Sukupolvia, natseja ja supersankareita
Erilaiset kulttuurikokemukset herättävät minussa ajatuksia jotka saattavat rönsyillä pitkällekin. Ajattelin hieman kirjata niitä ylös, muistiin itselle ja ehkä herättääkseni ajatuksia myös blogin lukijassa.
Aloitan tämän laajemmalla otoksella viimeisen n. kolmen kuukauden aikana näkemääni ja kokemaani. Mitää teemaa tällä ei aluksi ollut, mutta keksin tälle kuitenkin yllä olevan otsikon.
Arvostelen kokemukset kymmenen pisteen asteikolla. Jos kokemus ei ole herättänyt sen kummempia ajatuksia, saatan sivuttaa sen melko lyhyesti. Kattavampia arvioita ja analyysejä on varmasti netti pullollaan. Vältän spoilaamasta elokuvien tai kirjojen juonta. Kirjoitan suomeksi koska (iso) osa kokemuksista on suomalaista kulttuuria enkä usko niiden kiinnostavan muun kielisiä.
Ensimmäin katsaus on pitkähkö ja sisältää useita kavioeläimen kuljettavia rakennelmia. Myöhemmissä katsauksissa on tarkoitukseni syventyä yhteen tai kahteen kokemukseen ja niiden herättämiin ajatuksiin kerrallaan.
K: Tuomas Kyrö, Dome Karukoski
Aloitan tämän laajemmalla otoksella viimeisen n. kolmen kuukauden aikana näkemääni ja kokemaani. Mitää teemaa tällä ei aluksi ollut, mutta keksin tälle kuitenkin yllä olevan otsikon.
Arvostelen kokemukset kymmenen pisteen asteikolla. Jos kokemus ei ole herättänyt sen kummempia ajatuksia, saatan sivuttaa sen melko lyhyesti. Kattavampia arvioita ja analyysejä on varmasti netti pullollaan. Vältän spoilaamasta elokuvien tai kirjojen juonta. Kirjoitan suomeksi koska (iso) osa kokemuksista on suomalaista kulttuuria enkä usko niiden kiinnostavan muun kielisiä.
Ensimmäin katsaus on pitkähkö ja sisältää useita kavioeläimen kuljettavia rakennelmia. Myöhemmissä katsauksissa on tarkoitukseni syventyä yhteen tai kahteen kokemukseen ja niiden herättämiin ajatuksiin kerrallaan.
ELOKUVIA
Mielensäpahoittaja (2014)
O: Dome KarukoskiK: Tuomas Kyrö, Dome Karukoski
4/10
En ole kauheasti arvostanut Tuomas Kyröä kirjailijana, tosin en ole lukenut häneltä kokonaista teosta vaan ainoastaan muutaman Mielensäpahoittaja-pakinan. Niissä mielestäni Kyrö ampuu hieman ohi, ja jotenkin paistaa läpi että kirjoittaja on huomattavasti nuorempi kuin hahmo jonka äänellä hän puhuu, eikä osaa todella eläytyä vanhemman sukupolven ajatusmaailmaan, tekee lähinnä huonoa karikatyyriä siitä.
Ryhdyin kuitenkin katsomaan elokuvaa avoimin mielin ja trailerin perusteella jonkinlaista hauskuutta odottaen. Dome Karukoski on ollut mielestäni ihan pätevä ohjaaja ja Antti Litja hieno näyttelijä.
Heti alkuvaiheilla alkoi kuitenkin sama tökkiminen kuin pakinoiden kohdalla. En ollenkaan pitänyt elokuvan mielensäpahoittaja-hahmoa uskottavana, edes Litjan esittämänä. Siis 70+ vuotias mies jonka mielestä vuoden 1953 jälkeen ei ole tapahtunut mitään hyvää? Mies joka ihmettelee nykyajan vempaimia ja kaupunkilaisuutta niinkuin ei tosiaan olisi elänyt viimeistä 60 vuotta ollenkaan. Ainkaan minun lähipiirini vanhempiin ihmisiin ei ole kuulunut ketään hänen kaltaistaan. Vuonna 1910 syntynyt (ja jo edesmennyt) ukkini oli ehkä lähimpänä tuossa nykyajan ja sen kulttuurituotteiden vieroksunnassa, mutta hän oli kymmeniä vuosia kuvitteellista mielensäpahoittajaa vanhempi.
Elokuvan loppuvaiheilla mainittiin mielensäpahoittajan syntymävuodeksi 1933, eli hän olisi kuitenkin 80+ (eikä 70+ kuten oletin hänen poikansa iän perusteella). Siitä rupesin pohtimaan sosiaalisen sukupolven teoriaa, ja olenko todella tuntenut mielensäpahoittajan sukupolveen kuuluneita ihmisiä, ja olisiko mahdollista että Kyrön/Karukosken/Litjan tyypittelemä hahmo olisi kuitenkin realistinen. Sukupolviteorian mukaan mielensäpahoittaja kuuluisi siis "hiljaiseen sukupolveen" (Silent Generation, ks. https://en.wikipedia.org/wiki/Strauss–Howe_generational_theory).
Omat seitsemänkymppiset vanhempani kuuluvat sodanjälkeisiin suuriin ikäluokkiin (Babyboomers) ja omat isovanhempani "suurimpaan sukupolveen" (Greatest Generation aka G.I. Generation). Nämä sukupolvet on nimetty USA:n historian vaiheiden mukaan, mutta pääpiirteissään ne voidaan sovittaa myös Suomeen (siis jos sosiaalisen sukupolven käsite on järkevä ensinkään). Kansalaissota ja hävitty toinen maailmansota erottavat ehkä jyrkimmin Suomen USA:sta. Mutta hävitty sotakin selitettiin meillä torjuntavoitoksi, ja sotien jälkeinen talouskasvu ja optimismi ja hyvinvointivaltion luominen vetävät Suomea USA:n rinnalle.
