Anna heille anteeksi
LUEN nykyisin romaaneja valitettavan vähän ja kun tartun johonkin, luen jotenkin purskeissa niin että minulta kestää kuukausitolkulla päästä kirjan loppuun. Saatan aloittaa useita kirjoja samaan aikaan ja luen välissä lyhyempiä teoksia, vähintäänkin lapsilleni iltalukemisena. Kuten on käynyt ilmi, viime kesästä alkaen olen lukenut myös paljon sarjakuvia. Viimeisenä romaanin lukuprojektina minulla oli Jussi Valtosen Finlandia-voittaja vuodelta 2014, He eivät tiedä mitä tekevät, ja siitä kirjoitan muutaman sanan tänään. Sen lisäksi kerron kahdesta Veera Salmen Puluboi-kirjasta, jotka luin lapsilleni menneenä vuonna.
JUSSI Valtosen kirjaa suositeltiin minulle ja kun olin siitä valmiiksi muutenkin kiinnostunut, nostin sen viime elokuussa lukujononi kärkeen. Aloituksesta kesti silti nelisen kuukautta ennenkuin pääsin loppuun. Viimeiset 330 sivua luin yhdeltä istumalta lentokoneessa Atlantin yllä.
En seuraa kirjallisuuden trendejä, mutta Valtonen käyttää tällä hetkellä varsin suosittua "point-of-view character" tekniikkaa. Paljastan sivistymättömyyteni ja en edes tiedä mitä tuo on suomeksi. Tämä varmaankin paljastuisi jos lukisin jonkun toisen arvostelun Valtosen kirjasta, mutta en nyt halua sitä tehdä ettei se värittäisi omaa arvioitani. Tekniikalla siis tarkoitetaan että kirjailija vaihtaa henkilöhahmoa jonka läpi tarinaa katsotaan luvusta toiseen siirrtyttäessä. Kerronta voi tällöin olla ensimmäisessä tai kolmannessa personassa. Valtonen kirjoittaa kolmannessa. Kertoja on (lähes) kaikkitietävä ja kuvaa tapahtumien lisäksi kulloisenkin hahmon mielenliikkeitä.
No, googlasin kuitenkin "näkökulmatekniikkaa", ja sain selville että kirjallisuudentutkimus kutsuu Valtosen tekniikaa "näyttönäkökulmaksi" tai "fokalisaatioksi", ja tekniikkana se on toki vanha. Suomalaisessa kirjallisuudessa mm. Joel Lehtonen on käyttänyt tekniikkaa Putkinotkossa (1919-20). Jos kerronta on minä-muodossa, on tekniikan nimi suomeksi tuo "näkökulmatekniikka", kuten arvelin.
Pääasiallisia näkökulmahahmoja on kolme: suomalainen Alina, amerikkalainen Joe ja heidän poikansa Samuel. Alussa kuvataan Alinan ja Joen elämää vuoden 1994 Suomessa. Sitten siirrytään lähitulevaisuuteen, ehkä vuoteen 2016, ja Baltimoreen, Yhdysvaltoihin, jossa romaanin nykyhetki tapahtuu. Näiden vuosien väliin jääneitä tapahtumia kerrotaan takaumaluvuissa. Kirja ei siis etene kronologisesti, mutta rakenne on kuitenkin selkeä ja lukijalla ei ole suuria vaikeuksia hahmottaa tapahtumien syitä ja seurauksia.
Kirjallisuutena lähintä mihin tätä osaan verrata on Mika Waltarin tuotanto. Ensinnäkin Valtosen teos on samalla lailla järkälemäinen kuin Waltarin historialliset romaanit. Sivumäärä on 822, millä Valtonen päihittää Sinuhe egyptiläisen (785 sivua), mutta ei aivan Mikael Hakimia (965 sivua). Toiseksi Valtonen repii hahmojensa toiminnasta samanlaista piilohuumoria kun Waltari omista minäkertojahahmoistaan. Asiat kerrotaan lukijalle sillä tavalla että lukija ymmärtää asioiden todellisen laidan vaikka kirjan näkökulmahahmo ei sitä ymmärrä. Valtonen käyttää tätä piilohuumoria jopa liikaa, niin että siitä tulee osoittelevaa. Vähemmälläkin tulisi selväksi että hahmoilla on tiettyjä sokeita pisteitä.
