Dokumentteja sodasta
Tämän kerran pohdintoja herättävät teokset eivät ole aivan tuoreita, mutta niiden aihepiiri on silti ajankohtainen. Toinen teos käsittelee Suomen kohtaloita toisessa maailmansodassa ja toinen yhä käynnissä olevaa Afganistanin sotaa.
4/10
Sotaveteraani Onni Palaste (1917-2009) aloitti kirjailijana jo 1960-luvun lopulla. Hän oli kohtalaisen tuottelias ja julkaisi yhteensä parikymmentä teosta. Vuonna 2003 julkaistu Kaukopartio on niistä viimeinen. Se koostuu lyhyistä novelleista ja pyrkii olemaan hyvinkin dokumentaarinen. Itse kuuntelin Kaukopartion äänikirjana.
Toisesta maailmansodasta on jo aikaa, mutta koen että ajankohtaiseksi tämän teoksen tekee Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhla ja suomalaisten taipumus muistella nimenomaan toisen maailmansodan tapahtumia itsenäisyyttä juhliessa. Tämän sotanostalgian rahastamiseksi on Väinö Linnan Tuntematon sotilas (1954) filmattu jo kolmannen kerran. Tunnustan että Linnan Tuntematon on erinomaisen taitavasti laadittu teos ja ikonisin kuvaus jatkosodasta. Se on kuitenkin filmattu jo kaksi kertaa. Sekä Edvin Laineen (1955) että Rauni Mollbergin (1985) versiot ovat onnistuneita. Vaikka Laineen Tuntematon legendaarisine Suomi-filmin kulta-ajan näyttelijöineen on yhtä ikoninen kuin alkuperäisteoskin, on jälkimmäinen mielestäni koskettavampi eikä häviä näyttelijätyössä yhtään ensimmäiselle versiolle. Minun on vaikea kuvitella että Aku Louhimiehen (2017) versio pystyy tuomaan mitään uutta näiden aiempien versioiden rinnalle.
Talvi-, jatko- ja Lapin sodasta on kirjoitettu kymmeniä muitakin laadukkaita teoksia, jotka ansaitsivat tulla filmatuiksi. Erityisesti tulee mieleen Erkki Palolammen Kollaa kestää (1940). Vaikkei ehkä korkeakirjallisuutta olekaan, tuo kirja onnistuu olemaan yhtä aikaa dokumentti ja jännittävä tarina. Siksi onkin pienoinen ihme ettei se ole päätynyt valkokankaalle.
Onni Palaste ei Kaukopartiossa aivan pääse tähän laatusarjaan. Ensinnäkin kirjan rakenne on ongelmallinen. Novellit alkavat lyhyillä katkelmilla talvisodasta. Käydään läpi siviilien kärsimyksiä evakkomatkoilla ja suomalaisten rajamiesten ensimmäisiä taistelukosketuksia. Näiden dokumentointi on varmasti tärkeää, mutta niiden lukeminen (kuuleminen) on jopa hiukan puuduttavaa.
Kestää aikansa ennen kuin tarinoissa siirrytään kirjan otsikon mukaiseen aiheeseen, eli välirauhan ja jatkosodan aikaisiin kaukopartioretkiin. Vaikka kirja on tosipohjainen, novelleissa on vahva tarinankerronnan sävy. Palaste on tarinoiden pohjaksi haastatellut ihmisiä ja selvästi myös tutustunut yksiköiden sotapäiväkirjoihin. Kaikki tapahtumat eivät kuitenkaan kuulosta uskottavilta, eikä niille pahimmillaan esitetä mitään todisteita toisen käden tiedon lisäksi. Toisaalta draaman kannalta ajateltuna, novellien "päähenkilöihin" ei ehdi muodostua sidettä, kun tarina jo päättyy. Muutama pidempi kaukopartiokuvaus on aidosti jännittävä ja kiinnostava.
Kirjan lopussa on hölmöä karuutta kun Palaste listaa kaukopartioiden saavutuksia tyyliin (parafraasi, koskapa minulla ei paperikirjaa ole):
En väheksy Kaukopartion dokumentaarista arvoa. Kirjallisena tuotoksena se kuitenkin jättää paljon toivomisen varaa.
