Aika sakeaa ylistystä
Jos postini yleensäkään, ei tämä ole päivän päälle ajankohtainen. Jatkan tässä Pimeys-yhtyeen ja Mikko Joensuun viitoittamalla tiellä ja kerron Pimeyden ja Teleksin elokuisista keikoista sekä neljästä levytyksestä joita olen kuunnellut viime aikoina. Otsikosta kiitos kuuluu ystävälleni joka kommentoi niillä sanoilla jakamaani Northwind Collectiven biisiä. Otsikko sopii kuitenkin myös kuvaamaan hyvin Taylor Swiftin ja Ryan Adamsin musiikkia. Collective ylistää taivaallista ja jälkimmäiset maallista rakkautta.
Pimeyden levynjulkaisukeikka maaliskuussa oli minulla melko tuoreessa muistissa, mutta kun vaimoni halusi itse kokea onko Pimeys-hehkutuksessani perää ja houkutteli minua seurakseni, tartuin tilaisuuteen nähdä heidät uudestaan. Pimeyden lämmittelijänä tällä keikalla esiintyi Topi Saha, jota en valitettavasti ehtinyt näkemään. Vaimoni kuitenkin tykästyi Sahan pienieleiseen ja tunnelmalliseen tyyliin. Levyltä kuunneltuna Saha vaikuttaa olevan yhden miehen Sir Elwoodin Hiljaiset Värit, eli jotain Tapio Rautavaaran perinteen jatkajia. Nykyartisteista hyvin lähellä häntä musiikillisesti on Matti Johannes Koivu. Ei ollenkaan hassumpaa, ja täytyy yrittää nähdä Topi (kuten myös Matti) jossain vaiheessa livenä!
Itse Pimeys aloittaa keikkansa Forever Young -riffillä ja ensimmäinen varsinainen biisi on Viimeinen mahdollisuus, kuten maaliskuussakin. Ensimmäisen biisin jälkeisessä välispiikissä laulaja-kitaristi Pekka Nisu kommentoi aiemmin iltapäivällä tapahtunutta Turun puukotusta, ja toivoo että tästä huolimatta bändi ja yleisö yhdessä nauttivat keikasta. Tässä vaiheessa ei vielä tiedetä onko kyseessä suunniteltu terrori-isku, vai yksittäinen hullu, vai yksittäisen hullun terrori-isku, mutta uskon että uutinen on monen muunkin mielessä, ja lähtötunnelma keikkaan on lievästi apea ja surumielinen.
Sivumennen, silmiinpistävää Pimeyden yleisössä on siisti käytös ja positiivisuus. Yleisön keskimääräinen humalatila esim. Kotiteollisuuden keikoilla on huomattavasti suurempi.
Setti koostuu samasta materiaalista kuin maaliskuussakin, biisien järjestys vaan on eri. Kuten yhtyeen olemukseen kuuluu, Nisu ja kosketinsoittaja Joel Mäkinen vuorottelevat laulajina. Kolmantena eturivissä, Jukkis Virtanen käsittelee bassoa ja välillä koskettimia. Takarivissä Tuomo Laakso paukuttaa rumpuja ja Antti Kokkola on kitarassa keikkatukena.
Pimeys osaa tunnelman kohotuksen ja ylläpidon! Kappaleista kuudentena kuultava Ollaan hiljaa yltyy loppupuolellaan vielä hurjempaan instrumenttien pauhuun kuin maaliskuussa. Loppupuolen Anna muiden kantaa -kappaaleen aikana Mäkinen laulattaa yleisöä ja monisatapäinen yleisö humisee yhteen ääneen melkein nuotissa. Encoren jälkeen valojen sytyttyä yleisö on yhtä hymyä!
Keikka on osunut myös omaan perjantaitunnelmaan täydellisesti. Se ei saa unohtamaan saman päivän ikäviä uutisia, mutta muistuttaa että maailmassa on paljon hyvyyttä ja kauneutta jonka takia kannattaa elää ja jota kannattaa puolustaa. Anna siitä täyden kympin Pimeydelle!
Myöhemmin samana iltana Tavastialla olisi vielä ollut Loiriplukarin keikka. Emme jääneet sitä katsomaan, enkä muutenkaan ennusta tälle "some-ilmiölle" pitkää ikää. Se joutaa pian romukoppaan fidget spinnerien lailla.
Jos Pimeyden keikka oli lähes uskonnollinen kokemus, mitä saikaan aikaan Teleks esiityessään kirkossa? Tähänkin konserttiin minut houkutteli vaimoni ja olen varsin iloinen että houkutteli. Konsertti oli osa Espoo-päivän tapahtumia ja siten ilmainen. Konsertin jälkeen saattoi kyllä jättää vapaaehtoisen avustuksen Leppävaaran seurakunnan musiikkityölle.
Teleksin musiikki on varmaan jokaiselle suomalaiselle tuttua. Jo vuodesta 2000 bändi on tehtaillut radiohittejä kuten Siivet (2003) ja Kotimatkalla (2011). Tuulilasin nurkkaan (2006) on Kristiina Braskin versiona myös päätynyt osaksi Mikael Gabrielin Kipua-kappaletta ja siinä muodossa lienee jopa alkuperäisversiota tunnetumpi.