Mielensäpahoittajan lapsuus olisi siis ollut ankara. Isoveli kuoli sodassa. Mielensäpahoittaja ei sotaan joutunut, mutta joutui sen sijaan jo nuorella iällä töihin, ja ei osaa levätä töistä vanhanakaan. Sodasta palannut isä ei paljon puhunut ja sama puhumattomuus tarttui. Tunteita ei käsitelty kotona. Kaikkea vierasta ja uutta kavahdettiin. Kun 60-luvulla alkoi kulttuurillinen vapautuminen, mielensäpahoittaja oli jo "äijäytynyt" eikä lähtenyt vapautumiseen mukaan. Miten se mahtoi muutenkaan maaseudulle ulottua? 1960-luvun kaupunkilaisten ja maalaisten kulttuurillinen kokemus on varmaan Suomessa kovin erilainen.
Tällaista pohdin elokuvan jälkeen, mutta itse elokuva ei siis ollut kovin hauska eikä syvällinen. Se oli jopa tylsä ja siitä olisi helposti voinut leikata 20 minuuttia pois minkään kärsimättä. Lopussa oli jotain pientä kauneutta ja koskettavaa.
K: Aleksi Bardy
5/10
Pahoittajan jälkeen tuli katsottua toinenkin tuore Karukoski-elokuva. Ei siitä sen enempää. Elokuva oli juoneltaan täysin epäuskottava (Aleksi Bardyä [parha|pah]immillaan). Oikeat ihmiset eivät vaan toimi niinkuin tämän elokuvan hahmot. Uusnatsit olivat älyttömiä, tavalliset ihmiset olivat vielä älyttömämpiä, ja viranomaisia ei näkynyt missään.
Toisaalta elokuvaa katsoessa ei tullut aika pitkäksi ja lievästi kiinnostuneena odotin mihin hulluus päättyy. Siitä yhden pykälän parempi arvosana kuin Mielensäpahoittajalle.
K: Murray Burnett, Joan Alison (alkuperäinen näytelmä)
8/10
Tämä liittyy edelliseen aasinsillalla ”natsit”. Tai niin, on tässä myös suurin sukupolvi vauhdissa. En ollut aiemmin nähnyt ja nyt tuli katsottua Netflixistä. Ansaitusti klassikkoaseman saavuttanut elokuva! Toki häiritsee lievästi että kaikki elokuvan hahmot puhuvat englantia.
Historiallinen tausta elokuvan tapahtumille on Toisen maailmansodan aikaansaama pakolaiskriisi Euroopassa. Vainotut yrittävät paeta Akselivaltojen miehittämiltä alueita Vichyn Ranskalle kuuluvan Casablancan kautta puolueettomaan Portugaliin ja sieltä Yhdysvaltoihin. Nykyinen lähi-idän mullistusten aikaansaama pakolaiskriisi saa tästä historiallisen vertailukohdan, veneet vain kulkevat Välimerta toiseen suuntaan.
Natsit ovat elokuvan pahiksia ja vastarintaliikkeen (Ranskan tai Tsekkien) edustajat hyviksiä. Humphrey Bogartin esittämä amerikkalainen Rick Blaine on aluksi puolueeton, mutta… no arvaat kyllä.
Casablancassa on taideteoksena huomionarvoista se että käsikirjoitus on valmistunut 1940, aikana jolloin Yhdysvallat ei ollut vielä sodassa Saksan kanssa. Näin se liittyy samaan sarjaan Charles Chaplinin Diktaattorin ja Joe Simonin ja Jack Kirbyn Kapteeni Amerikan kanssa. Taitelijoiden kannanotto on hallituksen kantaa edellä, vaikka kaikkia näitä voi käsitellä myös pelkkänä viihteenä, varmasti myös ilmestymisaikanaan.
K: David S. Goyer
7/10
Tähän en keksi edes aasinsiltaa, tai se ehkä löytyy Kapteeni Amerikasta hieman myöhemmin. Pidän tämän lyhyenä.
Sikäli kun niin älyttömästä hahmosta kuin Teräsmies voi tehdä hyvää ja "uskottavaa" elokuvaa, tämä on sellainen. Ainakin minun epäuskoni jouti tämän elokuvan ajaksi sivuun. Vahva Hans Zimmerin musiikki kohottaa tunnelmaa. Mitään kovin syvällistä sanomaa tästä on turha etsiä. Jos sellaista on, se lienee velvollisuudentunto, omien kykyjen käyttäminen yhteisön hyödyksi.
K: David S. Goyer
6/10
Jatkoa edelliselle. Synkkä ja vahva alkupuoli. Sotaa, terrorismia ja kuolemaa. Teräsmies on Jeesuksen kaltainen hahmo joka laskeutuu alas taivaista tuomaan toivoa ihmisille.
Luulin ettei Christian Balen suoritusta Batmaninä voi ylittää, mutta Ben Affleck pystyy samaan. Hänen Batmaninsä on katkera ja väsynyt mies joka taistelee oikeaksi kokemansa asian puolesta.
Lopputaistelujen koittaessa menee yhdentekeväksi ryminäksi ja epäusko on vallitseva tunne. Pisteet siis alkupuolelle.
Man of Steel aloittaa DC-sarjakuviin perustuvien elokuvien sarjan. Näiden kahden Superman-elokuvan lisäksi sarjaan on julkaistu jo Suicide Squad (2016) ja tulossa on ainakin Justice League (2017) ja Wonder Woman (2017). Luultavasti tulen nämä aikanaan katsomaan, vaikka en odota niiltä kovin suuria. Wonder Womanin trailerin perusteella on tulossa DC:n vastine Marvelin ensimmäiselle Captain America –elokuvalle, sijoittuu kylläkin ensimmäiseen maailmansotaan.
6/10
Viimeisenä elokuvana tässä katsauksessa dokumentti NSDAP:n 6. puoluepäiviltä Nürnbergissä syyskuussa 1934.
Jos joskus tunnet kiusausta ajatella että natseissa oli ehkä jotain hyvääkin, tai että Adolf Hilter oli kuten Fingerpori-sarjakuvan karikatyyri, tai jos ihmettelet miksi kiihottaminen kansanryhmää vastaan on rikos, katsopa tämä!