Juonesta en halua paljastaa kovin paljon. Minulla itselläni ei ollut siitä juurikaan ennakkotietoja ja siksi kirja tarjosi löytämisen iloa. Minun olisi jopa vaikea sanoa mikä on kirjan teema, koska siinä ei mielestäni ole yhtä ainoaa sellaista. Valtonen käsittelee laajalla skaalalla mm. tieteen etiikkaa, sosiaalista mediaa, suomalaisuutta, sukupolvien välistä kuilua ja kaikenlaisia ihmissuhteita. Hän kuvaa ihmisten tunteita ja käyttäytymistä uskottavasti ja tarjoaa useita samaistumisenkohteita. Jo tämä on sinänsä nautinnollista ja mieltä avavaa.
Koska kirja on valtavan pitkä, siltä kuitenkin odottaisi jotain vielä syvempää sanomaa, ikäänkuin jotain järisyttävän vahvaa perustelua sille miksi on lukenut 822 sivua. Nämä odotukset eivät aivan sataprosenttisesti tule lunastetuiksi.
Suosittelen silti tätä kirjaa vahvasti! He eivät tiedä mitä tekevät on vaikuttavinta mitä olen lukenut pitkään aikaan.
PÖPELIKKÖKIRJA on Veera Salmen Puluboi ja Poni -kirjasarjan kolmas osa. Aiemmat osat Puluboin ja Ponin kirja (2012) ja Puluboin ja Ponin loisketiivis kirja (2013) eivät ole aivan välttämätöntä lukemista, mutta jos ylipäätään ajattelet tutustuvasti Puluboihin ja Poniin, kannattaa toki aloittaa tarinan alusta.
Salmen ja Valtosen kirjoitustyyleille on yhteistä näkökulmatekniikka, paitsi että Salmen hahmot kertovat minä-muodossa. Ensimmäisissä kirjoissa kertojahahmoja oli kolme: Puluboi, Poni ja Mini-Milla. Kolmannessa kirjassa esitellään lisäksi Miska.
Nimittäin vaikka Puluboi-kirjat on naamioitu humoristisiksi lasten(satu)kirjoiksi, niissä käsitellään vakavia kaikenikäisiä ihmisiä koskettavia teemoja. Lapset ja aikuiset nauttivat kirjojen huumorista. Vakavat tapahtumat koskettavat myös lapsia ja aikuisia, mutta aikuiset nappaavat niistä lisätason joka saattaa mennä lapsilta ohi. Ensimmäisessä kirjassa käsiteltiin perhekriisiä kun Ponin äiti hylkää perheensä. Toisessa kirjassa Ponin totuttelee elämään äidin ja uuden vauvan kanssa kun puolestaan isä on poissa. Nyt kolmannessa kirjassa Ponin ystävä Miisu loukkaantuu ja joutuu sairaalaan. Poni tutustuu Miisun veljeen (edellä mainittu Miska) ja Puluboi ryhtyy metsälosvoksi.
Pöpelikkökirja on samaan aikaan hauska, koskettava ja vähän ahdistavakin. Juuri tällaisia tulee hyvien lastenkirjojen olla! Esimerkiksi hyvin suositut Nopolan sisarusten Risto Räppääjät tai Timo Parvelan Ella ja kaverit eivät mitenkään yllä samaan syvyyteen kuin Veera Salmen Puluboit. Kirjat kruunaa Emmi Jormalaisen mainio kuvitus.
TSOMPIKIRJA on kirjasarjan neljäs ja mielestäni heikoin osa. Nyt on aiheena mummon sairastuminen ja siitä seuraava lapsen masennus. Kaikki muuttuu harmaaksi ja pelottavaksi. Vai onko se kuitenkaan masennusta? Kirja on vain 142 sivun mittainen ja juoni tuntuu tällä kertaa köykäiseltä. Enpä minäkään tästä monta riviä ajatellut kirjoittaa. Ei silti, kyllä tsompikirjakin on hauskaa ja osin koskettavaa lukemista lapsille ja aikuisille.
Suosittelen ehdottomasti koko sarjaa kaikille lapsellisille! Puluboi ja Poni on kovaa matskua ääneen luettuna 3-12-vuotiaille. Ja toki voi näitä lapsi itsekin lukea, mutta ainakin Puluboin osuudet voivat olla lukemaan vasta oppineelle hankalia kun sanat on talkoituksella kiljoitettu väälin.