Teleksin musiikki on siis minullekin tuttua jo vuosien ajalta, ja siksi onkin vähän yllättävää että itse yhtyeestä en ennen tätä konserttia tiennyt juuri mitään, vaikka peräti omistan heidän vuoden 2006 Taivas on täynnä CD-levynsä. Olin jotenkin olettanut että Teleks on 2000-luvun Pimeys, eli nuorten jamppojen poprock-yhtye. Siksi minulle oli melkoinen yllätys että Koskinen ja aisaparinsa Pepe Johansson ovat vanhoja äijiä (siis ei millään pahalla, koska vanha äijä olen itsekin). Loogisesti tietenkin heidän kuuluukin olla viitisentoista vuotta vanhempia kuin ensilevynsä aikoihin, mutta nyt siis selvisi että jo bändiä perustettaessa he ovat olleet reilusti kolmekymppisiä, toisin kuin Pimeyden jampat reilusti kaksikymppisiä. (Onkohan tämä ikä- ja sukupolvikokemuksen pohtiminen minulle joku asia, kun näköjään palaan tähän postista toiseen?)
Kaiken huipuksi minulle selvisi nyt että Markus Koskinen on Teleksin ohella ahkera taustavoima mm. Samuli Edelmannille ja hänen avoituksiaan ovat myös autotunea väärinkäyttäneet lapsukaiset Ella ja Aleksi.
Mutta nyt itse konserttiin. Vaikka miehiä on vain kaksi, heistä lähtee uskomattoman paljon ääntä ja uskomattoman kauniisti. Ehkä siksi olinkin kuvitellut bändin isommaksi. Johansson vastaa enimmäkseen laulupuolesta, välillä akustista kitaraa soittaen, välillä flyygelin ääressä. Koskinen soittaa kitara-basso-hybridiä ja käyttelee looperia (siis sellainen efektipedaali), ja osallistuu välillä myös lauluun. Juuri ne kappaleet joissa molemmat miehet laulavat kertosäkeessä, ovat kaikkein vaikuttavimpia.
Edellä mainittujen hittibiisien lisäksi kuullaan minulle aiemmin tuntemattomia kappaleita. Oudotkin kappaleet svengaavat hyvin ja uppoudun niihin heti mukaan. Mieleen jää mm. Tommy Tabermann, joka on sanoitukseltaan silkkaa Anssi Kelaa ja sillä tavalla hiukan korni.
Keikkaa siivittää bändin jäsenten ja Leppävaaran seurakunnan kappalaisen Timo Salon välinen sanailu. Yleisö voi päätellä Salon olevan bändin vanha tuttu ja läpänheitto yltyy varsin ei-kirkollisiin mittoihin. Siten se muodostaa hauskan vastapainon Teleksin melko paatokselliselle musiikille.
Esitystilana kirkko on haastava. Toisaalta bändi kommentoi että kerrankin yleisö oikeasti kuuntelee musiikkia (vs. baarikeikka), mutta toisaalta penkissä istuessaan yleisö ei pääse tempautumaan mukaan tunnelmaan. Teleksin musiikki kyllä sopii hyvin kirkkoon. Se ei ole uskonnollista, mutta siinä on hengellisiä teemoja, eikä mitään mikä olisi ristiriidassa luterilaisen uskon kanssa.
Keikka on kokonaisuutena mainio kokemus ja jättää mielen hyvällä tavalla pohdiskelemaan. Kiitos sekä Teleksille että Leppävaaran seurakunnalle tilaisuuden järjestämisestä.
On pidempi ketju siltoja miten päädyin kuuntelemaan Taylor Swiftin toistaiseksi tuoreinta studioalbumia. Sillat johtavat sille kahdesta suunnasta. Toinen on fiktiivinen Summer Maple, josta kirjoitin äskettäin. Toinen on Pimeyden Pekka Nisu, joka Soundin haastettelussa mainitsi Ryan Adamsin version 1989-albumista olleen yksi Silkkitie-levyn (2017) esikuvista. Kuuntelin ensin Adamsin levyä (siitä alempana) ja sitten päädyin kuuntelemaan myös alkuperäistä. Enkä kadu tätä yhtään!
En juurikaan kuuntele tämän päivän englannin kielistä mainstream-hittimusaa. Pidän Justin Bieberin, Katy Perryn, Rihannan ja kumppanien edustamaa tyylilajia ja sen implikoimaa maailmankuvaa jopa osittain vastenmielisenä. Muutamat hitti-artistit kuten Sia, David Guetta ja aiemmassa postissa mainitsemani Luis Fonsi saavaat minulta plussat. Myös Lady Gagaa kuuntelin jossain vaiheessa ja kävimme hänen Suomen konsertissaankin elokuussa 2012. Ja 2000-luvun isointa rock-yhtyettä Coldplaytä olen fanittanut jo pitkään. Kuitenkin olin aiemmin sivuuttanut Taylor Swiftin musiikin ja kategorisoinut hänen mielessäni jonnekin pinnallisen Katy Perryn seuraan. Ei olisi pitänyt.