8/10
Armadillo dokumentoi tanskalaisten kaartin husaarien kuuden kuukauden komennuksen eteläiseen Afganistaniin alkuvuonna 2009. Nimensä elokuva on saanut Helmandin maakunnassa sijaitsevasta FOB (Forward Operating Base) Armadillo -tukikohdasta, joka oli kuvausvuonna brittiläisten ja tanskalaisten ISAF-joukkojen miehittämä. Taliban-joukot toimivat vain kilometrin päässä tukikohdasta piiloutuen siviiliväestön joukkoon.
ISAF (International Security Assistance Force) oli NATO-johtoinen vuosina 2001-2014 toiminut kriisinhallintaoperaatio Afganistanissa, johon Tanskan ohella myös Suomi osallistui. Tanskalaisilla oli Afganistanissa enimmillään 9500 hengen vahvuinen joukko, kun suomalaisia sotilaita oli paikalla enimmillään 200 henkeä. ISAF-operaatio päättyi vuoden 2014 lopussa, mutta kansainvälisen liittouman toiminta Afganistanissa jatkuu Resolute Support (RS) -operaationa. Parhaillaan tanskalaisia sotilaita on maassa satakunta, suomalaisia kolmisenkymmentä. Tähän päivään mennessä tanskalaiset ovat kärsineet tappioita 43 kuollutta, kun suomalaisia on kuollut 2 sotilasta. Vaikka operaatio on nimetty kriisinhallinnaksi, voidaan perustellusti väittää että ISAF-joukot ovat olleet sodan osapuoli, joten myös Suomi on ollut sodan osapuoli. Tämä elokuva myös todistaa tanskalaisten aktiivisen osallistumisen taistelutoimiin.
Dokumentti alkaa perinteisen sotaelokuvan tavoin joukon koulutusvaiheessa Tanskassa. Lähimmin seurataan kiltinoloista Madsia, jonka vanhemmat surevat poikansa sotaanlähtöä. Madsin joukkuetovereista viikinkimäinen Daniel on lähdössä hakemaan toimintaa ja jännitystä. Lääkintämies Kim haluaa auttaa paikallista väestöä.
Myöhemmin tärkeäksi henkilöksi nousee joukkueenjohtaja Rasmus. Hän haavoittuu päähän tienvarsipommin räjähdyksessä, mutta palaa muutaman viikon kuluttua takaisin joukkoon.
Tienvarsipommit tekevät tuhoaan myös toisaalla kun naapuritukikohdan kolme tanskalaissotilasta kuolee räjähdyksessä. Tämä laskee tunnelmia miesten keskuudessa. Tunnelmaa kohotetaan katsomalla pornoa ja pelaamalla räiskintäpelejä.
Partioretkillä kohdataan paikallista väestöä. Sotilaita neuvotaan jakamaan hyväntahdon eleenä ylimääräisiä muona-annoksia lapsille. Paikallisten kohtaamisissa koko projektin järkevyys näyttäytyy silti kyseenalaisessa valossa. Paikalliset asukkaat suhtautuvat vierasmaalaisiin sotilaisiin torjuvasti ja syyttäen. Pieni tyttö kuolee sivullisena uhrina kranaatin räjähdyksessä.
Varsinainen taistelu Taliban-joukkoja vastaan on sekavaa ja raakaa puuhaa. ISAF:illa on huomattava materiaalinen ylivoima. He hyödyntävät tiedustelulennokkeja, pimeänäkölaitteita ja ilmaiskuja. Yksittäisellä ISAF-sotilaalla on raskaat suojaliivit ja varusteet. Varusteiden painoa kuvaa kohtaus jossa tanskalainen radiomies liukastuu pellolla ja kaatuu selälleen eikä meinaa enää päästä omin avuin pystyyn. Talibanit kulkevat ketterästi ojia myöten pelkkä puuvillakaapu yllään ja ase kädessään. Taitavasti piiloutuen he onnistuvat haavoittamaan konekivääritulella useita sotilaita. On osin suojavarusteiden ansiota ettei tanskalaisille tule kuolonuhreja. Talibanit jäävät silti loukkuun ja kokevat julman kohtalon.
Elokuva on taitavasti rakennettu. Kuvauksessa on käytetty sekä dokumentaristin HD-kameran että sotilaiden kypäräkameroiden materiaalia. Dokumentin ohjaaja Janus Metz ja kuvaaja Lars Skree on todella päästetty seuraamaan sotilaiden työtä ja vapaa-aikaa läheltä, ja tästä muodostuva kuva on kaunistelematon.
