamaan sen piiritystä ja valtausta osmanien sulttaani Muhammedin (Mehmed II) toimesta. Johannes tapaa Anna Notaraksen, megas doux Lukas Notaraksen tyttären, johon rakastuu palavasti. Rakkaus saa myös vastakaikua, mutta kuten ehtaan Waltariin kuuluu, Anna on ns. ailahtelevainen nainen ja välillä rakastaa ja välillä vihaa Johannesta, ja välillä vihaa itseään että rakastaa.
Sekä Anna että Lukas (Loukas) olivat todellisia historiallisia henkilöitä. Merkittävässä osassa esiintyvä genovalainen Giovanni Giustiniani oli myös todellinen historiallinen henkilö. Ja toki niitä ovat kirjassa sivuhenkilöinä esiintyvät hallitsijat ja kirkkoisät.
Syvää kirjallista analyysiä minun on turha ryhtyä tekemään. Minua viisaammat Markku Envall ja Panu Rajala ovat laajoissa teoksissaan (Envall 1994 ja Rajala 2008) analysoineet myös Johannes Angelosta. Varsin äskettäin Panu Rajala vieläpä löysi todisteet siitä, että myös Johannes Angeloksen henkilö perustuu historialliseen esikuvaan. Waltari oli Venetsian kirjastoja tutkiessaan törmännyt Niccolo Barbaron päiväkirjaan jonka reunaviittauksessa mainitaan Angelo Zacaria, "kreikkalainen kavaltaja turkkilaisille", ja saanut tästä innoituksen kirjaan. Todellisesta Angelosta ei tiedetä tätä reunaviittausta enempää, joten kaikki Johanneksen vaiheet ovat Waltarin keksimiä. Waltari toki sitoo Johanneksen historiallisiin tapahtumiin, kuten sekavaan Baselin-Ferraran-Firenzen kirkolliskokoukseen vuosina 1431-1449, jonka vaiheissa Johannes olisi toiminut kirjurina.
Tätä kokousta, ja sen esiin nostamia kirkkoisien skismoja minäkertoja Johannes kertaa melko pitkäpiimäisesti. Ne tuntuvat varsin epäolennaisilta, etenkin kun Angelos on omassa uskossaan selvästi vääräoppinen. Hän uskoo jälleensyntymiseen ja "tähtiruumiiseen". Näenkin että pitkillä kirkkopoliittisen tilanteen kuvauksella on tarkoitus sitoa kertomus aikaansa ja yksityiskohtien vyörytyksellä luoda uskottavaa kuvaa menneestä. Toisaalta ne voivat toimia vertauskuvana turhasta inhimillisestä ponnistelusta joka unohtaa sen mikä on oikeasti merkityksellistä elämässä, so. rakkaus.
Lars Svedbergin tyyli lukijana ei ole kovin eläytyvä. Hän ei lukiessaan juurikaan yritä esittää kirjan henkilöitä.
Hiukan tylsä kertojanääni ja ajoittainen pitkäpiimäisyys unohtuu aina kun tarina etenee. Lopulta se on huiman jännittävä ja julma, riipaisevan kaunis ja koskettava. Waltarin arvostus ei ole turhaa. Itse en ole löytänyt hänen vertaistaan suomalaisissa kirjailijoissa.
Annan Johannes Angelokselle vahvan suositukseni! Jos et ole koskaan lukenut Waltaria, tämä on maltillisien mittaisena hyvä teos aloittaa.
6/10
Mene ja tiedä, mutta jostain syystä lapseni pitivät Mielensäpahoittaja-elokuvasta, joten lainasin tämän äänikirjan koko perheen kanssa automatkoilla kuunneltavaksi. En odottanut kirjalta ihmeitä, mutta ajattelin että se saattaisi olla mukavaa aivot-offille kuunneltavaa. (Tai ei siis toivonut niin lamauttavaa efektiä että auton ajaminen vaarantuu.) Lukijana äänikirjassa on Antti Litja, joka esitti hahmoa myös elokuvaversiossa.
Juonesta ei ole kovin paljon sanottavaa. Mielensäpahoittajan kodinhoitaja vaihtuu ja hänelle tulee kärhämää uuden kodinhoitajan kanssa. Sen takia mielensäpahoittaja joutuu opettelemaan ruoanlaiton itse. Tästä seuraa pakinamaisia episodeja kun mielensäpahoittajan luona käy vierailijoita ja hän yrittää valmistaa heille aterioita osoittaakseen olevansa kykenevä selviytymään yksin kotona ilman hoitajaa. Episodien sivussa mielensäpahoittaja kommentoi nykyistä maailmanmenoa hänelle ominaisella tyylillä: "Kyllä minä niin mieleni pahoitin..."