Swift oli vain 16-vuotias kun hänen ensilevynsä julkaistiin vuonna 2006. Hänen pari ensimmäistä levyään ovat silkkaa countryä, mutta myöhemmillä albumeilla musiikkityyli alkoi siirtyä mainstream-popin suuntaan. Kolmas levy Speak Now (2010) oli jo genre-rajat ylittävä kaupallinen menestys Yhdysvalloissa. Neljäs levy Red (2012) oli sitä myös maailmanlaajuisesti, tosin ei vielä Suomessa. Levyn We Are Never Ever Getting Back Together on toki soinut myös Suomen radioissa.
1989 on siis Taylor Swiftin viides studioalbumi. Se jatkoi edeltäjiensä kaupallista menestystä, eikä tämä ole varsinaisesti ihme. Musiikki on erittäin harkitusti ja jopa laskelmoidusti tuotettua. Albumin taustavoimina häärää mm. ruotsalainen musiikkialan guru Max Martin. Silti tohdin väittää että kuulen sanoituksissa ja sävellyksissä jonkinlaisen aitouden. Swiftillä itsellään on vähintään co-credit jokaiseen biisiinsä joten läpi levyn kuuluu Swiftin oma ääni. Swift on maininnut erääksi esikuvakseen Paul McCartneyn, ja uskon että juuri samanlainen jopa raadollisen omakohtaisuuden ja tunnekokemusten universaaliuden yhdistelmä vetoaa yleisöön, myös minuun.
Levyn kappaleista Out of the Woods on ehkä paras 2010-luvulla tehty pop-biisi. Kappaleen C-osa on suorastaan nerokas. En nyt siteeraa sitä tässä, koska ymmärtääksesi, sinun täytyy oikeastaan kuunnella koko kappale. Se nerokkuus alkaa hetkellä 2:25 kappaleen alusta.
All You Had to Do Was Stay jatkuu heti Woodsin perään ja on tunnelmallinen kappale sekin. Swiftin musiikissa on hienoa sama kuin Pimeys-yhtyeessäkin: Kappaleiden sanoitukset saattavat olla surumielisiä, mutta musiikki on silti lohduttavaa ja voimaannuttavaa. Synkistäkin kokemuksista ja pettymyksistä selvitään ja tulevaisuus on valoisampi!
Albumin kaunein ja tunteellisin kappale on This Love, jo ensitahdit vievät mukanaan kuin vuorovesi:
Swiftin kuudes albumi Reputation julkaistaan 10.11.2017. Kyllä, kyseessä tulee olemaan erittäin taitavasti paketoitua ja samalla erittäin kaupallista musiikkia. Haluan silti uskoa että sieltä alta paistaa edelleen läpi Taylor Swiftin oma ääni ja tunteet.
Ryan Adamsin 1989 (2015) on siis kappale kappaleelta toisinto Taylor Swiftin samannimisestä albumista.
Siinä missä Swiftin albumi on ajoittain surumielisistä sanoituksistaan huolimatta energinen ja voimaannuttava, Adams vaivuttaa kuulijan yhä syvemmälle melankoliaan.
Juuri tämän syvän melankolian takia, en pidä tätä levyä yhtä onnistuneena kuin alkuperäistä. Silti tämä levy on ehdottomasti kannattanut tehdä. Se osoittaa miten versatiiliin tulkintaan Swiftin musiikki tarjoaa mahdollisuuksia ja toisaalta miten taitava artisti Adams on tehdessään vieraasta materiaalista täysin omankuuloisensa tulkinnan. Ryan Adamsin 1989 seisoo täysin omilla jaloillaan itsenäisenä taideteoksena.
Tulkinnoista nostan esiin kaksi. Out of the Woods menettää täysin tehonsa Adamsin käsittelyssä ja on hänen laulamanaan jopa yhdentekevä. Toisaalta This Love on käsittämättömän hieno tulkinta, ja ylittää riipaisevuudessaan alkuperäisen!
Jos Adams ei ole sinulle tuttu, tämä on mainio levy aloittaa tutustuminen, etenkin jos kuuntelee tämän ennen tai jälkeen Taylor Swiftin. Suosittelen tutustumiseen myös miehen Gold-levyä vuodelta 2001 tai tuoreinta Prisoner (2017) -abumia, B-puolineen (2017).
En valitettavasti päässyt näkemään Adamsia hänen esiintyessään Suomessa äskettäin, mutta täytyy korjata tämä ensi kerralla.
Vihdoin pääsen tämän postin otsikon kirvoittaneeseen artistiin. Ilmeisesti koska olen kuunnellut Spotifystä Mikko Joensuuta, on Spotifyn algoritmi ajoittain ehdottanut minulle myös gospel-artisteja. Olen joitain myös kuunnellut, ja esimerkiksi Kls-yhtyeen (stilisoituna kls.) musiikkia palaan silloin tällöin kuuntelemaan. Kls soittaa melko raskasta gospel-rockia ja sanoitukset ovat elämänmakuisia, elämää toki katsotaan kristillisestä näkökulmasta.