Armadillo sisältää järkyttävää kuvamateriaalia. Sen katsominen kuitenkin kannattaa jos haluat ymmärtää Afganistanin tilannetta. Vaikka mitään elokuvan tapahtumia ei ole lavastettu, ovat nähdyt tositapahtumat toki valikoitu otos. Armadillo ei kuitenkaan pyri tuomitsemaan mitään osapuolta. Näyttämällä otoksen todellisuudesta se herättää kysymyksen 2000-2010-lukujen terrorisminvastaisen sodan mielekkyydestä. Tarttis tehrä jotain, toisaalta länsimaihin kohdistuvan terroriuhan pienentämiseksi ja toisaalta terrorihallintojen alaisuudessa kärsivien siviilien auttamiseksi, mutta onko ISAF-operaatio ollut oikea keino siihen Afganistanissa? Ehkä ISAF:ista on jotain opittu. Työtä jatkava RS-operaatio on perustaltaan erilainen. RS-joukot tukevat paikallista hallintoa mutta eivät osallistu taisteluihin.
Suomalaisten kannalta ajatellen, uskon itse että RS ja Irakin OIR (Operation Inherent Resolve) -operaatio, jossa suomalaisten osallistumisen pääpaino on paikallisten toimijoiden koulutus, ovat järkeviä tapoja edistää rauhaa paikallisesti. Miksi koko terrorisminvastaiseen sotaan on ylipäätään ajauduttu ja miten siinä saadaan solmittua lopullinen rauha onkin jo hankalampi aihe.
Kirjallisuus
Onni Palaste: Kaukopartio (2003, äänikirja)
Lukija: Veikko Honkanen4/10
Sotaveteraani Onni Palaste (1917-2009) aloitti kirjailijana jo 1960-luvun lopulla. Hän oli kohtalaisen tuottelias ja julkaisi yhteensä parikymmentä teosta. Vuonna 2003 julkaistu Kaukopartio on niistä viimeinen. Se koostuu lyhyistä novelleista ja pyrkii olemaan hyvinkin dokumentaarinen. Itse kuuntelin Kaukopartion äänikirjana.
Toisesta maailmansodasta on jo aikaa, mutta koen että ajankohtaiseksi tämän teoksen tekee Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhla ja suomalaisten taipumus muistella nimenomaan toisen maailmansodan tapahtumia itsenäisyyttä juhliessa. Tämän sotanostalgian rahastamiseksi on Väinö Linnan Tuntematon sotilas (1954) filmattu jo kolmannen kerran. Tunnustan että Linnan Tuntematon on erinomaisen taitavasti laadittu teos ja ikonisin kuvaus jatkosodasta. Se on kuitenkin filmattu jo kaksi kertaa. Sekä Edvin Laineen (1955) että Rauni Mollbergin (1985) versiot ovat onnistuneita. Vaikka Laineen Tuntematon legendaarisine Suomi-filmin kulta-ajan näyttelijöineen on yhtä ikoninen kuin alkuperäisteoskin, on jälkimmäinen mielestäni koskettavampi eikä häviä näyttelijätyössä yhtään ensimmäiselle versiolle. Minun on vaikea kuvitella että Aku Louhimiehen (2017) versio pystyy tuomaan mitään uutta näiden aiempien versioiden rinnalle.
Talvi-, jatko- ja Lapin sodasta on kirjoitettu kymmeniä muitakin laadukkaita teoksia, jotka ansaitsivat tulla filmatuiksi. Erityisesti tulee mieleen Erkki Palolammen Kollaa kestää (1940). Vaikkei ehkä korkeakirjallisuutta olekaan, tuo kirja onnistuu olemaan yhtä aikaa dokumentti ja jännittävä tarina. Siksi onkin pienoinen ihme ettei se ole päätynyt valkokankaalle.
Onni Palaste ei Kaukopartiossa aivan pääse tähän laatusarjaan. Ensinnäkin kirjan rakenne on ongelmallinen. Novellit alkavat lyhyillä katkelmilla talvisodasta. Käydään läpi siviilien kärsimyksiä evakkomatkoilla ja suomalaisten rajamiesten ensimmäisiä taistelukosketuksia. Näiden dokumentointi on varmasti tärkeää, mutta niiden lukeminen (kuuleminen) on jopa hiukan puuduttavaa.