Nürnbergin 6. puoluepäivät pidettiin 2 vuotta ennen Berliinin olympialaisia, 4 vuotta ennen kristalliyötä, 5 vuotta ennen hyökkäystä Puolaan, ja alle 10 vuotta ennen natsihallinnon täydellistä romahdusta. Puoluepäivillä natsit näyttäytyvät voimansa tunnossa, eivät vielä kauheasti pahaa tehneinä, mutta selvästi pahat mielessä.
Elokuvan alun muodostavat ilmakuvat Nürnbergistä, sieg heilia käsi ojossa huutavat väkijoukot, yölliset soihtu- ja lippukulkueet, SS:n ja Hitler Jugendin telttarivit ja reippaat aamutoimet.
Sitten päästään elokuvan kovaan ytimeen, natsijohtajien puheisiin. Rudolf Hess aloittaa ylistämällä Hitleriä. Sen perään muut puoluejohtajat antavat vuorollaan joko selkeitä raportteja esim. autobahnien rakentamisesta tai sitten latelevat omituisia iskulauseita. (Nämä puheet näytetään vain lyhyinä katkelmina.)
Lehdistöpäällikkö Otto Dietrich korostaa että tiedovälityksen täytyy pyrkiä totuuteen ja kehoittaa ulkomaista lehdistöä raportoimaan totuuden Saksasta. Aika jännää. Propagandaministeri Joseph Goebbels toteaa siihen perään että ”innostuksen liekki tuo lämpöä ja valoa moderniin poliittiseen propagandaan”. Jännää myös.
Puheiden välissä seurataan mm. 52000 työpalvelumiehen näytöstä, sekä useita erilaisia paraateja marssien, ratsain ja ajoneuvoilla.
Hitlerin puheet saavat eniten tilaa. Ne ovat täynnä ristiriitoja. Nuoria hän kehoittaa kasvamaan ilman luokkia tai kasteja, mutta loppupuheessa puolue-eliitille hän vaatii heitä olemaan rodullisesti puhtaita kansanjohtajia, joille ”ei riitä sanoa että he uskovat, heidän täytyy taistella”. Sen lisäksi hän toteaa että ”kaikki suoraselkäiset saksalaiset ovat kansallissosialisteja mutta vain parhaat kansallissolisalistit ovat puolueen jäseniä”!
Nuorten tulee olla rauhaarakastavia mutta rohkeita, ja samalla on kovetettva itsensä toteuttamaan yhteistä (so. Hitlerin) tahtoa. Puolue-eliitin tulee taas karsia paha aines keskuudestaan.
Suurin osa Hitlerin puheesta on omituista kiihotusta ja joukkohurmoksen lietsomista. ”Valtio ei määrää meitä, me määräämme valtiota!”
Loppupuheessa Hitler suorin sanoin hylkää demokratian – kun olemme valtaan päässeet emme siitä luovu – ja julistaa tuhatvuotista valtakuntaa.
Puhujana Hitler ei alkuunkaan vedä vertoja Winston Churchillille, joten minun on vaikea ymmärtää miksi tällainen sisällötön paskapuhe on uponnut Saksan kansaan. Onko se se väliin tungettu asia autobaanoista, vai ne soihdut ja marssit? Vai onko Hitler vaan ns. sanonut rohkeasti asiat suoraan niin kuin ne ovat?
Elokuvana tämä on komea ja hyvin rytmitetty, vaikkain toistuvien marssirivistöjen katseleminen alkaa puuduttaa. Leni Riefenstahl on ollut aikanaan uranuurtaja. Historian dokumenttina (todisteena) tämä on karmaiseva, kun tietää mihin kaikki johti 5-10 vuotta myöhemmin.
Jos kinnostaa, elokuva on katsottavissa Internet Archivesta (https://archive.org/details/TriumphOfTheWillgermanTriumphDesWillens). Niin on myös Riefenstahlin ensimmäinen ohjaus Der Sieg des Glaubens (1933), jonka luultiin jo kadonneen. Se on dokumentti edellisiltä vuoden 1933 puoluepäiviltä. Elokuvan kopiot tuhottiin Saksassa Hitlerin määräyksestä, koska elokuva esittää Hitlerin ja SA-johtaja Ernst Röhmin läheisissä väleissä. Hitler tapatti Röhmin heinäkuussa 1934 alle vuosi puoluepäivien jälkeen. Jotkut ”Tahdon voiton” palopuheet asettuvat kontekstiin vasta kun tietää tästä natsien sisäisestä puhdistuksesta (tunnetaan nimellä ”Pitkien puukkojen yö”).
Katsaus siirtyy nyt elokuvista sarjakuviin ja aasi jatkaa marssimista toisen maailmansodan taistelutantereilla…
En ole kauheasti arvostanut Tuomas Kyröä kirjailijana, tosin en ole lukenut häneltä kokonaista teosta vaan ainoastaan muutaman Mielensäpahoittaja-pakinan. Niissä mielestäni Kyrö ampuu hieman ohi, ja jotenkin paistaa läpi että kirjoittaja on huomattavasti nuorempi kuin hahmo jonka äänellä hän puhuu, eikä osaa todella eläytyä vanhemman sukupolven ajatusmaailmaan, tekee lähinnä huonoa karikatyyriä siitä.
Ryhdyin kuitenkin katsomaan elokuvaa avoimin mielin ja trailerin perusteella jonkinlaista hauskuutta odottaen. Dome Karukoski on ollut mielestäni ihan pätevä ohjaaja ja Antti Litja hieno näyttelijä.
Heti alkuvaiheilla alkoi kuitenkin sama tökkiminen kuin pakinoiden kohdalla. En ollenkaan pitänyt elokuvan mielensäpahoittaja-hahmoa uskottavana, edes Litjan esittämänä. Siis 70+ vuotias mies jonka mielestä vuoden 1953 jälkeen ei ole tapahtunut mitään hyvää? Mies joka ihmettelee nykyajan vempaimia ja kaupunkilaisuutta niinkuin ei tosiaan olisi elänyt viimeistä 60 vuotta ollenkaan. Ainkaan minun lähipiirini vanhempiin ihmisiin ei ole kuulunut ketään hänen kaltaistaan. Vuonna 1910 syntynyt (ja jo edesmennyt) ukkini oli ehkä lähimpänä tuossa nykyajan ja sen kulttuurituotteiden vieroksunnassa, mutta hän oli kymmeniä vuosia kuvitteellista mielensäpahoittajaa vanhempi.