Northwind Collective on kuitenkin jotain aivan muuta. Musiikkia ei voi sanoa enää gospeliksi. Se kyllä kuulostaa musiikillisesti stadion-popilta (Coldplay mainittu!) mutta se on sävelkuluiltaan ja sanoituksiltaan yksitoikkoisempaa, ja ne sanoitukset ovat täynnä sakeaa ylistystä. Tyylilaji onkin yksinkertaisesti "ylistysmusiikki", jota ilmeisesti esitetään helluntaiherätyksen kokoontumisissa. Northwind Collective lieneekin syntynyt vuonna 2015 helsinkiläisen Northwind Church -helluntaiseurakunnan ylistysbändiksi. Bändiä johtavat Rodrigo ja Saara Campos.
Albumi alkaa kuvaavasti kappaleella jonka nimi on Laulan ylistystäs. Ja mikäs siinä on laulaessa. Tosin jo kolmannen kappaleen kohdalla minua alkaa hiukan puuduttaa. Vähemmälläkin tulee selväksi että Jeesus on laulajalle (ja oletuksena kuulijalle) kaikki kaikessa. Mutta eihän tätä musiikkia olekaan tarkoitettu kuunneltavaksi levyltä, vaan osana ylistyskokousta.
Kolmas kappale Jumala vailla vertaa päättyy laulajan loitsumaiseen "jeessus jeessus jeessus" -huokailuun. Neljäs Yksi nimi vain on yli kymmenminuuttinen ylistys-spektaakkeli. Kappaleet vaihtuvat, mutta sanoma pysyy.
Enemmän sinua haluaa "enemmän jumalaa tähän maahan" ja "enemmän ihmeitä ja merkkejä". Kappale toistaa "tule pyhä henki" -mantraa, niinkuin varmasti helluntaiherätykseen sopii. Sanat ovat sakeat, mutta muuten kappale on oikein mainio ja täyttää varmasti tarkoituksena.
Seuraava kappale onkin osuvasti Pyhä henki tulee (feat. Mikaveli) ja sillä tosiaan räppää mukana myös mainstream-suosiota nauttiva Mikaveli. Biisi on musiikillisesti yksi tämän levyn kohokohdista.
Kokonaisuus on, kuten jo totesin, puuduttava. Koen ettei tämä musiikin tarkoituksena ole saada kuulijaa ajattelmaan, vaan tarkoitus on vain upottaa kuulija karismaattisen herätyskokouksen tunnelmaan. Ehkäpä kokouksen puhujat antavat ajatuksia. Ainakin toivon niin, mutta pelkään pahempaa (kuten kielilläpuhumista ja kaatuilua). Jokainen meistä tarvitsee jonkun yhteisön tukea, mutta vierastan karsimaattisten liikkeiden tapaa tarjota valmiita vastauksia, sen sijaan että antaisivat ihmisille eväitä ajatella itse. En tunne Northwind Collectiven toimintaa sen tarkemmin, joten vältän tuomitsemasta heitä liikaa. Musiikista kuitenkin välittyy tämä yksioikoinen kuva.
Tästä on jo vähän turha kirjoittaa, mutta menköön. Houm Worship on seinäjokisen Houm-seurakunnan piirissä perustettu ylistysbändi. Houm-seurakunta (tunnetaan myös nimellä Houm Church) on ns. uuskarismaattinen seurakunta ja se ei kuulu mihinkään laajempaan kattoliikkeeseen, ei edes helluntailaisuuteen. Tietyllä tavalla se on siis ääri-kristillinen seurakunta. Toki äärimmäisyys tässä tapauksessa on melko hyväluonteista. En tunne Houmia yhtään sen enempää kuin Northwindiäkään, joten keskityn nyt vain musiikin antamaan kuvaan niistä.
Nimikappale instrumentaali Horjumaton voisi olla mitä vaan ambienttia, tai elokuvamusiikkia. Sitä seuraava Oi sieluni onkin jo sitä ihitiään, todella sakeaa ylistystä, mutta melko taitavasti tehtyä.
Houm Worshipin kappaleet ovat Northwindiä lyhyempiä ja musiikillisesti vaihtelevampia, enemmän poppia ja vähemmän mantroja. Sanat alkavat puuduttaa vasta n. kuudennen kappaleen kohdalla (osuvasti nimetty Uppoudun). Ei tätäkään liene tarkoitettu kuunneltavaksi koko levyllistä kerrallaan, vaan osana herätyskokousta, mutta hiukan paremmin tätä jaksaa kuin Northwindiä.
Tykkään pieninä annoksina musiikista. Isoimpina annoksina myös Houmin yksipuolisuus alkaa kuitenkin ahdistaa. Tiedostan että tällaisella toistolla aivopestään ihmisiä. Northwind Collective ja Houm Worship ovat eräänlaista uskonnollista propagandaa. Kumpikaan ei jää minulla kestosoittoon. Kunnioitan jos joku muu saa tällaisesta voimaa ja lohtua, ja toivon ettei kukaan tule aivopestyksi vaan että seurakuntien vanhimmilla on aidosti hyvä tarkoitus. Jos itse haluan kuunnella selkeästi uskonnollista musiikkia, kuuntelen mielummin vaikka suomalaisia virsiä Samuli Edelmannin esittäminä (ja Teleksin Markus Jokisen tuottamina).