Kestää aikansa ennen kuin tarinoissa siirrytään kirjan otsikon mukaiseen aiheeseen, eli välirauhan ja jatkosodan aikaisiin kaukopartioretkiin. Vaikka kirja on tosipohjainen, novelleissa on vahva tarinankerronnan sävy. Palaste on tarinoiden pohjaksi haastatellut ihmisiä ja selvästi myös tutustunut yksiköiden sotapäiväkirjoihin. Kaikki tapahtumat eivät kuitenkaan kuulosta uskottavilta, eikä niille pahimmillaan esitetä mitään todisteita toisen käden tiedon lisäksi. Toisaalta draaman kannalta ajateltuna, novellien "päähenkilöihin" ei ehdi muodostua sidettä, kun tarina jo päättyy. Muutama pidempi kaukopartiokuvaus on aidosti jännittävä ja kiinnostava.
Kirjan lopussa on hölmöä karuutta kun Palaste listaa kaukopartioiden saavutuksia tyyliin (parafraasi, koskapa minulla ei paperikirjaa ole):
Majuri Puustisen johdolla joukot surmasivat 32 vihollista, kaatoivat 17 hevosta, räjäyttivät kiskoilta yhden junan, polttivat 7 taloa, tuhosivat 4 kuorma-autoa ja katkoivat 13 puhelinpylvästä...Palaste oli siis aloittanut kirjailijana jo 60-luvulla, mutta dokumentaarinen Kaukopartio julkaistiin vasta 36 vuotta esikoisteoksen jälkeen. Jäin miettimään oliko Kaukopartio-kirjassa jotain sellaista minkä takia kaikkia tarinoita ei sellaisenaan olisi voinut julkaista aiemmin? Ainakin neuvostopartisaanien (oik. terroristien) toiminnasta Kaukopartio antaa raa'an kuvan, jota ei ehkä olisi ollut mahdollista tehdä vielä 1970-1980-luvulla. Neuvostopartisaanien murharetkistä suomalaiskyliin alettiin puhua avoimesti vasta 1990-luvun lopulla. Palaste viittaakin lähteenä mm. Veikko Erkkilän teokseen Vaiettu sota (1998). Nimenomaan lähdeviittausten takia partisaaneista kertova osuus on kirjan uskottavinta antia.
En väheksy Kaukopartion dokumentaarista arvoa. Kirjallisena tuotoksena se kuitenkin jättää paljon toivomisen varaa.
Elokuvat
Armadillo (2010)
O: Janus Metz8/10
Armadillo dokumentoi tanskalaisten kaartin husaarien kuuden kuukauden komennuksen eteläiseen Afganistaniin alkuvuonna 2009. Nimensä elokuva on saanut Helmandin maakunnassa sijaitsevasta FOB (Forward Operating Base) Armadillo -tukikohdasta, joka oli kuvausvuonna brittiläisten ja tanskalaisten ISAF-joukkojen miehittämä. Taliban-joukot toimivat vain kilometrin päässä tukikohdasta piiloutuen siviiliväestön joukkoon.
ISAF (International Security Assistance Force) oli NATO-johtoinen vuosina 2001-2014 toiminut kriisinhallintaoperaatio Afganistanissa, johon Tanskan ohella myös Suomi osallistui. Tanskalaisilla oli Afganistanissa enimmillään 9500 hengen vahvuinen joukko, kun suomalaisia sotilaita oli paikalla enimmillään 200 henkeä. ISAF-operaatio päättyi vuoden 2014 lopussa, mutta kansainvälisen liittouman toiminta Afganistanissa jatkuu Resolute Support (RS) -operaationa. Parhaillaan tanskalaisia sotilaita on maassa satakunta, suomalaisia kolmisenkymmentä. Tähän päivään mennessä tanskalaiset ovat kärsineet tappioita 43 kuollutta, kun suomalaisia on kuollut 2 sotilasta. Vaikka operaatio on nimetty kriisinhallinnaksi, voidaan perustellusti väittää että ISAF-joukot ovat olleet sodan osapuoli, joten myös Suomi on ollut sodan osapuoli. Tämä elokuva myös todistaa tanskalaisten aktiivisen osallistumisen taistelutoimiin.
