Paluu menneisyyteen
Kirjoitin pari vuotta sitten Stranger Things -sarjan ensimmäisestä kaudesta ylistävän arvion. Minulla kesti tovi ennen kuin katsoin toisen kauden loppuun. Osasyynä viiveeseen oli että tänä kesänä myös lapseni kiinnostuivat sarjasta ja katsoimme sarjan alusta asti toisen kauden loppuun. Ensimmäinen kausi kesti uudelleenkatselun hyvin ja en näe mitään syytä muuttaa aiempaa arviotani siitä. Toinen kausi oli kuitenkin lopulta pettymys, jopa siinä määrin että taidan jättää tuoreen kolmannen kauden katsomatta.
Oudompien asioiden lisäksi käsittelen neljättä Leluelämää, joka oli pettymys sekin.
Oudompien asioiden lisäksi käsittelen neljättä Leluelämää, joka oli pettymys sekin.
Stranger Things 2 (2017)
K: The Duffer Brothers ym.
★★★
Stranger Things 2 jatkuu tasan vuosi ensimmäisen kauden tapahtumien jälkeen, siis vuonna 1984. Vaikka päällisin puolin kaikki näyttää normaalilta, kaupunki ei ole täysin toipunut ensimmäisen kauden karmeista tapahtumista.
Nuorten päähenkilöiden kaartiin liittyvät Kaliforniasta Indianaan muuttanut skeittarityttö Maxine (Sadie Sink) ja hänen kovis-velipuolensa Billy (Dacre Montgomery, joka on olemukseltaan kuin nuori Rob Lowe). Kuten jo ensimmäisellä kaudella kävi selville, koulun kingi Steve (Joe Keery) on loppujen lopuksi hyväsydäminen ja uskollinen toveri. Billy ottaa Steven silmätikuksi ja alkaa pyrkiä kukoksi tunkiolle. Maxine ja Billy tuovat nuorten päähenkilöiden ihmissuhteisiin uusia jännitteitä, ja yllättäen ihmissuhteet ovat toisen kauden parasta antia.
Pääjuoni on oudompi. Salaperäinen laboratorio Hawkinsin laitamilla on saanut uuden johtajan, järkevältä ja ystävälliseltä vaikuttavan tohtori Owensin (Paul Reiser). Vaikka ylösalainen maailma onkin tavalliselta kansalta piilossa, tohtori Owens kuitenkin tietää siitä enemmän kuin kertoo. Kukaan kuka muistaa mitään 80-luvun parhaista scifi-kauhu elokuvista arvaa että Aliens (1986) -elokuvan tunnelmat ovat pian lähellä.
Pääjuoni on oudompi. Salaperäinen laboratorio Hawkinsin laitamilla on saanut uuden johtajan, järkevältä ja ystävälliseltä vaikuttavan tohtori Owensin (Paul Reiser). Vaikka ylösalainen maailma onkin tavalliselta kansalta piilossa, tohtori Owens kuitenkin tietää siitä enemmän kuin kertoo. Kukaan kuka muistaa mitään 80-luvun parhaista scifi-kauhu elokuvista arvaa että Aliens (1986) -elokuvan tunnelmat ovat pian lähellä.
Ajankuva on jälleen luotu hienosti. Ghostbusters (1984) -elokuvasta lainataan suoraan. The Police, Toto, Bon Jovi ja Cyndi Lauper soivat soundtrackillä. Advanced Dungeons & Dragons on edelleen poikien peli ja Monster Manualista haetaan selviytymisvinkkejä.
Juoni ei kuitenkaan kestä loppuun asti. Vaikka jännitystä piisaa, loppuratkaisu on ensimmäisen kauden toistoa. Kiinnostavan alkukauden ja jännien ihmissuhteiden takia annan silti kolme tähteä. Stranger Things on kolmannen kauden myötä suositumpi kuin koskaan, mutta onko suosiolle enää perusteita?
K: Andrew Stanton, Stephany Folsom ym.
★★
Aiemmat Toy Story (1995) ja Toy Story 2 (1999) olivat hauskoja ja koskettavia elokuvia, ja ne olivat luomassa ja ylläpitämässä Pixarin mainetta animaatioelokuvien kärkitekijänä. Suhtauduin Toy Story 3:een (2010) alunperin epäilevästi, mutta elokuva veti mukaansa ensiminuuteilta alkaen ja nousi vahvasti aiempien osien rinnalle. Toy Story 3 toi lelujen omistajan Andyn aikuisuuteen, ja päätti kauniisti kolmen elokuvan juonenkaaren. Siksi ennakkoasenteeni myös uutta Toy Story 4:ää (2019) kohtaan oli hiukan epäilevä.
Pixar on kuitenkin onnistunut yllättämään kerran toisensa jälkeen. Olen kokenut että heidän elokuvissaan on usein aitoa taikaa ja syvällisyyttä. Esimerkiksi Inside Out (2015) ja Coco (2017) ovat nerokkaita ja tunteisiin vetoavia elokuvia. Siksi ajattelin että tuskin Toy Story 4:kään voisi suorastaan huono olla, ja suuntasimme koko perheellä elokuvateatteriin. Tällä kertaa jouduimme kuitenkin pettymään. Katsoimme elokuvasta suomeksi dubatun version, koska paikkaseutumme elokuvateatterin ohjelmistossa ei ollut alkukielellä puhuttua versiota. En kuitenkaan usko että tämä vaikutti elokuvakokemukseen, ainakaan negatiivisesti. Suomenkielinen dubbaus on ollut huippuluokkaa 1990-luvulta lähtien, jolloin Pekka Lehtosaari alkoi tehdä siitä taidetta.