Pimeys Tavastialla 18.8.2017
10/10Pimeyden levynjulkaisukeikka maaliskuussa oli minulla melko tuoreessa muistissa, mutta kun vaimoni halusi itse kokea onko Pimeys-hehkutuksessani perää ja houkutteli minua seurakseni, tartuin tilaisuuteen nähdä heidät uudestaan. Pimeyden lämmittelijänä tällä keikalla esiintyi Topi Saha, jota en valitettavasti ehtinyt näkemään. Vaimoni kuitenkin tykästyi Sahan pienieleiseen ja tunnelmalliseen tyyliin. Levyltä kuunneltuna Saha vaikuttaa olevan yhden miehen Sir Elwoodin Hiljaiset Värit, eli jotain Tapio Rautavaaran perinteen jatkajia. Nykyartisteista hyvin lähellä häntä musiikillisesti on Matti Johannes Koivu. Ei ollenkaan hassumpaa, ja täytyy yrittää nähdä Topi (kuten myös Matti) jossain vaiheessa livenä!
Itse Pimeys aloittaa keikkansa Forever Young -riffillä ja ensimmäinen varsinainen biisi on Viimeinen mahdollisuus, kuten maaliskuussakin. Ensimmäisen biisin jälkeisessä välispiikissä laulaja-kitaristi Pekka Nisu kommentoi aiemmin iltapäivällä tapahtunutta Turun puukotusta, ja toivoo että tästä huolimatta bändi ja yleisö yhdessä nauttivat keikasta. Tässä vaiheessa ei vielä tiedetä onko kyseessä suunniteltu terrori-isku, vai yksittäinen hullu, vai yksittäisen hullun terrori-isku, mutta uskon että uutinen on monen muunkin mielessä, ja lähtötunnelma keikkaan on lievästi apea ja surumielinen.
Sivumennen, silmiinpistävää Pimeyden yleisössä on siisti käytös ja positiivisuus. Yleisön keskimääräinen humalatila esim. Kotiteollisuuden keikoilla on huomattavasti suurempi.
Setti koostuu samasta materiaalista kuin maaliskuussakin, biisien järjestys vaan on eri. Kuten yhtyeen olemukseen kuuluu, Nisu ja kosketinsoittaja Joel Mäkinen vuorottelevat laulajina. Kolmantena eturivissä, Jukkis Virtanen käsittelee bassoa ja välillä koskettimia. Takarivissä Tuomo Laakso paukuttaa rumpuja ja Antti Kokkola on kitarassa keikkatukena.
 |
| Pimeys viimeistelee settiään |
Keikka on osunut myös omaan perjantaitunnelmaan täydellisesti. Se ei saa unohtamaan saman päivän ikäviä uutisia, mutta muistuttaa että maailmassa on paljon hyvyyttä ja kauneutta jonka takia kannattaa elää ja jota kannattaa puolustaa. Anna siitä täyden kympin Pimeydelle!
Myöhemmin samana iltana Tavastialla olisi vielä ollut Loiriplukarin keikka. Emme jääneet sitä katsomaan, enkä muutenkaan ennusta tälle "some-ilmiölle" pitkää ikää. Se joutaa pian romukoppaan fidget spinnerien lailla.
Teleks Leppävaaran kirkossa 25.8.2017
8/10Jos Pimeyden keikka oli lähes uskonnollinen kokemus, mitä saikaan aikaan Teleks esiityessään kirkossa? Tähänkin konserttiin minut houkutteli vaimoni ja olen varsin iloinen että houkutteli. Konsertti oli osa Espoo-päivän tapahtumia ja siten ilmainen. Konsertin jälkeen saattoi kyllä jättää vapaaehtoisen avustuksen Leppävaaran seurakunnan musiikkityölle.
Teleksin musiikki on varmaan jokaiselle suomalaiselle tuttua. Jo vuodesta 2000 bändi on tehtaillut radiohittejä kuten Siivet (2003) ja Kotimatkalla (2011). Tuulilasin nurkkaan (2006) on Kristiina Braskin versiona myös päätynyt osaksi Mikael Gabrielin Kipua-kappaletta ja siinä muodossa lienee jopa alkuperäisversiota tunnetumpi.
KipuaTämä nerokkaasti rakennettu riimi on Markus Koskisen kynästä ja Koskinen on toinen puoli Teleksiä.
