X-voimien vietävänä
Jatkan kolmannesta lempiaiheestani, eli Marvel-universumista. Jutun varsinaisena pihvinä on kolmen X-Men-elokuvan arvio, tuoreimpana niistä Deadpool 2 (2018). Päästäkseni tästä jorinasta kärryille, on hyödyllistä että olet nähnyt edes yhden aiemman X-Men-elokuvan.
Huom vanhoille lukijoilleni: Olen siirtynyt käyttämään arvosteluissa tähtiasteikkoa yhdestä viiteen.
Alkuperäiseen vuoden 1963 Ryhmä-X:ään kuuluivat Professori Xavierin johdolla lasersäteitä silmistään ampuva Cyclops, apinamainen tiedemies Beast, pakkasherra Iceman, siivekäs Angel ja telepaatti Jean Grey. Professori X oli ehkä kolmissakymmenissä, mutta muut ryhmän jäsenet olivat vasta teini-ikäisiä, tarkoituksena ehkä että lehden oletettu lukija voisi heihin paremmin samaistua. Ryhmä-X:n ensimmäinen vastustaja oli metalleja manipuloiva Magneto. Jo X-Men-lehden numerossa 4 esiteltiin Brotherhood of (Evil) Mutants ja sen jäsenet supernopea Quicksilver ja taiankäyttäjä Scarlet Witch, myöhemmin Magneton lapsiksi todetut.
Koska kaikki Marvelin sankarit elävät samassa jaetussa universumissa jo sarjojen alkuaikoina tapahtui hahmojen vierailuja toisten sankarien lehdissä ja suoria siirtoja ryhmistä toiseen. Iron Man värväsi Quicksilverin ja Scarlet Witchin hyvän puolelle Avengereihin hetikohta vuonna 1965. Myös Beast liittyi myöhemmin Avengereihin. Mahtoiko tämä hahmojen siirtyily ryhmästä toiseen olla osasyynä siihen että X-miesten suosio vähitellen hiipui ja alkuperäisten tarinoiden julkaisu lopetettiin 1970. En ole näitä alkuaikojen tarinoita edes lukenut, mutta olen ymmärtänyt etteivät ne erityisesti loista.
Len Wein ja Dave Cockrum nostivat Ryhmä-X:n uudelleen suosioon vuonna 1975 kirjoittamalla jälleen uusia tarinoita. Niissä tiimin kokoonpanoa uudistettiin amerikkalaisesta monikansalliseksi. Professori X jäi taustavoimaksi ja Cyclopsista tuli ryhmänjohtaja. Uusina jäseninä esiteltiin neuvostoliittolainen teräsmies Colossus, länsi-saksalainen paholaista muistuttava Nightcrawler, kenialainen myrskyjen hallitsija Storm sekä apassi-intiaani supervahva Thunderbird. Aiemmin esitellyistä mutanteista joukkoon liittyivät irlantilainen huutaja Banshee, japanilainen aurinkoenergianlähde Sunfire ja sokerina pohjalla, puoli vuotta aiemmin Hulk-sarjakuvassa debyyttinsä tehnyt kanadalainen veitsikäsi Wolverine. Thunderbird kuoli jo seuraavassa seikkailussa ja myös Banshee ja Sunfire häipyivät pian sivummalle, mutta Colossus, Nightcrawler, Storm ja Wolverine jäivät ja he ovat nyt tuttuja myös valkokankaalta. Paljolti kiitos Hugh Jackmanin roolityön, Wolverine on lunastanut paikkansa yhtenä maailman tunnetuimmista sarjakuva-supersankareista. Wolverinea tunnetumipia lienevät ainoastaan kolme miestä: Teräs-, Lepakko- ja Hämähäkki-.
Chris Claremont oli 1970-1980-luvun vaihteen merkittävimpiä Ryhmä-X-tarinoiden käsikirjoittajia. Hän esitteli lukuisia uusia mutanttisankareita ja -konnia, mm. muodonmuuttaja Mystiquen vuonna 1978 ja seinien läpi kävelevän Kitty Pryden sekä telepaatti Emma Frostin vuotta myöhemmin. Hänen kynästään ovat lähtöisin mm. Dark Phoenix (1979) ja Days of Future Past (1980) -juonenkaaret sekä Wolverinen Japanin seikkailut (1982). Näitä on sovitettu valkokankaalle elokuvissa X-Men: The Last Stand (2006), X-Men: Days of Future Past (2014) ja The Wolverine (2013).
