Minnen ska aldrig dö

Uusintakuuntelu Loven toisesta sinkkupaketista on vielä kesken, joten välipalana käsittelen teemaa muisti ja muistot. Pons asinorum yhdistää konsertti-, levy- ja elokuva-arvostelut.

Musiikkia

Ruotsalainen Kent on parhaillaan jäähyväiskiertueellaan ja esiintyi Helsingissä perjantaina. Tarkoitukseni on ollut esitellä ja käsitellä kulttuurikokemuksia jotka herättäisivät kinnostuksen kokea sama. Konserttiarvostelu menee tästä tarkoituksesta hieman sivuun, koska samaa konserttia et voi aivan sellaisena kokea. Nyt kuitenkin saman kiertueen konsertti Göteborgin Scandinaviumista löytyy kokonaisena Youtubesta! Ei liene täysin laillista, mutta eipä sitä ole sieltä (vielä) poistettukaan, joten ehkä Kent hiljaisesti hyväksyy jos katsoo konsertin sieltä.

Kent Hartwall Arenalla 28.10.2016

8/10

Olen pitkän linjan Kent-fani. Faniuteni alkoi Isola-levyn myötä n. 1997. Muistan kun yläkerran naapurini soitti aamuyöllä baarista kotiin tultuaan 747-kappaletta repeatilla. Se jäi soimaan omaankin päähäni ja CD oli pakko hankkia levykirjastoon. Sen jälkeen olen hankkinut käsiini kaiken mahdollisen bändin tuotannon. Monilla heidän kappaleillaan on minulle henkilökohtainen merkitys.

Niin myös konsertin aloituskappaleella 999. Kun sen alkutahdit alkavat soida, liikutun. Kappaleen kertosäkeessä lauletaan:

Dom 999 saker jag aldrig skulle göra
Dom vägs upp av 999 värre saker jag gjort
Dom 999 saker jag aldrig skulle göra
Dom vägs upp av 999 värre saker jag redan har gjort

Kent on sanoituksiltaan henkilökohtainen, kriittinen ja jonkun mielestä ehkä jopa vasemmistolainen. Siksi konsertin suureellisuus tuntuu jollain tapaa oudolta. Kent on Ruotsin oma U2. Valtava videoseinä korostaa spektaakkelimaisuutta. Kaikki taustat ovat täytetty, laulu ei nyt suorastaan peity kitara- tai syntikkavallin alle, mutta jään kaipamaan vaikkapa yhtä tai kahta akustista välinumeroa.

Välispiikeissä laulaja, sanoittaja ja bändin perustaja Joakim Berg yltyy jaarittelemaan, ja vasta niissä on muutama hiljaisempi hetki. Jopa yleisö hipihiljenee kun Joakim sitä pyytää.

Konsertin huippukohta on varmasti Mannen i den vita hatten (16 år senare). “Snart finns de ingna tårar kvar”, Joakim Berg laulaa, ja minä samaistun. Olin edellisen kerran kuuntelemassa Kentiä Käpylän kentällä kesällä 2005. Silloin kappale oli tuore ja Kent esitti siitä erikoisen pidennetyn version, kaksi lisäsäkeistöä jota ei kuulu levyllä. Kappale on valmiiksi mahtavan tunteellinen,

mutta siitä asti se on erityisesti kiehtonut minua. En oikein saanut selvää mitä Joakim laulaa lisäsäkeistössä, mutta netti auttaa. Säkeistöt ovat vaihdelleet vuodesta toiseen. Nyt niissä kuuluu:

Vissa löften måste glömmas
Vissa minnen måste dö
Gamla drömmar måste krossas
För att nya ska kunna ta över

Olen kuitenkin Joakimin kanssa eri mieltä. Minnen ska aldrig dö!

Viimeiseksi kuullaan Den sista sången viimeiseltä levyltä:

Det här är sista gången,
sista gången vi ses
Sista sången
sista sången jag ger dig

Tähän yhdyn. Kyllä, se on lopullista... ainakin comebackiin asti. Kiitos ja hyvästi, Kent!

Kent: Då som nu för alltid (2016)

8/10

Keväällä ilmestyi Kentin viimeinen studiolevy. Se ei aivan yllä parhaiden tasolle, mutta hyvin lähelle kuitenkin. Näitä minun mielestäni ovat Vapen & ammunition (2002), Du & jag döden (2005) ja Tigerdrottning (2014). Erityisesti viimeistä edellinen Tigerdrottning on minulle tärkeä levy.

Viimeisen levyn kohokohtia minulle ovat Vi är för alltid ja edellä mainittu Den sista sången. Kyllä kokonaisuus muutenkin toimii ja kestää kuuntelua. Suosittelen.

Elokuvaa

Total Recall (2012)

O: Len Wiseman

K: Kurt Wimmer ym. (perustuu Philip K. Dickin novelliin)

6/10

Total Recall on uusintaversio vuoden 1990 samannimisestä elokuvasta jonka ohjasi Paul Verhoeven ja jonka pääosassa oli Arnold Schwarzenegger. Alkuperäinen elokuva sai inspiraationsa Philip K. Dickin novellista We Can Remember It For You Wholesale, jonka teemana on (vale)muistot ja muistaminen, science-fiction kontekstissa toki. Tämä elokuva saa inspiraationsa alkuperäisestä elokuvasta, jolla on jonkinlainen kulttiasema. Ovathan Verhoeven ja Arska 80-90-luvun vaihteen leffa-actionin ja -scifin kovimpia nimiä.

Scwarzeneggerin roolin tässä uudessa versiossa esittää Colin Farrell. Ei valittamista siinä. Näyttelijänä Farrell on laaja-alaisempi ja olemukseltaan sopii rooliin jopa Isoa Arskaa paremmin. Ylipullistettua Arskaa kun on vaikea uskoa miksikään muuksi kuin tappaja-agentiksi. Farrellin kohdalla voi sentään aluksi olla pieni epäilys.

Ohjaaja Len Wiseman on asettanut toiseen naispääosaan vaimonsa Kate Beckinsalen. Pariskunnan yhteistyötä on myös Underworld-elokuvien sarja, jonka ties kuinka mones osa on tuloillaan teatterihin. Se ei ole enää Wisemanin ohjaama, ja IMDB kertoo myös Wisemanin ja Beckinsalen olevan eroamassa. No niin, sivuraitelle mentiin. Kuitenkin ysäriversiossa saman roolin esitti Sharon Stone ja oli siinä suorastaan pelottava. Beckinsale joutuu siis astumaan suurempiin saappaisiin.

Monet kohtaukset toistuvat samanlaisina. Arnold matkusti Marsiin, mutta Colin matkustaa tunnelissa maapallon läpi Australiasta Britteihin. Takaa-ajoja ja ammuskelua piisaa enemmän kuin alkuperäisessä.

Parasta elokuvassa on kuitenkin Bryan Cranstonin esittämä pahis. Vastaavan roolin alkuperäisessä esitti Ronny Cox. Rooli on melko yksioikoinen ja jollain tapaa Cranston jopa tekee sen vasemmalla kädellä. Mutta se ääni. Cranstonin äänessä on mielettömästi sävyjä ja voimaa. En voi kun ihailla.

Varsinkin kun on nähnyt vuoden 1990 version, tämä uusinta ei onnistu yllättämään. Silti kyllä tämän kerran katsoo ja viihtyy.