Elokuvan loppuvaiheilla mainittiin mielensäpahoittajan syntymävuodeksi 1933, eli hän olisi kuitenkin 80+ (eikä 70+ kuten oletin hänen poikansa iän perusteella). Siitä rupesin pohtimaan sosiaalisen sukupolven teoriaa, ja olenko todella tuntenut mielensäpahoittajan sukupolveen kuuluneita ihmisiä, ja olisiko mahdollista että Kyrön/Karukosken/Litjan tyypittelemä hahmo olisi kuitenkin realistinen. Sukupolviteorian mukaan mielensäpahoittaja kuuluisi siis "hiljaiseen sukupolveen" (Silent Generation, ks. https://en.wikipedia.org/wiki/Strauss–Howe_generational_theory).
Omat seitsemänkymppiset vanhempani kuuluvat sodanjälkeisiin suuriin ikäluokkiin (Babyboomers) ja omat isovanhempani "suurimpaan sukupolveen" (Greatest Generation aka G.I. Generation). Nämä sukupolvet on nimetty USA:n historian vaiheiden mukaan, mutta pääpiirteissään ne voidaan sovittaa myös Suomeen (siis jos sosiaalisen sukupolven käsite on järkevä ensinkään). Kansalaissota ja hävitty toinen maailmansota erottavat ehkä jyrkimmin Suomen USA:sta. Mutta hävitty sotakin selitettiin meillä torjuntavoitoksi, ja sotien jälkeinen talouskasvu ja optimismi ja hyvinvointivaltion luominen vetävät Suomea USA:n rinnalle.
Mielensäpahoittajan lapsuus olisi siis ollut ankara. Isoveli kuoli sodassa. Mielensäpahoittaja ei sotaan joutunut, mutta joutui sen sijaan jo nuorella iällä töihin, ja ei osaa levätä töistä vanhanakaan. Sodasta palannut isä ei paljon puhunut ja sama puhumattomuus tarttui. Tunteita ei käsitelty kotona. Kaikkea vierasta ja uutta kavahdettiin. Kun 60-luvulla alkoi kulttuurillinen vapautuminen, mielensäpahoittaja oli jo "äijäytynyt" eikä lähtenyt vapautumiseen mukaan. Miten se mahtoi muutenkaan maaseudulle ulottua? 1960-luvun kaupunkilaisten ja maalaisten kulttuurillinen kokemus on varmaan Suomessa kovin erilainen.
Tällaista pohdin elokuvan jälkeen, mutta itse elokuva ei siis ollut kovin hauska eikä syvällinen. Se oli jopa tylsä ja siitä olisi helposti voinut leikata 20 minuuttia pois minkään kärsimättä. Lopussa oli jotain pientä kauneutta ja koskettavaa.
Leijonasydän (2013)
O: Dome KarukoskiK: Aleksi Bardy
5/10
Pahoittajan jälkeen tuli katsottua toinenkin tuore Karukoski-elokuva. Ei siitä sen enempää. Elokuva oli juoneltaan täysin epäuskottava (Aleksi Bardyä [parha|pah]immillaan). Oikeat ihmiset eivät vaan toimi niinkuin tämän elokuvan hahmot. Uusnatsit olivat älyttömiä, tavalliset ihmiset olivat vielä älyttömämpiä, ja viranomaisia ei näkynyt missään.
Toisaalta elokuvaa katsoessa ei tullut aika pitkäksi ja lievästi kiinnostuneena odotin mihin hulluus päättyy. Siitä yhden pykälän parempi arvosana kuin Mielensäpahoittajalle.
Casablanca (1942)
O: Michael CurtizK: Murray Burnett, Joan Alison (alkuperäinen näytelmä)
8/10
Tämä liittyy edelliseen aasinsillalla ”natsit”. Tai niin, on tässä myös suurin sukupolvi vauhdissa. En ollut aiemmin nähnyt ja nyt tuli katsottua Netflixistä. Ansaitusti klassikkoaseman saavuttanut elokuva! Toki häiritsee lievästi että kaikki elokuvan hahmot puhuvat englantia.
Historiallinen tausta elokuvan tapahtumille on Toisen maailmansodan aikaansaama pakolaiskriisi Euroopassa. Vainotut yrittävät paeta Akselivaltojen miehittämiltä alueita Vichyn Ranskalle kuuluvan Casablancan kautta puolueettomaan Portugaliin ja sieltä Yhdysvaltoihin. Nykyinen lähi-idän mullistusten aikaansaama pakolaiskriisi saa tästä historiallisen vertailukohdan, veneet vain kulkevat Välimerta toiseen suuntaan.
Natsit ovat elokuvan pahiksia ja vastarintaliikkeen (Ranskan tai Tsekkien) edustajat hyviksiä. Humphrey Bogartin esittämä amerikkalainen Rick Blaine on aluksi puolueeton, mutta… no arvaat kyllä.
Casablancassa on taideteoksena huomionarvoista se että käsikirjoitus on valmistunut 1940, aikana jolloin Yhdysvallat ei ollut vielä sodassa Saksan kanssa. Näin se liittyy samaan sarjaan Charles Chaplinin Diktaattorin ja Joe Simonin ja Jack Kirbyn Kapteeni Amerikan kanssa. Taitelijoiden kannanotto on hallituksen kantaa edellä, vaikka kaikkia näitä voi käsitellä myös pelkkänä viihteenä, varmasti myös ilmestymisaikanaan.
Man of Steel (2013)
O: Zack SnyderK: David S. Goyer
7/10
Tähän en keksi edes aasinsiltaa, tai se ehkä löytyy Kapteeni Amerikasta hieman myöhemmin. Pidän tämän lyhyenä.