Kirjallisuus
Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät (2014)
9/10JUSSI Valtosen kirjaa suositeltiin minulle ja kun olin siitä valmiiksi muutenkin kiinnostunut, nostin sen viime elokuussa lukujononi kärkeen. Aloituksesta kesti silti nelisen kuukautta ennenkuin pääsin loppuun. Viimeiset 330 sivua luin yhdeltä istumalta lentokoneessa Atlantin yllä.
En seuraa kirjallisuuden trendejä, mutta Valtonen käyttää tällä hetkellä varsin suosittua "point-of-view character" tekniikkaa. Paljastan sivistymättömyyteni ja en edes tiedä mitä tuo on suomeksi. Tämä varmaankin paljastuisi jos lukisin jonkun toisen arvostelun Valtosen kirjasta, mutta en nyt halua sitä tehdä ettei se värittäisi omaa arvioitani. Tekniikalla siis tarkoitetaan että kirjailija vaihtaa henkilöhahmoa jonka läpi tarinaa katsotaan luvusta toiseen siirrtyttäessä. Kerronta voi tällöin olla ensimmäisessä tai kolmannessa personassa. Valtonen kirjoittaa kolmannessa. Kertoja on (lähes) kaikkitietävä ja kuvaa tapahtumien lisäksi kulloisenkin hahmon mielenliikkeitä.
No, googlasin kuitenkin "näkökulmatekniikkaa", ja sain selville että kirjallisuudentutkimus kutsuu Valtosen tekniikaa "näyttönäkökulmaksi" tai "fokalisaatioksi", ja tekniikkana se on toki vanha. Suomalaisessa kirjallisuudessa mm. Joel Lehtonen on käyttänyt tekniikkaa Putkinotkossa (1919-20). Jos kerronta on minä-muodossa, on tekniikan nimi suomeksi tuo "näkökulmatekniikka", kuten arvelin.
Pääasiallisia näkökulmahahmoja on kolme: suomalainen Alina, amerikkalainen Joe ja heidän poikansa Samuel. Alussa kuvataan Alinan ja Joen elämää vuoden 1994 Suomessa. Sitten siirrytään lähitulevaisuuteen, ehkä vuoteen 2016, ja Baltimoreen, Yhdysvaltoihin, jossa romaanin nykyhetki tapahtuu. Näiden vuosien väliin jääneitä tapahtumia kerrotaan takaumaluvuissa. Kirja ei siis etene kronologisesti, mutta rakenne on kuitenkin selkeä ja lukijalla ei ole suuria vaikeuksia hahmottaa tapahtumien syitä ja seurauksia.
Kirjallisuutena lähintä mihin tätä osaan verrata on Mika Waltarin tuotanto. Ensinnäkin Valtosen teos on samalla lailla järkälemäinen kuin Waltarin historialliset romaanit. Sivumäärä on 822, millä Valtonen päihittää Sinuhe egyptiläisen (785 sivua), mutta ei aivan Mikael Hakimia (965 sivua). Toiseksi Valtonen repii hahmojensa toiminnasta samanlaista piilohuumoria kun Waltari omista minäkertojahahmoistaan. Asiat kerrotaan lukijalle sillä tavalla että lukija ymmärtää asioiden todellisen laidan vaikka kirjan näkökulmahahmo ei sitä ymmärrä. Valtonen käyttää tätä piilohuumoria jopa liikaa, niin että siitä tulee osoittelevaa. Vähemmälläkin tulisi selväksi että hahmoilla on tiettyjä sokeita pisteitä.
Juonesta en halua paljastaa kovin paljon. Minulla itselläni ei ollut siitä juurikaan ennakkotietoja ja siksi kirja tarjosi löytämisen iloa. Minun olisi jopa vaikea sanoa mikä on kirjan teema, koska siinä ei mielestäni ole yhtä ainoaa sellaista. Valtonen käsittelee laajalla skaalalla mm. tieteen etiikkaa, sosiaalista mediaa, suomalaisuutta, sukupolvien välistä kuilua ja kaikenlaisia ihmissuhteita. Hän kuvaa ihmisten tunteita ja käyttäytymistä uskottavasti ja tarjoaa useita samaistumisenkohteita. Jo tämä on sinänsä nautinnollista ja mieltä avavaa.
Koska kirja on valtavan pitkä, siltä kuitenkin odottaisi jotain vielä syvempää sanomaa, ikäänkuin jotain järisyttävän vahvaa perustelua sille miksi on lukenut 822 sivua. Nämä odotukset eivät aivan sataprosenttisesti tule lunastetuiksi.