Pakko myöntää että nauroin useammassa kohdassa kirjaa kuunnellessa ääneen. Litja on tietenkin mainio kertoja kirjalle ja eläytyy täysillä rooliin. En tunne silti mitään hinkua kuunnella näitä lisää, eivätkä lapsetkaan jäänet suorastaan tätä hinkumaan. Perheen yhteisillä automatkoilla aloitimme tämän jälkeen C.S. Lewisin Narnian tarinoiden kuuntelun.
4/10
Valitsin tämän kirjan oikeastaan pariksi Kyrölle. Olen päätellyt Kyrön olevan jollain tapaa Veikko Huovisen perinteen jatkaja ja halusin todentaa pitääkö tämä päättelyni paikkansa. Olen joskus nuorempana lukenut Huoviselta kirjat Havukka-ahon ajattelija (WSOY 1952) ja Joe-setä: aikalaisten kertomuksia Josef Stalinista (WSOY 1988). Huovisen kirjojen perusteella tehtyjä tv-sarjoja Lyhyet erikoiset (WSOY 1967, MTV 1986) ja Lentsu (Otava 1978, MTV 1990) muistan aikoinaan seuranneeni. Huovinen ei tehnyt minuun silloin mitään erityisen suurta vaikutusta, koska en enempää hänen tuotantoonsa tutustunut, mutta yritin kuitenkin ymmärtää miksi muut pitävät miestä niin suuressa arvossa.
Hamsterien myötä käsitykseni Huovisesta rapistuu valitettavasti entisestään. Kirja on varmasti julkaisuhetkellään 60 vuotta sitten ollut kovinkin hauska, mutta nyt se on auttamattomasti jäänyt ajan jalkoihin.
Tarina kertoo Kainuussa elelevästä miehestä jonka oikeaa nimeä ei koskaan paljasteta. Miestä kutsutaan ainoastaan Hamsteriksi. Hamsteri on, ilmeisesti kirjailija Huovisen lailla, innokas seikkailukirjallisuuden fani. Hän ihailee naparetkeilijöitä ja etelämeren purjehtijoita. Hän haluaisi varastoida hilloja, kuivalihaa, säilykkeitä ja rommia niinkuin pitkälle laivamatkalle ikään, mutta hän elää suhteellisessa köyhydessä eikä pysty tällaisia varastoja kokoamaan. Hamsterin ammattia ei korosteta, mutta ymmärrän hänen elävän omavaraistaloudessa. Kun naapuriin sitten muuttaa veikkausvoitolla rikastunut Rurik, Hamsteri alkaa elää fantasiaansa todeksi hänen kauttaan. Rurikiin tarttuu Hamsterin into ja miehet alkavat Rurikin varoilla varustautua yhdessä ankaraan talveen. Rurikin vaimo Tellu yrittää hillitä miesten hamstrausta, mutta innostuu siitä välillä itsekin.
Päähenkilöt kuvataan lapsenomaisiksi. Äänikirjassa näyttelijä Risto Mäkelän velmu ja eläytyvä lukijanääni vielä korostaa vaikutelmaa. Rurikin vaimo Tellu on ainoa joka ajoittain käyttäytyy aikuismaisesti, ja tylsästi, sillä onhan poikien hamstrauspuuha hauskaa! Rurikin ja Tellun suhdetta ei myöskään kuvata lainkaan seksuaalisena, vaikka lapsia heille on jostain siunaantunut peräti kolme kappaletta.
Juurikaan spoilaamatta voin sanoa että kirja ei johda mihinkään, on vaan pelkkää pitkäpiimäistä kuvailua. Huumori ei naurata, korkeintaan hymyilyttää, ja kirjan loppu on varsinainen antikliimaksi. Jos tämä olisi vaikkapa Mika Waltarin kirja samasta aiheesta, Hamsterin ja Tellun välille syntyisi varmasti suhde. Jos taas Karo Hämäläisen, Hamsteri paljastuisi hulluksi joka alkaa piinata Rurikia ja Tellua, tai vähintään kavaltaa heidän omaisuutensa. Mutta koska tämä on Veikko Huovisen varhaistuotantoa, kaikki on varsin harmitonta. Kirjaa voi itse asiassa melkein pitää lastenkirjana, ja sellaisenakin se on 2010-luvulla kesy. Verrattuna nykyisiin Tatuun ja Patuun tai Puluboihin, siitä puuttuu kaikki anarkia. Eipä silti, tietynlainen hyvä ja lämmin mieli jää tämän kirjan kuuntelusta.