Sikäli kun niin älyttömästä hahmosta kuin Teräsmies voi tehdä hyvää ja "uskottavaa" elokuvaa, tämä on sellainen. Ainakin minun epäuskoni jouti tämän elokuvan ajaksi sivuun. Vahva Hans Zimmerin musiikki kohottaa tunnelmaa. Mitään kovin syvällistä sanomaa tästä on turha etsiä. Jos sellaista on, se lienee velvollisuudentunto, omien kykyjen käyttäminen yhteisön hyödyksi.
Batman v Superman: Dawn of Justice (2016)
O: Zack SnyderK: David S. Goyer
6/10
Jatkoa edelliselle. Synkkä ja vahva alkupuoli. Sotaa, terrorismia ja kuolemaa. Teräsmies on Jeesuksen kaltainen hahmo joka laskeutuu alas taivaista tuomaan toivoa ihmisille.
Luulin ettei Christian Balen suoritusta Batmaninä voi ylittää, mutta Ben Affleck pystyy samaan. Hänen Batmaninsä on katkera ja väsynyt mies joka taistelee oikeaksi kokemansa asian puolesta.
Lopputaistelujen koittaessa menee yhdentekeväksi ryminäksi ja epäusko on vallitseva tunne. Pisteet siis alkupuolelle.
Man of Steel aloittaa DC-sarjakuviin perustuvien elokuvien sarjan. Näiden kahden Superman-elokuvan lisäksi sarjaan on julkaistu jo Suicide Squad (2016) ja tulossa on ainakin Justice League (2017) ja Wonder Woman (2017). Luultavasti tulen nämä aikanaan katsomaan, vaikka en odota niiltä kovin suuria. Wonder Womanin trailerin perusteella on tulossa DC:n vastine Marvelin ensimmäiselle Captain America –elokuvalle, sijoittuu kylläkin ensimmäiseen maailmansotaan.
Triumph des Willens (1935)
O: Leni Riefenstahl6/10
Viimeisenä elokuvana tässä katsauksessa dokumentti NSDAP:n 6. puoluepäiviltä Nürnbergissä syyskuussa 1934.
Jos joskus tunnet kiusausta ajatella että natseissa oli ehkä jotain hyvääkin, tai että Adolf Hilter oli kuten Fingerpori-sarjakuvan karikatyyri, tai jos ihmettelet miksi kiihottaminen kansanryhmää vastaan on rikos, katsopa tämä!
Nürnbergin 6. puoluepäivät pidettiin 2 vuotta ennen Berliinin olympialaisia, 4 vuotta ennen kristalliyötä, 5 vuotta ennen hyökkäystä Puolaan, ja alle 10 vuotta ennen natsihallinnon täydellistä romahdusta. Puoluepäivillä natsit näyttäytyvät voimansa tunnossa, eivät vielä kauheasti pahaa tehneinä, mutta selvästi pahat mielessä.
Elokuvan alun muodostavat ilmakuvat Nürnbergistä, sieg heilia käsi ojossa huutavat väkijoukot, yölliset soihtu- ja lippukulkueet, SS:n ja Hitler Jugendin telttarivit ja reippaat aamutoimet.
Sitten päästään elokuvan kovaan ytimeen, natsijohtajien puheisiin. Rudolf Hess aloittaa ylistämällä Hitleriä. Sen perään muut puoluejohtajat antavat vuorollaan joko selkeitä raportteja esim. autobahnien rakentamisesta tai sitten latelevat omituisia iskulauseita. (Nämä puheet näytetään vain lyhyinä katkelmina.)
Lehdistöpäällikkö Otto Dietrich korostaa että tiedovälityksen täytyy pyrkiä totuuteen ja kehoittaa ulkomaista lehdistöä raportoimaan totuuden Saksasta. Aika jännää. Propagandaministeri Joseph Goebbels toteaa siihen perään että ”innostuksen liekki tuo lämpöä ja valoa moderniin poliittiseen propagandaan”. Jännää myös.
Puheiden välissä seurataan mm. 52000 työpalvelumiehen näytöstä, sekä useita erilaisia paraateja marssien, ratsain ja ajoneuvoilla.
Hitlerin puheet saavat eniten tilaa. Ne ovat täynnä ristiriitoja. Nuoria hän kehoittaa kasvamaan ilman luokkia tai kasteja, mutta loppupuheessa puolue-eliitille hän vaatii heitä olemaan rodullisesti puhtaita kansanjohtajia, joille ”ei riitä sanoa että he uskovat, heidän täytyy taistella”. Sen lisäksi hän toteaa että ”kaikki suoraselkäiset saksalaiset ovat kansallissosialisteja mutta vain parhaat kansallissolisalistit ovat puolueen jäseniä”!
Nuorten tulee olla rauhaarakastavia mutta rohkeita, ja samalla on kovetettva itsensä toteuttamaan yhteistä (so. Hitlerin) tahtoa. Puolue-eliitin tulee taas karsia paha aines keskuudestaan.
Suurin osa Hitlerin puheesta on omituista kiihotusta ja joukkohurmoksen lietsomista. ”Valtio ei määrää meitä, me määräämme valtiota!”
Loppupuheessa Hitler suorin sanoin hylkää demokratian – kun olemme valtaan päässeet emme siitä luovu – ja julistaa tuhatvuotista valtakuntaa.
Puhujana Hitler ei alkuunkaan vedä vertoja Winston Churchillille, joten minun on vaikea ymmärtää miksi tällainen sisällötön paskapuhe on uponnut Saksan kansaan. Onko se se väliin tungettu asia autobaanoista, vai ne soihdut ja marssit? Vai onko Hitler vaan ns. sanonut rohkeasti asiat suoraan niin kuin ne ovat?
Elokuvana tämä on komea ja hyvin rytmitetty, vaikkain toistuvien marssirivistöjen katseleminen alkaa puuduttaa. Leni Riefenstahl on ollut aikanaan uranuurtaja. Historian dokumenttina (todisteena) tämä on karmaiseva, kun tietää mihin kaikki johti 5-10 vuotta myöhemmin.