Suosittelen silti tätä kirjaa vahvasti! He eivät tiedä mitä tekevät on vaikuttavinta mitä olen lukenut pitkään aikaan.
Veera Salmi: Puluboin ja Ponin pöpelikkökirja (2014)
8/10PÖPELIKKÖKIRJA on Veera Salmen Puluboi ja Poni -kirjasarjan kolmas osa. Aiemmat osat Puluboin ja Ponin kirja (2012) ja Puluboin ja Ponin loisketiivis kirja (2013) eivät ole aivan välttämätöntä lukemista, mutta jos ylipäätään ajattelet tutustuvasti Puluboihin ja Poniin, kannattaa toki aloittaa tarinan alusta.
Salmen ja Valtosen kirjoitustyyleille on yhteistä näkökulmatekniikka, paitsi että Salmen hahmot kertovat minä-muodossa. Ensimmäisissä kirjoissa kertojahahmoja oli kolme: Puluboi, Poni ja Mini-Milla. Kolmannessa kirjassa esitellään lisäksi Miska.
- Puluboi on Hakaniemen toripulu joka ei suostu lausumaan R-kirjainta ollenkaan, koska se on luma kiljain. Jää lukijan pääteltäväksi on hän oikeasti pulu, vai kenties katujen mies, vai pelkästään Ponin mielikuvitusta.
- Poni on oikeasti Mai-niminen n. 8-vuotias tyttö, joka mielellään leikkii ponia.
- Myös Mini-Millan todellinen olemus jää lukijan pääteltäväksi. Hän on miniversio Millapriitta Strömpsistä, lääkäristä jonka Mai/Poni tapaa ensimmäisessä kirjassa.
- Miska on kuitenkin yksiselitteisesti poika ja Ponin ystävä. Tai no, heidän suhteensa on mutkikas.
Nimittäin vaikka Puluboi-kirjat on naamioitu humoristisiksi lasten(satu)kirjoiksi, niissä käsitellään vakavia kaikenikäisiä ihmisiä koskettavia teemoja. Lapset ja aikuiset nauttivat kirjojen huumorista. Vakavat tapahtumat koskettavat myös lapsia ja aikuisia, mutta aikuiset nappaavat niistä lisätason joka saattaa mennä lapsilta ohi. Ensimmäisessä kirjassa käsiteltiin perhekriisiä kun Ponin äiti hylkää perheensä. Toisessa kirjassa Ponin totuttelee elämään äidin ja uuden vauvan kanssa kun puolestaan isä on poissa. Nyt kolmannessa kirjassa Ponin ystävä Miisu loukkaantuu ja joutuu sairaalaan. Poni tutustuu Miisun veljeen (edellä mainittu Miska) ja Puluboi ryhtyy metsälosvoksi.
Pöpelikkökirja on samaan aikaan hauska, koskettava ja vähän ahdistavakin. Juuri tällaisia tulee hyvien lastenkirjojen olla! Esimerkiksi hyvin suositut Nopolan sisarusten Risto Räppääjät tai Timo Parvelan Ella ja kaverit eivät mitenkään yllä samaan syvyyteen kuin Veera Salmen Puluboit. Kirjat kruunaa Emmi Jormalaisen mainio kuvitus.
Veera Salmi: Puluboin ja Ponin tsompikirja (2015)
6/10TSOMPIKIRJA on kirjasarjan neljäs ja mielestäni heikoin osa. Nyt on aiheena mummon sairastuminen ja siitä seuraava lapsen masennus. Kaikki muuttuu harmaaksi ja pelottavaksi. Vai onko se kuitenkaan masennusta? Kirja on vain 142 sivun mittainen ja juoni tuntuu tällä kertaa köykäiseltä. Enpä minäkään tästä monta riviä ajatellut kirjoittaa. Ei silti, kyllä tsompikirjakin on hauskaa ja osin koskettavaa lukemista lapsille ja aikuisille.
Suosittelen ehdottomasti koko sarjaa kaikille lapsellisille! Puluboi ja Poni on kovaa matskua ääneen luettuna 3-12-vuotiaille. Ja toki voi näitä lapsi itsekin lukea, mutta ainakin Puluboin osuudet voivat olla lukemaan vasta oppineelle hankalia kun sanat on talkoituksella kiljoitettu väälin.
Comments
Post a Comment