Pelkää en
Siedän sitä, tiedän sen
Teleksin musiikki on siis minullekin tuttua jo vuosien ajalta, ja siksi onkin vähän yllättävää että itse yhtyeestä en ennen tätä konserttia tiennyt juuri mitään, vaikka peräti omistan heidän vuoden 2006 Taivas on täynnä CD-levynsä. Olin jotenkin olettanut että Teleks on 2000-luvun Pimeys, eli nuorten jamppojen poprock-yhtye. Siksi minulle oli melkoinen yllätys että Koskinen ja aisaparinsa Pepe Johansson ovat vanhoja äijiä (siis ei millään pahalla, koska vanha äijä olen itsekin). Loogisesti tietenkin heidän kuuluukin olla viitisentoista vuotta vanhempia kuin ensilevynsä aikoihin, mutta nyt siis selvisi että jo bändiä perustettaessa he ovat olleet reilusti kolmekymppisiä, toisin kuin Pimeyden jampat reilusti kaksikymppisiä. (Onkohan tämä ikä- ja sukupolvikokemuksen pohtiminen minulle joku asia, kun näköjään palaan tähän postista toiseen?)
 |
| Teleks alttarilla |
Mutta nyt itse konserttiin. Vaikka miehiä on vain kaksi, heistä lähtee uskomattoman paljon ääntä ja uskomattoman kauniisti. Ehkä siksi olinkin kuvitellut bändin isommaksi. Johansson vastaa enimmäkseen laulupuolesta, välillä akustista kitaraa soittaen, välillä flyygelin ääressä. Koskinen soittaa kitara-basso-hybridiä ja käyttelee looperia (siis sellainen efektipedaali), ja osallistuu välillä myös lauluun. Juuri ne kappaleet joissa molemmat miehet laulavat kertosäkeessä, ovat kaikkein vaikuttavimpia.
Edellä mainittujen hittibiisien lisäksi kuullaan minulle aiemmin tuntemattomia kappaleita. Oudotkin kappaleet svengaavat hyvin ja uppoudun niihin heti mukaan. Mieleen jää mm. Tommy Tabermann, joka on sanoitukseltaan silkkaa Anssi Kelaa ja sillä tavalla hiukan korni.
Keikkaa siivittää bändin jäsenten ja Leppävaaran seurakunnan kappalaisen Timo Salon välinen sanailu. Yleisö voi päätellä Salon olevan bändin vanha tuttu ja läpänheitto yltyy varsin ei-kirkollisiin mittoihin. Siten se muodostaa hauskan vastapainon Teleksin melko paatokselliselle musiikille.
Esitystilana kirkko on haastava. Toisaalta bändi kommentoi että kerrankin yleisö oikeasti kuuntelee musiikkia (vs. baarikeikka), mutta toisaalta penkissä istuessaan yleisö ei pääse tempautumaan mukaan tunnelmaan. Teleksin musiikki kyllä sopii hyvin kirkkoon. Se ei ole uskonnollista, mutta siinä on hengellisiä teemoja, eikä mitään mikä olisi ristiriidassa luterilaisen uskon kanssa.
Keikka on kokonaisuutena mainio kokemus ja jättää mielen hyvällä tavalla pohdiskelemaan. Kiitos sekä Teleksille että Leppävaaran seurakunnalle tilaisuuden järjestämisestä.
Taylor Swift: 1989 (2014)
10/10On pidempi ketju siltoja miten päädyin kuuntelemaan Taylor Swiftin toistaiseksi tuoreinta studioalbumia. Sillat johtavat sille kahdesta suunnasta. Toinen on fiktiivinen Summer Maple, josta kirjoitin äskettäin. Toinen on Pimeyden Pekka Nisu, joka Soundin haastettelussa mainitsi Ryan Adamsin version 1989-albumista olleen yksi Silkkitie-levyn (2017) esikuvista. Kuuntelin ensin Adamsin levyä (siitä alempana) ja sitten päädyin kuuntelemaan myös alkuperäistä. Enkä kadu tätä yhtään!
En juurikaan kuuntele tämän päivän englannin kielistä mainstream-hittimusaa. Pidän Justin Bieberin, Katy Perryn, Rihannan ja kumppanien edustamaa tyylilajia ja sen implikoimaa maailmankuvaa jopa osittain vastenmielisenä. Muutamat hitti-artistit kuten Sia, David Guetta ja aiemmassa postissa mainitsemani Luis Fonsi saavaat minulta plussat. Myös Lady Gagaa kuuntelin jossain vaiheessa ja kävimme hänen Suomen konsertissaankin elokuussa 2012. Ja 2000-luvun isointa rock-yhtyettä Coldplaytä olen fanittanut jo pitkään. Kuitenkin olin aiemmin sivuuttanut Taylor Swiftin musiikin ja kategorisoinut hänen mielessäni jonnekin pinnallisen Katy Perryn seuraan. Ei olisi pitänyt.
Swift oli vain 16-vuotias kun hänen ensilevynsä julkaistiin vuonna 2006. Hänen pari ensimmäistä levyään ovat silkkaa countryä, mutta myöhemmillä albumeilla musiikkityyli alkoi siirtyä mainstream-popin suuntaan. Kolmas levy Speak Now (2010) oli jo genre-rajat ylittävä kaupallinen menestys Yhdysvalloissa. Neljäs levy Red (2012) oli sitä myös maailmanlaajuisesti, tosin ei vielä Suomessa. Levyn We Are Never Ever Getting Back Together on toki soinut myös Suomen radioissa.