Jos kinnostaa, elokuva on katsottavissa Internet Archivesta (https://archive.org/details/TriumphOfTheWillgermanTriumphDesWillens). Niin on myös Riefenstahlin ensimmäinen ohjaus Der Sieg des Glaubens (1933), jonka luultiin jo kadonneen. Se on dokumentti edellisiltä vuoden 1933 puoluepäiviltä. Elokuvan kopiot tuhottiin Saksassa Hitlerin määräyksestä, koska elokuva esittää Hitlerin ja SA-johtaja Ernst Röhmin läheisissä väleissä. Hitler tapatti Röhmin heinäkuussa 1934 alle vuosi puoluepäivien jälkeen. Jotkut ”Tahdon voiton” palopuheet asettuvat kontekstiin vasta kun tietää tästä natsien sisäisestä puhdistuksesta (tunnetaan nimellä ”Pitkien puukkojen yö”).
Katsaus siirtyy nyt elokuvista sarjakuviin ja aasi jatkaa marssimista toisen maailmansodan taistelutantereilla…
SARJAKUVAA
David Morrell: Captain America: The Chosen (2007)
6/10
Päädyin lukemaan Kapteeni Amerikkaa etsiessäni kesälomalukemista kirjastosta ja törmätessäni siellä Mark Millarin kirjoittamiin Marvel Ultimates -sarjakuviin. Ne ovat "reimaginoitu" versio jo 60-luvulla alkunsa saaneista Avengereista (suomeksi Kostajat). Näistä kirjoitan lisää toisessa postissa. Nyt käsittelen yllä mainittuja sarjakuva-albumeja.
Kuten yllä jo vihjasin, Kapteeni Amerikka on alun perin esitelty vuoden 1940 lopulla, käsikirjoittajana Joe Simon ja piirtäjänä Jack Kirby. Numeron 1 kannessa Kapu iskee Hitleriä turpaan. Tämä siis aikana jolloin USA oli virallisesti puolueeton suhteessa Saksaan. Natsien julmat toimet ovat kuitenkin olleet Simonin ja Kirbyn tiedossa. Ja olihan Hitler jo tuolloin vallannut Puolan ja Ranskan ja pommittanut Englantia.
Jos et tunne Kapteeni Amerikan ”syntytarinaa”, tässä se lyhykäisenä: Steve Rogers oli hintelä nuori mies joka sai vapaaehtoisena supersotilasseerumia ja hänestä tuli Kapteeni Amerikka. Hän on kaikilta ominaisuuksiltaan ylivertainen, vahva, nopea, kestävä ja hyvämuistinen, mutta hänellä ei varsinaisesti ole superkykyjä. Hän voi haavoittua ja myös kuolla. Hänen tärkeimpiä ominaisuuksiaan ovat kuitenkin tahdonvoima ja oikeamielisyys (jotka hänellä olivat tietenkin jo Steve Rogersina). Kapteeni Amerikana hän taisteli natseja vastaan kunnes sodan lopulla joutui kadoksiin. Hänet löydettiin jäätyneenä vuosikymmeniä myöhemmin ja elvytettiin henkiin. Hän jatkaa taistelua vapauden, oikeuden ja tasa-arvon, siis amerikkalaisen ihanteen puolesta.
Kapteeni Amerikka on ”suurimman sukupolven” ideaalinen edustaja. Hän ei koskaan laista velvollisuudestaan vaan on jopa valmis henkilökohtaisiin uhrauksiiin sen suorittaakseen. Hän on aina hyvien puolella pahoja vastaan. Hän ei tottele käskyjä sokeasti vaan on valmis vastustamaan esimiehiään ja jopa USA:n hallitusta jos hän kokee heidän hylänneen ihanteensa. Kapu poikkeaa melko monesta supersankarista siinä että hän on valmis tappamaan ja usein tappaakin vihollisiaan, tavallisia ihmisiä.
The Chosen ja Theater of War ovat ”one-shotteja” ja eivät varsinaisesti kuulu mihinkään tarinajatkumoon. Ne esittävät Kapteeni Amerikan ennen kaikkea sotilaana, eikä niinkään supersankarina. Ne. Niissä kuljetaan amerikkalaisten rivisotilaiden mukana Normandiasta Irakiin ja Afganistaniin, ja Kapu taistelee heidän rinnallaan ja edellään.
Theater of War -kirjassa on jakso jossa Kapu estää sotilastoveriaan teloittamasta vangiksi jäänyttä Wehrmachtin sotilasta. Jenkkisotilas sanoo vihollista natsisaastaksi, johon Kapu toteaa että mies on Wehrmachtia, eikä siis natsi. Tarina jatkuu niin että vangittu saksalaissotilas auttaa amerikkalaisia haavoittuneita, mistä SS-upseeri myöhemmin palkitsee hänet ampumalla.
Theater of War toistaa tässä puhtaan Wehrmachtin myyttiä (Saubere Wehrmacht). Tämän näkemyksen mukaan natsi-Saksan sotarikoksista olivat vastuussa pääasiassa SS-joukot kun taas normaalit Saksan puolustusvoimat taistelivat sodan sääntöjä kunnioittaen, kuten vaikkapa britit tai amerikkalaiset (jotka hekin toki syyllistyivät satunnaisiin sotarikoksiin).
Ei se ihan näin mennyt. Wehrmacht oli todistetusti osallaisena useisiin vakaviin rikoksiin ihmistyyttä vastaan. Tämä valkopesu vaan oli länsiliittoutuneille hyödyllistä, koska se salli Länsi-Saksan aseistamisen ja veteraaniupseerien tuomisen virkoihin Länsi-Saksan armeijaan.
Opin tämän itsekin melko äskettäin. Jos aihe kiinnostaa enemmän, täältä voi lukea lisää:
https://en.wikipedia.org/wiki/Clean_Wehrmacht
https://en.wikipedia.org/wiki/War_crimes_of_the_Wehrmacht
The Death of Captain America on osa Ed Brubakerin vuosina 2005-2013 käsikirjoittamaa saagaa. Se kuuluu isoon Marvel-jatkumoon ja linkittyy alkupuolellaan Civil War -crossover-tapahtumaan.