En dumaa vielä Huovista kokonaan maanrakoon. Hänen teoksistaan Veitikka: A. Hitlerin elämä ja toiminta (WSOY 1971) voisi olla hyvinkin ajankohtainen tänään. Harkitsen lukemista.
7/10
Erottaja (2011) on pankkimaailmaan sijoittuva trilleri joka tapahtuu vuosien 2007-2008 pankkikriisin aikana. Kriisissä itsessään on todellakin kaikki trillerin ainekset! Mainio elokuva The Big Short (2015) käsittelee samaa aihetta todellisilla henkilöillä. Siitä poiketen Erottaja on täysin fiktiivinen tarina. Tapahtumien keskipisteessä on pankkiiriliike Erottaja, joka kirjan tapahtuminen alkaessa on jo vuosia toiminut ruotsalaisen Wilénius & Rörstrandin Suomen sivukonttorina.
Pankkiiriliike Erottajan vetonaula on sijoitusrahasto Erottaja Altius, jonka salkunhoitaja Rainer Olavi "Rotta" Oraspää on valmis kyseenalaisiinkin keinoihin rahaston arvon kasvattamiseksi. Oraspään vanhat liikekumppanit Krista Saukkonen ja Anders Sundström ovat kirjan kaksi muuta keskeistä hahmoa. Lisäksi tapahtumia seurataan muutaman muun Erottajan ympärillä pyörivän henkilön silmin. Ihmishenkilöiden ohella tapahtumapaikat Helsingin Erottaja ja Tukholman Nybrokajen ovat melkein henkilöitä nekin. Tarinan edetessä piipahdetaan myös Reykjavikissa, Berliinissä ja Genevessä. Kansainvälisen tason meininkiä siis!
Taloustoimittajana kokeneen Karo Hämäläisen kuvaus pankkimaailmasta on uskottavaa. Hänen käsityksensä sijoitusrahastojen toimintatavoista on jopa inhorealistinen. Kirja sortuu joissain kohdissa selittäviin monologeihin. Ne voivat avata finanssimarkkinoiden toimintaa maallikoille, mutta tuntuvat jotenkin päälle liimatuilta, niinkuin niiden ainoa tarkoitus olisi luoda autenttista kuvaa fiktion keskelle. Siihen ne ovat turhan puuduttava keino.
Toisaalta Hämäläinen taitaa jännityksen ylläpidon aivan yhtä hyvin kuin joku Ilkka Remes, ellei paremminkin, koska Hämäläisen hahmoilla on enemmän luonnetta ja heistä alkaa välittää enemmän. Loppua kohti vauhti kiihtyy, niin että jo kulloiseenkin automatkan päämäärääni saavuttua oli vaikea poistua autosta ja katkaista kirjan kuuntelua. Kari Ketonen on myös kuuntelemistani äänikirjojen kertojista ehdottomasti paras tunnelman luoja, no, toki edellä mainitun Antti Litjan ohella.
Suosittelen pienin varauksin.
Mika Waltari: Johannes Angelos (WSOY 1952)
Lukija: Lars Svedberg10/10
Luin Mika Waltarin historialliset romaanit parisenkymmentä vuotta sitten ja Johannes Angelos (1952) jäi minulle niistä mieleen rakkaimpana. Sen rakenne eroaa edeltäjistään Sinuhe Egyptiläisestä (1945) ja Mikael Karvajalka / Mikael Hakim parista (1948 ja 1949). Ne kuvaavat minäkertojiensa elämää lapsuudesta lähtien useiden vuosien ajalta. Johannes taas on kirjoitettu päiväkirjamuotoon ja tapahtuu muutaman kuukauden aikana. Kirjan täydellinen nimi alaotsikkoineen kuuluukin Johannes Angelos - Hänen päiväkirjansa Konstantinopolin valloituksesta v. 1453 Kristuksen maailmanajan päättyessä. Takaumissa palataan hetkittäin Johanneksen nuoruuteen ja Italiaan. Kaikille Waltaria vähänkin tunteville on tiedossa että Waltari aloitti kirjoittamaan Johannesta samaan tyyliin kuin Mikaelia, eli päähenkilön nuoruudesta, mutta hylkäsi ensimmäisen käsikirjoituksen ja aloitti kokonaan uudestaan suoraan Konstantinopolista. Nuori Johannes (kirj. 1951) julkaistiin postuumisti (WSOY 1981). Oikein mainio teos sekin.