1989 on siis Taylor Swiftin viides studioalbumi. Se jatkoi edeltäjiensä kaupallista menestystä, eikä tämä ole varsinaisesti ihme. Musiikki on erittäin harkitusti ja jopa laskelmoidusti tuotettua. Albumin taustavoimina häärää mm. ruotsalainen musiikkialan guru Max Martin. Silti tohdin väittää että kuulen sanoituksissa ja sävellyksissä jonkinlaisen aitouden. Swiftillä itsellään on vähintään co-credit jokaiseen biisiinsä joten läpi levyn kuuluu Swiftin oma ääni. Swift on maininnut erääksi esikuvakseen Paul McCartneyn, ja uskon että juuri samanlainen jopa raadollisen omakohtaisuuden ja tunnekokemusten universaaliuden yhdistelmä vetoaa yleisöön, myös minuun.
Levyn kappaleista Out of the Woods on ehkä paras 2010-luvulla tehty pop-biisi. Kappaleen C-osa on suorastaan nerokas. En nyt siteeraa sitä tässä, koska ymmärtääksesi, sinun täytyy oikeastaan kuunnella koko kappale. Se nerokkuus alkaa hetkellä 2:25 kappaleen alusta.
All You Had to Do Was Stay jatkuu heti Woodsin perään ja on tunnelmallinen kappale sekin. Swiftin musiikissa on hienoa sama kuin Pimeys-yhtyeessäkin: Kappaleiden sanoitukset saattavat olla surumielisiä, mutta musiikki on silti lohduttavaa ja voimaannuttavaa. Synkistäkin kokemuksista ja pettymyksistä selvitään ja tulevaisuus on valoisampi!
Albumin kaunein ja tunteellisin kappale on This Love, jo ensitahdit vievät mukanaan kuin vuorovesi:
Clear blue water, high tides came and brought you in...Albumin deluxe-versiolta löytyvä You Are in Love kiteyttää Swiftin elämäntehtävän:
You understand now why they lost their minds and fought the warsOlen aivan myyty!
And why I've spent my whole life try to put it into words
Swiftin kuudes albumi Reputation julkaistaan 10.11.2017. Kyllä, kyseessä tulee olemaan erittäin taitavasti paketoitua ja samalla erittäin kaupallista musiikkia. Haluan silti uskoa että sieltä alta paistaa edelleen läpi Taylor Swiftin oma ääni ja tunteet.
Ryan Adams: 1989 (2015)
8/10Ryan Adamsin 1989 (2015) on siis kappale kappaleelta toisinto Taylor Swiftin samannimisestä albumista.
Siinä missä Swiftin albumi on ajoittain surumielisistä sanoituksistaan huolimatta energinen ja voimaannuttava, Adams vaivuttaa kuulijan yhä syvemmälle melankoliaan.
Juuri tämän syvän melankolian takia, en pidä tätä levyä yhtä onnistuneena kuin alkuperäistä. Silti tämä levy on ehdottomasti kannattanut tehdä. Se osoittaa miten versatiiliin tulkintaan Swiftin musiikki tarjoaa mahdollisuuksia ja toisaalta miten taitava artisti Adams on tehdessään vieraasta materiaalista täysin omankuuloisensa tulkinnan. Ryan Adamsin 1989 seisoo täysin omilla jaloillaan itsenäisenä taideteoksena.
Tulkinnoista nostan esiin kaksi. Out of the Woods menettää täysin tehonsa Adamsin käsittelyssä ja on hänen laulamanaan jopa yhdentekevä. Toisaalta This Love on käsittämättömän hieno tulkinta, ja ylittää riipaisevuudessaan alkuperäisen!
Jos Adams ei ole sinulle tuttu, tämä on mainio levy aloittaa tutustuminen, etenkin jos kuuntelee tämän ennen tai jälkeen Taylor Swiftin. Suosittelen tutustumiseen myös miehen Gold-levyä vuodelta 2001 tai tuoreinta Prisoner (2017) -abumia, B-puolineen (2017).
En valitettavasti päässyt näkemään Adamsia hänen esiintyessään Suomessa äskettäin, mutta täytyy korjata tämä ensi kerralla.
Northwind Collective: Taivas Keskellämme (2016)
4/10
Vihdoin pääsen tämän postin otsikon kirvoittaneeseen artistiin. Ilmeisesti koska olen kuunnellut Spotifystä Mikko Joensuuta, on Spotifyn algoritmi ajoittain ehdottanut minulle myös gospel-artisteja. Olen joitain myös kuunnellut, ja esimerkiksi Kls-yhtyeen (stilisoituna kls.) musiikkia palaan silloin tällöin kuuntelemaan. Kls soittaa melko raskasta gospel-rockia ja sanoitukset ovat elämänmakuisia, elämää toki katsotaan kristillisestä näkökulmasta.