Paul Jenkins, ym.: Captain America: Theater of War (2008-2010)
5/10Ed Brubaker: Captain America: The Death of Captain America (2007-2008)
9/10Päädyin lukemaan Kapteeni Amerikkaa etsiessäni kesälomalukemista kirjastosta ja törmätessäni siellä Mark Millarin kirjoittamiin Marvel Ultimates -sarjakuviin. Ne ovat "reimaginoitu" versio jo 60-luvulla alkunsa saaneista Avengereista (suomeksi Kostajat). Näistä kirjoitan lisää toisessa postissa. Nyt käsittelen yllä mainittuja sarjakuva-albumeja.
Kuten yllä jo vihjasin, Kapteeni Amerikka on alun perin esitelty vuoden 1940 lopulla, käsikirjoittajana Joe Simon ja piirtäjänä Jack Kirby. Numeron 1 kannessa Kapu iskee Hitleriä turpaan. Tämä siis aikana jolloin USA oli virallisesti puolueeton suhteessa Saksaan. Natsien julmat toimet ovat kuitenkin olleet Simonin ja Kirbyn tiedossa. Ja olihan Hitler jo tuolloin vallannut Puolan ja Ranskan ja pommittanut Englantia.
Kapteeni Amerikka on ”suurimman sukupolven” ideaalinen edustaja. Hän ei koskaan laista velvollisuudestaan vaan on jopa valmis henkilökohtaisiin uhrauksiiin sen suorittaakseen. Hän on aina hyvien puolella pahoja vastaan. Hän ei tottele käskyjä sokeasti vaan on valmis vastustamaan esimiehiään ja jopa USA:n hallitusta jos hän kokee heidän hylänneen ihanteensa. Kapu poikkeaa melko monesta supersankarista siinä että hän on valmis tappamaan ja usein tappaakin vihollisiaan, tavallisia ihmisiä.
The Chosen ja Theater of War ovat ”one-shotteja” ja eivät varsinaisesti kuulu mihinkään tarinajatkumoon. Ne esittävät Kapteeni Amerikan ennen kaikkea sotilaana, eikä niinkään supersankarina. Ne. Niissä kuljetaan amerikkalaisten rivisotilaiden mukana Normandiasta Irakiin ja Afganistaniin, ja Kapu taistelee heidän rinnallaan ja edellään.
Theater of War -kirjassa on jakso jossa Kapu estää sotilastoveriaan teloittamasta vangiksi jäänyttä Wehrmachtin sotilasta. Jenkkisotilas sanoo vihollista natsisaastaksi, johon Kapu toteaa että mies on Wehrmachtia, eikä siis natsi. Tarina jatkuu niin että vangittu saksalaissotilas auttaa amerikkalaisia haavoittuneita, mistä SS-upseeri myöhemmin palkitsee hänet ampumalla.
Theater of War toistaa tässä puhtaan Wehrmachtin myyttiä (Saubere Wehrmacht). Tämän näkemyksen mukaan natsi-Saksan sotarikoksista olivat vastuussa pääasiassa SS-joukot kun taas normaalit Saksan puolustusvoimat taistelivat sodan sääntöjä kunnioittaen, kuten vaikkapa britit tai amerikkalaiset (jotka hekin toki syyllistyivät satunnaisiin sotarikoksiin).
Ei se ihan näin mennyt. Wehrmacht oli todistetusti osallaisena useisiin vakaviin rikoksiin ihmistyyttä vastaan. Tämä valkopesu vaan oli länsiliittoutuneille hyödyllistä, koska se salli Länsi-Saksan aseistamisen ja veteraaniupseerien tuomisen virkoihin Länsi-Saksan armeijaan.
Opin tämän itsekin melko äskettäin. Jos aihe kiinnostaa enemmän, täältä voi lukea lisää:
https://en.wikipedia.org/wiki/Clean_Wehrmacht
https://en.wikipedia.org/wiki/War_crimes_of_the_Wehrmacht
The Death of Captain America on osa Ed Brubakerin vuosina 2005-2013 käsikirjoittamaa saagaa. Se kuuluu isoon Marvel-jatkumoon ja linkittyy alkupuolellaan Civil War -crossover-tapahtumaan.
Kapteeni Amerikka on kuollut ja hänen pahin vihollisensa Punakallo (Red Skull) aikoo ottaa USA:n valtaansa nostattamalla presidentiksi oman sätkynukkensa, senaattori Wrightin. Tämä perustaa ”kolmannen puolueen” ja lupaa palauttaa lain ja järjestyksen Amerikkaan.
Tarinassa on kyllä magian puolelle menevää teknologiaa, siirrettäviä tietoisuuksia ja psyykkisiä voimia, mutta niitä enemmän synkkiä salaliittoja, talouskriisejä ja mellakoivia toivonsa menettäneitä kansalaisia (joihin Wrightin populismi vetoaa).
Tarina on kirjoitettu 2008 subprime-kriisin aikaan kun oikeissa vaaleissa olivat vastakkain McCain ja Obama. (Heidän vaalijulisteensa nähdäänkin yhdessä kohtauksessa.) Se tuntuu nyt kuitenkin kumman ajankohtaiselta ja senattori Wrightin ulkonäössäkin on jotain tuttua…
Lopuksi jotain aivan muuta…
Tämä posti oli tässä. Jos jaksoit lukea tänne asti, sinua saattaa kinnostaa tulevatkin postini. Niissä aion käsittellä mm. seuraavia aiheita:
Tarinassa on kyllä magian puolelle menevää teknologiaa, siirrettäviä tietoisuuksia ja psyykkisiä voimia, mutta niitä enemmän synkkiä salaliittoja, talouskriisejä ja mellakoivia toivonsa menettäneitä kansalaisia (joihin Wrightin populismi vetoaa).