Kirjan nimihenkilö Johannes Angelos on neljäkymmentä täyttänyt kosmopoliitti, joka on palannut syntymäkaupunkiinsa todistamaan sen piiritystä ja valtausta osmanien sulttaani Muhammedin (Mehmed II) toimesta. Johannes tapaa Anna Notaraksen, megas doux Lukas Notaraksen tyttären, johon rakastuu palavasti. Rakkaus saa myös vastakaikua, mutta kuten ehtaan Waltariin kuuluu, Anna on ns. ailahtelevainen nainen ja välillä rakastaa ja välillä vihaa Johannesta, ja välillä vihaa itseään että rakastaa.
Sekä Anna että Lukas (Loukas) olivat todellisia historiallisia henkilöitä. Merkittävässä osassa esiintyvä genovalainen Giovanni Giustiniani oli myös todellinen historiallinen henkilö. Ja toki niitä ovat kirjassa sivuhenkilöinä esiintyvät hallitsijat ja kirkkoisät.
Syvää kirjallista analyysiä minun on turha ryhtyä tekemään. Minua viisaammat Markku Envall ja Panu Rajala ovat laajoissa teoksissaan (Envall 1994 ja Rajala 2008) analysoineet myös Johannes Angelosta. Varsin äskettäin Panu Rajala vieläpä löysi todisteet siitä, että myös Johannes Angeloksen henkilö perustuu historialliseen esikuvaan. Waltari oli Venetsian kirjastoja tutkiessaan törmännyt Niccolo Barbaron päiväkirjaan jonka reunaviittauksessa mainitaan Angelo Zacaria, "kreikkalainen kavaltaja turkkilaisille", ja saanut tästä innoituksen kirjaan. Todellisesta Angelosta ei tiedetä tätä reunaviittausta enempää, joten kaikki Johanneksen vaiheet ovat Waltarin keksimiä. Waltari toki sitoo Johanneksen historiallisiin tapahtumiin, kuten sekavaan Baselin-Ferraran-Firenzen kirkolliskokoukseen vuosina 1431-1449, jonka vaiheissa Johannes olisi toiminut kirjurina.
Tätä kokousta, ja sen esiin nostamia kirkkoisien skismoja minäkertoja Johannes kertaa melko pitkäpiimäisesti. Ne tuntuvat varsin epäolennaisilta, etenkin kun Angelos on omassa uskossaan selvästi vääräoppinen. Hän uskoo jälleensyntymiseen ja "tähtiruumiiseen". Näenkin että pitkillä kirkkopoliittisen tilanteen kuvauksella on tarkoitus sitoa kertomus aikaansa ja yksityiskohtien vyörytyksellä luoda uskottavaa kuvaa menneestä. Toisaalta ne voivat toimia vertauskuvana turhasta inhimillisestä ponnistelusta joka unohtaa sen mikä on oikeasti merkityksellistä elämässä, so. rakkaus.
Lars Svedbergin tyyli lukijana ei ole kovin eläytyvä. Hän ei lukiessaan juurikaan yritä esittää kirjan henkilöitä.
Hiukan tylsä kertojanääni ja ajoittainen pitkäpiimäisyys unohtuu aina kun tarina etenee. Lopulta se on huiman jännittävä ja julma, riipaisevan kaunis ja koskettava. Waltarin arvostus ei ole turhaa. Itse en ole löytänyt hänen vertaistaan suomalaisissa kirjailijoissa.
Annan Johannes Angelokselle vahvan suositukseni! Jos et ole koskaan lukenut Waltaria, tämä on maltillisien mittaisena hyvä teos aloittaa.
Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike (WSOY 2012)
Lukija: Antti Litja6/10
Mene ja tiedä, mutta jostain syystä lapseni pitivät Mielensäpahoittaja-elokuvasta, joten lainasin tämän äänikirjan koko perheen kanssa automatkoilla kuunneltavaksi. En odottanut kirjalta ihmeitä, mutta ajattelin että se saattaisi olla mukavaa aivot-offille kuunneltavaa. (Tai ei siis toivonut niin lamauttavaa efektiä että auton ajaminen vaarantuu.) Lukijana äänikirjassa on Antti Litja, joka esitti hahmoa myös elokuvaversiossa.