Northwind Collective on kuitenkin jotain aivan muuta. Musiikkia ei voi sanoa enää gospeliksi. Se kyllä kuulostaa musiikillisesti stadion-popilta (Coldplay mainittu!) mutta se on sävelkuluiltaan ja sanoituksiltaan yksitoikkoisempaa, ja ne sanoitukset ovat täynnä sakeaa ylistystä. Tyylilaji onkin yksinkertaisesti "ylistysmusiikki", jota ilmeisesti esitetään helluntaiherätyksen kokoontumisissa. Northwind Collective lieneekin syntynyt vuonna 2015 helsinkiläisen Northwind Church -helluntaiseurakunnan ylistysbändiksi. Bändiä johtavat Rodrigo ja Saara Campos.
Albumi alkaa kuvaavasti kappaleella jonka nimi on Laulan ylistystäs. Ja mikäs siinä on laulaessa. Tosin jo kolmannen kappaleen kohdalla minua alkaa hiukan puuduttaa. Vähemmälläkin tulee selväksi että Jeesus on laulajalle (ja oletuksena kuulijalle) kaikki kaikessa. Mutta eihän tätä musiikkia olekaan tarkoitettu kuunneltavaksi levyltä, vaan osana ylistyskokousta.
Kolmas kappale Jumala vailla vertaa päättyy laulajan loitsumaiseen "jeessus jeessus jeessus" -huokailuun. Neljäs Yksi nimi vain on yli kymmenminuuttinen ylistys-spektaakkeli. Kappaleet vaihtuvat, mutta sanoma pysyy.
Enemmän sinua haluaa "enemmän jumalaa tähän maahan" ja "enemmän ihmeitä ja merkkejä". Kappale toistaa "tule pyhä henki" -mantraa, niinkuin varmasti helluntaiherätykseen sopii. Sanat ovat sakeat, mutta muuten kappale on oikein mainio ja täyttää varmasti tarkoituksena.
Seuraava kappale onkin osuvasti Pyhä henki tulee (feat. Mikaveli) ja sillä tosiaan räppää mukana myös mainstream-suosiota nauttiva Mikaveli. Biisi on musiikillisesti yksi tämän levyn kohokohdista.
Kokonaisuus on, kuten jo totesin, puuduttava. Koen ettei tämä musiikin tarkoituksena ole saada kuulijaa ajattelmaan, vaan tarkoitus on vain upottaa kuulija karismaattisen herätyskokouksen tunnelmaan. Ehkäpä kokouksen puhujat antavat ajatuksia. Ainakin toivon niin, mutta pelkään pahempaa (kuten kielilläpuhumista ja kaatuilua). Jokainen meistä tarvitsee jonkun yhteisön tukea, mutta vierastan karsimaattisten liikkeiden tapaa tarjota valmiita vastauksia, sen sijaan että antaisivat ihmisille eväitä ajatella itse. En tunne Northwind Collectiven toimintaa sen tarkemmin, joten vältän tuomitsemasta heitä liikaa. Musiikista kuitenkin välittyy tämä yksioikoinen kuva.
Houm Worship: Horjumaton (2017)
5/10Tästä on jo vähän turha kirjoittaa, mutta menköön. Houm Worship on seinäjokisen Houm-seurakunnan piirissä perustettu ylistysbändi. Houm-seurakunta (tunnetaan myös nimellä Houm Church) on ns. uuskarismaattinen seurakunta ja se ei kuulu mihinkään laajempaan kattoliikkeeseen, ei edes helluntailaisuuteen. Tietyllä tavalla se on siis ääri-kristillinen seurakunta. Toki äärimmäisyys tässä tapauksessa on melko hyväluonteista. En tunne Houmia yhtään sen enempää kuin Northwindiäkään, joten keskityn nyt vain musiikin antamaan kuvaan niistä.
Nimikappale instrumentaali Horjumaton voisi olla mitä vaan ambienttia, tai elokuvamusiikkia. Sitä seuraava Oi sieluni onkin jo sitä ihitiään, todella sakeaa ylistystä, mutta melko taitavasti tehtyä.
Houm Worshipin kappaleet ovat Northwindiä lyhyempiä ja musiikillisesti vaihtelevampia, enemmän poppia ja vähemmän mantroja. Sanat alkavat puuduttaa vasta n. kuudennen kappaleen kohdalla (osuvasti nimetty Uppoudun). Ei tätäkään liene tarkoitettu kuunneltavaksi koko levyllistä kerrallaan, vaan osana herätyskokousta, mutta hiukan paremmin tätä jaksaa kuin Northwindiä.
Tykkään pieninä annoksina musiikista. Isoimpina annoksina myös Houmin yksipuolisuus alkaa kuitenkin ahdistaa. Tiedostan että tällaisella toistolla aivopestään ihmisiä. Northwind Collective ja Houm Worship ovat eräänlaista uskonnollista propagandaa. Kumpikaan ei jää minulla kestosoittoon. Kunnioitan jos joku muu saa tällaisesta voimaa ja lohtua, ja toivon ettei kukaan tule aivopestyksi vaan että seurakuntien vanhimmilla on aidosti hyvä tarkoitus. Jos itse haluan kuunnella selkeästi uskonnollista musiikkia, kuuntelen mielummin vaikka suomalaisia virsiä Samuli Edelmannin esittäminä (ja Teleksin Markus Jokisen tuottamina).
Comments
Post a Comment