Tarina on kirjoitettu 2008 subprime-kriisin aikaan kun oikeissa vaaleissa olivat vastakkain McCain ja Obama. (Heidän vaalijulisteensa nähdäänkin yhdessä kohtauksessa.) Se tuntuu nyt kuitenkin kumman ajankohtaiselta ja senattori Wrightin ulkonäössäkin on jotain tuttua…
Lopuksi jotain aivan muuta…
MUSIIKKIA
Eri esittäjiä: Love Records - Kaikki Singlet 1-3
7/10
Olen viime viikkoina kuunnellut läpi liki 400 Love Recordsin sinkkua, yhteensä jotain 22 tuntia poppia, rockia ja iskelmää. Joukossa:
Liekö Sanni sitten aidompi, hän kirjoittaa laulunsa sanat itse. Muska laulaa muiden (miesten) tekemiä lauluja. Piti oikei tarkistaa ja muutamassa on Juice Leskisen tekemät sanat.
Kaiken kaikkiaan lauluista välittyy viaton ja idealismia puhkuva tunnelma. Niiden kuunteleminen saa nyt minut itseni toivomaan että olisin syntynyt 20 vuotta aikaisemmin ja olisin ollut nuori 70-luvulla, saanut elää tätä idealistista ja toiveikasta aikaa. Tämä on tietysti hullu ajatus. Olisinko siis halunnut X-sukupolven sijasta kuulua suurin ikäluokkiin? En kai oikeasti? 70-luku on keskimäärin ollut paljon nykyistä ahdasmielisempi ja täynnä omia kriisejä ja terroristeja ja uhkakuvia.
Ja silloin ei edes olisi mitenkään ollut realistista saada käsiinsä kaikkia näitä singlejä. Se on mahdollista vasta tänään Spotifyn myötä.
Viime viikolla on julkaistu näitä singlejä vielä neljäs osa. Se on jo kuuntelussa...
- klassikoita (Rauli Badding Somerjoki, Juice Leskinen, Hurriganes, Hector ym.)
- aivan mahtavaa tavaraa (Tasavallan Presidentti: Sisältäni portin löysin, Kiti Neuvonen: Nuoruustango)
- outouksia (M.A. Nummisen tuotanto ei ole edes oudoimmasta päästä)
- politiikkaa (Kaisa Korhonen: Laulu lapsen oikeuksien julistuksesta, Torpeedo: Laulu Chilelle)
- kappaleita joita ei ikimaailmassa voisi julkaista tänään ((Veltto) Virtanen: Lolita)
- kansanlauluja, tai jotain sinne päin (Leena Marjamäki: Janeton, Koiton laulu: Saarenmaan valssi)
- täysin yhdentekevää tavaraa, luultavasti jo omana aikanaan, nyt menee fillerinä kolahtavampien biisien lomassa (esimerkkiä en voi antaa kun nämä eivät jää muistiin)
Liekö Sanni sitten aidompi, hän kirjoittaa laulunsa sanat itse. Muska laulaa muiden (miesten) tekemiä lauluja. Piti oikei tarkistaa ja muutamassa on Juice Leskisen tekemät sanat.
Kaiken kaikkiaan lauluista välittyy viaton ja idealismia puhkuva tunnelma. Niiden kuunteleminen saa nyt minut itseni toivomaan että olisin syntynyt 20 vuotta aikaisemmin ja olisin ollut nuori 70-luvulla, saanut elää tätä idealistista ja toiveikasta aikaa. Tämä on tietysti hullu ajatus. Olisinko siis halunnut X-sukupolven sijasta kuulua suurin ikäluokkiin? En kai oikeasti? 70-luku on keskimäärin ollut paljon nykyistä ahdasmielisempi ja täynnä omia kriisejä ja terroristeja ja uhkakuvia.
Ja silloin ei edes olisi mitenkään ollut realistista saada käsiinsä kaikkia näitä singlejä. Se on mahdollista vasta tänään Spotifyn myötä.
Viime viikolla on julkaistu näitä singlejä vielä neljäs osa. Se on jo kuuntelussa...
Vielä sukupolvista
Strauss-Howen sukupolviteoria on esitetty 1990-luvulla ja se ei toki ole ensimmäinen eikä ainoa laatuaan. Straussilla ja Howella vaikuttaa olevan erityispiirteenä teoria siitä että sukupolvet esiintyvät USA:n historiassa toistuvina aaltoina. Sosiaalisen sukupolven käsite on kuitenkin esitetty viimeistään 1860-luvulla, ja sukupolville on annettu nimiä viimeistään 1920-luvulla, jolloin Ernest Hemingway popularisoi ”kadonneen sukupolven” (Lost Generation, ensimmäisen maailmansodan läpikäynyt sukupolvi). Ketään tähän sukupolveen kuulunutta en ehtinyt tuntea.Tämä posti oli tässä. Jos jaksoit lukea tänne asti, sinua saattaa kinnostaa tulevatkin postini. Niissä aion käsittellä mm. seuraavia aiheita:
- Musaa: The Beatlesia ja Vain elämää
- Korkeakirjallisuutta: Salmen Veeraa ja Valtosen Jussia
- Elämäntaito-oppaita: Amy Chuaa, Jari Sarasvuota ja Frank Martelaa
- Sarjiksia: Sukellan vielä syvemmälle Kapteeni Amerikkaan ja Marvel-universumiin.
- Historiaa: Toivot että ei enää lisää natseja, mutta kyllä aion niistä kirjoittaa.
- Pelejä: free-to-playtä ja hardcorempaa
Kirjoitat kiinnostavasti ja hyvin. Pitää katsoa nuo natsidokkarit, kuvauksesi herätti mielenkiinnon. Jatka ihmeessä näiden rustaamista, varmasti kiinnostaa tällainen teksti muitakin.
ReplyDeleteTosielämässä on nyt käynyt niin että Punakallo on voittanut. Mutta luotan siihen että kuten sarjakuvassa, myös tosielämässä Kapu palaa elämään ja Amerikka löytää jälleen suuntansa! Siihen voi vaan mennä jonkun aikaa.
ReplyDelete