Juonesta ei ole kovin paljon sanottavaa. Mielensäpahoittajan kodinhoitaja vaihtuu ja hänelle tulee kärhämää uuden kodinhoitajan kanssa. Sen takia mielensäpahoittaja joutuu opettelemaan ruoanlaiton itse. Tästä seuraa pakinamaisia episodeja kun mielensäpahoittajan luona käy vierailijoita ja hän yrittää valmistaa heille aterioita osoittaakseen olevansa kykenevä selviytymään yksin kotona ilman hoitajaa. Episodien sivussa mielensäpahoittaja kommentoi nykyistä maailmanmenoa hänelle ominaisella tyylillä: "Kyllä minä niin mieleni pahoitin..."
Pakko myöntää että nauroin useammassa kohdassa kirjaa kuunnellessa ääneen. Litja on tietenkin mainio kertoja kirjalle ja eläytyy täysillä rooliin. En tunne silti mitään hinkua kuunnella näitä lisää, eivätkä lapsetkaan jäänet suorastaan tätä hinkumaan. Perheen yhteisillä automatkoilla aloitimme tämän jälkeen C.S. Lewisin Narnian tarinoiden kuuntelun.
Veikko Huovinen: Hamsterit (WSOY 1957)
Lukija: Risto Mäkelä4/10
Valitsin tämän kirjan oikeastaan pariksi Kyrölle. Olen päätellyt Kyrön olevan jollain tapaa Veikko Huovisen perinteen jatkaja ja halusin todentaa pitääkö tämä päättelyni paikkansa. Olen joskus nuorempana lukenut Huoviselta kirjat Havukka-ahon ajattelija (WSOY 1952) ja Joe-setä: aikalaisten kertomuksia Josef Stalinista (WSOY 1988). Huovisen kirjojen perusteella tehtyjä tv-sarjoja Lyhyet erikoiset (WSOY 1967, MTV 1986) ja Lentsu (Otava 1978, MTV 1990) muistan aikoinaan seuranneeni. Huovinen ei tehnyt minuun silloin mitään erityisen suurta vaikutusta, koska en enempää hänen tuotantoonsa tutustunut, mutta yritin kuitenkin ymmärtää miksi muut pitävät miestä niin suuressa arvossa.
Hamsterien myötä käsitykseni Huovisesta rapistuu valitettavasti entisestään. Kirja on varmasti julkaisuhetkellään 60 vuotta sitten ollut kovinkin hauska, mutta nyt se on auttamattomasti jäänyt ajan jalkoihin.
Tarina kertoo Kainuussa elelevästä miehestä jonka oikeaa nimeä ei koskaan paljasteta. Miestä kutsutaan ainoastaan Hamsteriksi. Hamsteri on, ilmeisesti kirjailija Huovisen lailla, innokas seikkailukirjallisuuden fani. Hän ihailee naparetkeilijöitä ja etelämeren purjehtijoita. Hän haluaisi varastoida hilloja, kuivalihaa, säilykkeitä ja rommia niinkuin pitkälle laivamatkalle ikään, mutta hän elää suhteellisessa köyhydessä eikä pysty tällaisia varastoja kokoamaan. Hamsterin ammattia ei korosteta, mutta ymmärrän hänen elävän omavaraistaloudessa. Kun naapuriin sitten muuttaa veikkausvoitolla rikastunut Rurik, Hamsteri alkaa elää fantasiaansa todeksi hänen kauttaan. Rurikiin tarttuu Hamsterin into ja miehet alkavat Rurikin varoilla varustautua yhdessä ankaraan talveen. Rurikin vaimo Tellu yrittää hillitä miesten hamstrausta, mutta innostuu siitä välillä itsekin.
Päähenkilöt kuvataan lapsenomaisiksi. Äänikirjassa näyttelijä Risto Mäkelän velmu ja eläytyvä lukijanääni vielä korostaa vaikutelmaa. Rurikin vaimo Tellu on ainoa joka ajoittain käyttäytyy aikuismaisesti, ja tylsästi, sillä onhan poikien hamstrauspuuha hauskaa! Rurikin ja Tellun suhdetta ei myöskään kuvata lainkaan seksuaalisena, vaikka lapsia heille on jostain siunaantunut peräti kolme kappaletta.