Toy Story 4 toistaa aiempien elokuvien juonenkäänteintä kadonneista ja isännättömistä leluista. Aiempien elokuvien teemana on ollut ystävyys, kasvu ja luopuminen. Nyt on kuitenkin todella vaikea nähdä mitä vertauskuvia tässä elokuvassa haetaan tai mitä elokuva haluaa katsojalle sanoa. Tai jos jotain sanottavaa onkin, se on sanottu jo paremmin ja hauskemmin kolmessa aiemmassa osassa.
Animaatio on tietenkin käsittämättömän kaunista. Lelut liikkuvat kukin oman valmistusmateriaalinsa mukaisesti. Ihmishamot ovat tyyliteltyjä, mutta maisemat ja elementit (esim. vesi) ovat lähes fotorealistisia.
Loppujen lopuksi elokuva on tylsä. Siinä ei ole kunnon jännitystä tai edes huumoria samalla tavalla kuin aiemmissa osissa. Yksi yllättävä käänne elokuvaan sisältyy, mutta se ei pelasta elokuvaa, koska se näyttäytyy lähinnä perusteettomana ja outona.
Disney ei siis onnistu aina eikä edes joka kerta. Odottelen kuitenkin innolla mitä Disney+ tuo tullessaan!
 |
| Mind Flayer (Gary Gygax: Monster Manual, 4th Edition, August, 1979) |
Juoni ei kuitenkaan kestä loppuun asti. Vaikka jännitystä piisaa, loppuratkaisu on ensimmäisen kauden toistoa. Kiinnostavan alkukauden ja jännien ihmissuhteiden takia annan silti kolme tähteä. Stranger Things on kolmannen kauden myötä suositumpi kuin koskaan, mutta onko suosiolle enää perusteita?
Toy Story 4 (2019)
O: Josh CooleyK: Andrew Stanton, Stephany Folsom ym.
★★
Aiemmat Toy Story (1995) ja Toy Story 2 (1999) olivat hauskoja ja koskettavia elokuvia, ja ne olivat luomassa ja ylläpitämässä Pixarin mainetta animaatioelokuvien kärkitekijänä. Suhtauduin Toy Story 3:een (2010) alunperin epäilevästi, mutta elokuva veti mukaansa ensiminuuteilta alkaen ja nousi vahvasti aiempien osien rinnalle. Toy Story 3 toi lelujen omistajan Andyn aikuisuuteen, ja päätti kauniisti kolmen elokuvan juonenkaaren. Siksi ennakkoasenteeni myös uutta Toy Story 4:ää (2019) kohtaan oli hiukan epäilevä.
Pixar on kuitenkin onnistunut yllättämään kerran toisensa jälkeen. Olen kokenut että heidän elokuvissaan on usein aitoa taikaa ja syvällisyyttä. Esimerkiksi Inside Out (2015) ja Coco (2017) ovat nerokkaita ja tunteisiin vetoavia elokuvia. Siksi ajattelin että tuskin Toy Story 4:kään voisi suorastaan huono olla, ja suuntasimme koko perheellä elokuvateatteriin. Tällä kertaa jouduimme kuitenkin pettymään. Katsoimme elokuvasta suomeksi dubatun version, koska paikkaseutumme elokuvateatterin ohjelmistossa ei ollut alkukielellä puhuttua versiota. En kuitenkaan usko että tämä vaikutti elokuvakokemukseen, ainakaan negatiivisesti. Suomenkielinen dubbaus on ollut huippuluokkaa 1990-luvulta lähtien, jolloin Pekka Lehtosaari alkoi tehdä siitä taidetta.
Toy Story 4 toistaa aiempien elokuvien juonenkäänteintä kadonneista ja isännättömistä leluista. Aiempien elokuvien teemana on ollut ystävyys, kasvu ja luopuminen. Nyt on kuitenkin todella vaikea nähdä mitä vertauskuvia tässä elokuvassa haetaan tai mitä elokuva haluaa katsojalle sanoa. Tai jos jotain sanottavaa onkin, se on sanottu jo paremmin ja hauskemmin kolmessa aiemmassa osassa.
Animaatio on tietenkin käsittämättömän kaunista. Lelut liikkuvat kukin oman valmistusmateriaalinsa mukaisesti. Ihmishamot ovat tyyliteltyjä, mutta maisemat ja elementit (esim. vesi) ovat lähes fotorealistisia.
Loppujen lopuksi elokuva on tylsä. Siinä ei ole kunnon jännitystä tai edes huumoria samalla tavalla kuin aiemmissa osissa. Yksi yllättävä käänne elokuvaan sisältyy, mutta se ei pelasta elokuvaa, koska se näyttäytyy lähinnä perusteettomana ja outona.
Disney ei siis onnistu aina eikä edes joka kerta. Odottelen kuitenkin innolla mitä Disney+ tuo tullessaan!
Comments
Post a Comment