Dokumentti alkaa perinteisen sotaelokuvan tavoin joukon koulutusvaiheessa Tanskassa. Lähimmin seurataan kiltinoloista Madsia, jonka vanhemmat surevat poikansa sotaanlähtöä. Madsin joukkuetovereista viikinkimäinen Daniel on lähdössä hakemaan toimintaa ja jännitystä. Lääkintämies Kim haluaa auttaa paikallista väestöä.
Myöhemmin tärkeäksi henkilöksi nousee joukkueenjohtaja Rasmus. Hän haavoittuu päähän tienvarsipommin räjähdyksessä, mutta palaa muutaman viikon kuluttua takaisin joukkoon.
Tienvarsipommit tekevät tuhoaan myös toisaalla kun naapuritukikohdan kolme tanskalaissotilasta kuolee räjähdyksessä. Tämä laskee tunnelmia miesten keskuudessa. Tunnelmaa kohotetaan katsomalla pornoa ja pelaamalla räiskintäpelejä.
Partioretkillä kohdataan paikallista väestöä. Sotilaita neuvotaan jakamaan hyväntahdon eleenä ylimääräisiä muona-annoksia lapsille. Paikallisten kohtaamisissa koko projektin järkevyys näyttäytyy silti kyseenalaisessa valossa. Paikalliset asukkaat suhtautuvat vierasmaalaisiin sotilaisiin torjuvasti ja syyttäen. Pieni tyttö kuolee sivullisena uhrina kranaatin räjähdyksessä.
Varsinainen taistelu Taliban-joukkoja vastaan on sekavaa ja raakaa puuhaa. ISAF:illa on huomattava materiaalinen ylivoima. He hyödyntävät tiedustelulennokkeja, pimeänäkölaitteita ja ilmaiskuja. Yksittäisellä ISAF-sotilaalla on raskaat suojaliivit ja varusteet. Varusteiden painoa kuvaa kohtaus jossa tanskalainen radiomies liukastuu pellolla ja kaatuu selälleen eikä meinaa enää päästä omin avuin pystyyn. Talibanit kulkevat ketterästi ojia myöten pelkkä puuvillakaapu yllään ja ase kädessään. Taitavasti piiloutuen he onnistuvat haavoittamaan konekivääritulella useita sotilaita. On osin suojavarusteiden ansiota ettei tanskalaisille tule kuolonuhreja. Talibanit jäävät silti loukkuun ja kokevat julman kohtalon.
Elokuva on taitavasti rakennettu. Kuvauksessa on käytetty sekä dokumentaristin HD-kameran että sotilaiden kypäräkameroiden materiaalia. Dokumentin ohjaaja Janus Metz ja kuvaaja Lars Skree on todella päästetty seuraamaan sotilaiden työtä ja vapaa-aikaa läheltä, ja tästä muodostuva kuva on kaunistelematon.
Armadillo sisältää järkyttävää kuvamateriaalia. Sen katsominen kuitenkin kannattaa jos haluat ymmärtää Afganistanin tilannetta. Vaikka mitään elokuvan tapahtumia ei ole lavastettu, ovat nähdyt tositapahtumat toki valikoitu otos. Armadillo ei kuitenkaan pyri tuomitsemaan mitään osapuolta. Näyttämällä otoksen todellisuudesta se herättää kysymyksen 2000-2010-lukujen terrorisminvastaisen sodan mielekkyydestä. Tarttis tehrä jotain, toisaalta länsimaihin kohdistuvan terroriuhan pienentämiseksi ja toisaalta terrorihallintojen alaisuudessa kärsivien siviilien auttamiseksi, mutta onko ISAF-operaatio ollut oikea keino siihen Afganistanissa? Ehkä ISAF:ista on jotain opittu. Työtä jatkava RS-operaatio on perustaltaan erilainen. RS-joukot tukevat paikallista hallintoa mutta eivät osallistu taisteluihin.
Suomalaisten kannalta ajatellen, uskon itse että RS ja Irakin OIR (Operation Inherent Resolve) -operaatio, jossa suomalaisten osallistumisen pääpaino on paikallisten toimijoiden koulutus, ovat järkeviä tapoja edistää rauhaa paikallisesti. Miksi koko terrorisminvastaiseen sotaan on ylipäätään ajauduttu ja miten siinä saadaan solmittua lopullinen rauha onkin jo hankalampi aihe.
Comments
Post a Comment