Juurikaan spoilaamatta voin sanoa että kirja ei johda mihinkään, on vaan pelkkää pitkäpiimäistä kuvailua. Huumori ei naurata, korkeintaan hymyilyttää, ja kirjan loppu on varsinainen antikliimaksi. Jos tämä olisi vaikkapa Mika Waltarin kirja samasta aiheesta, Hamsterin ja Tellun välille syntyisi varmasti suhde. Jos taas Karo Hämäläisen, Hamsteri paljastuisi hulluksi joka alkaa piinata Rurikia ja Tellua, tai vähintään kavaltaa heidän omaisuutensa. Mutta koska tämä on Veikko Huovisen varhaistuotantoa, kaikki on varsin harmitonta. Kirjaa voi itse asiassa melkein pitää lastenkirjana, ja sellaisenakin se on 2010-luvulla kesy. Verrattuna nykyisiin Tatuun ja Patuun tai Puluboihin, siitä puuttuu kaikki anarkia. Eipä silti, tietynlainen hyvä ja lämmin mieli jää tämän kirjan kuuntelusta.
En dumaa vielä Huovista kokonaan maanrakoon. Hänen teoksistaan Veitikka: A. Hitlerin elämä ja toiminta (WSOY 1971) voisi olla hyvinkin ajankohtainen tänään. Harkitsen lukemista.
Karo Hämäläinen: Erottaja (WSOY 2011)
Lukija: Kari Ketonen7/10
Erottaja (2011) on pankkimaailmaan sijoittuva trilleri joka tapahtuu vuosien 2007-2008 pankkikriisin aikana. Kriisissä itsessään on todellakin kaikki trillerin ainekset! Mainio elokuva The Big Short (2015) käsittelee samaa aihetta todellisilla henkilöillä. Siitä poiketen Erottaja on täysin fiktiivinen tarina. Tapahtumien keskipisteessä on pankkiiriliike Erottaja, joka kirjan tapahtuminen alkaessa on jo vuosia toiminut ruotsalaisen Wilénius & Rörstrandin Suomen sivukonttorina.
Pankkiiriliike Erottajan vetonaula on sijoitusrahasto Erottaja Altius, jonka salkunhoitaja Rainer Olavi "Rotta" Oraspää on valmis kyseenalaisiinkin keinoihin rahaston arvon kasvattamiseksi. Oraspään vanhat liikekumppanit Krista Saukkonen ja Anders Sundström ovat kirjan kaksi muuta keskeistä hahmoa. Lisäksi tapahtumia seurataan muutaman muun Erottajan ympärillä pyörivän henkilön silmin. Ihmishenkilöiden ohella tapahtumapaikat Helsingin Erottaja ja Tukholman Nybrokajen ovat melkein henkilöitä nekin. Tarinan edetessä piipahdetaan myös Reykjavikissa, Berliinissä ja Genevessä. Kansainvälisen tason meininkiä siis!
 |
| Tukholman Nybrokajen mainitaan kirjassa usein kuvitteellisen Wilénius & Rörstrandin pääkonttorin sijaintina. Todellisuudessa kadun varrella on BNP Paribaksen konttori. |
Taloustoimittajana kokeneen Karo Hämäläisen kuvaus pankkimaailmasta on uskottavaa. Hänen käsityksensä sijoitusrahastojen toimintatavoista on jopa inhorealistinen. Kirja sortuu joissain kohdissa selittäviin monologeihin. Ne voivat avata finanssimarkkinoiden toimintaa maallikoille, mutta tuntuvat jotenkin päälle liimatuilta, niinkuin niiden ainoa tarkoitus olisi luoda autenttista kuvaa fiktion keskelle. Siihen ne ovat turhan puuduttava keino.
Toisaalta Hämäläinen taitaa jännityksen ylläpidon aivan yhtä hyvin kuin joku Ilkka Remes, ellei paremminkin, koska Hämäläisen hahmoilla on enemmän luonnetta ja heistä alkaa välittää enemmän. Loppua kohti vauhti kiihtyy, niin että jo kulloiseenkin automatkan päämäärääni saavuttua oli vaikea poistua autosta ja katkaista kirjan kuuntelua. Kari Ketonen on myös kuuntelemistani äänikirjojen kertojista ehdottomasti paras tunnelman luoja, no, toki edellä mainitun Antti Litjan ohella.
Suosittelen pienin varauksin.
Comments
Post a Comment