Väkevin Claremontin tarinoista on X-Men: God Loves, Man Kills (1982). Se erottuu jyrkkänä kontrastina sitä edeltäneille ja seuranneille villeille scifi-tarinoille ja sen sanoma on tänään vielä ajankohtaisempi kuin julkaisuaikanaan. Suurin osa X-Men-tarinoista on puhdasta nuorisolle suunnattua viihdettä, mutta joukossa on tämän tarinan kaltaisia vahvoja yhteiskuntaa peilaavia vertauskuvia. Elokuva X2 (2003) seuraa löyhästi tämän sarjakuvan juonta, mutta ei kykene välittämään yhtä vahvaa viestiä.
Alkuperäisen Uncanny X-Men -lehden tarinoissa innovatiivisuus hiipui taas 1990-luvulla ja ne alkoivat toistaa samoja juonikuvioita. Spinoff-lehdet New Mutants ja X-Force puolestaan toivat mukanaan synkemmät ja väkivaltaisemmat tarinat ja uudet (anti-)sankarit Cablen ja Deadpoolin. Louise Simonson ja Rob Liefeld esittelivät tulevaisuudesta nykyaikaan saapuvan Cablen vuonna 1990. Sarjakuvissa Cable on oikealta nimeltään Nathan Summers ja hän on Scott Summersin (= X-Man Cyclops) poika. En ihan muutamalla lauseella pystykään selittämään kuka on Cablen äiti... Vuotta myöhemmin Liefeld ja Fabian Nicieza esittelivät Deadpoolin. Deadpool oli aluksi sivuhenkilö ja konna, mutta hänestä muovautui vähitellen nykyisenkaltainen anarkistinen antisankari. Oman sarjakuvalehtensä hän sai vuonna 1997. Deadpool-sarjakuvissa on mukana itseironinen metataso. Välillä Deadpool puhuttelee suoraan lukijaa tietoisena siitä että on vain hahmo paperilla. Samaa neljännen seinän rikkomista käytetään tyylikeinona myös Deadpool-elokuvissa.
Elokuva X-Men (2000) nosti Ryhmä-X:n entistä laajemman yleisön tietoisuuteen. Elokuvissa on toistettu etenkin Claremontin kauden teemoja. Grant Morrisonin käsikirjoittaman New X-Men (2001-2004) -sarjan tarkoitus oli ratsastaa elokuvien suosiolla, mutta samalla se oli rajuudessaan isku vasten vanhojen fanien kasvoja. Sen juonikuviot olivat villejä ja arvaamattomia ja selvästi aikuisille suunnattuja. Myös piirrostyyli poikkesi aiemmin totutusta. Etenkin Igor Kordeyn kuvittamat sarjat ovat pelottavan rujoja. Morrisonin ja Kordeyn tarinoita ei ole nähty sellaisenaan valkokankaalla, mutta X-Men-elokuvien visuaalinen ilme on paljon velkaa näille 2000-luvun alun sarjakuville.
Kuten aiemmassa postissani kerroin, Marvel-universumi on elokuvissa jakautunut useampaan haaraan, sen mukaan mille studiolle filmausoikeudet on myyty. Ryhmä-X:n ja muiden mutanttien oikeudet omistaa 20th Century Fox. Tähän mennessä Fox on pukannut ulos 11 elokuvaa mutanteista. Elokuvien sarja ei yhtenäisyydessä vedä alkuunkaan vertoja MCU:lle vaan kesken sarjan on tapahtunut aikalinjojen haarautumisia ja suoranaisia retconneja (= retroactive continuity, fiktiossa, tai miksei myös totalitaaristen valtioiden historiankirjoituksessa, jälkikäteen tehty muutos jossa aiemmat tapahtumat kerrotaan toisin tai nollataan).
Sitten niihin arvoihin...
K: Simon Kinberg
★★★½
X-Men: First Class (2011) oli X-Men-elokuvasarjan prequel. X-Men: Days of Future Past (2014) on yhtäaikaa prequel ja reboot, sillä se nollaa neljän ensimmäisen elokuvan aikajatkumon.
Olin käynyt katsomassa tämän sarjan seitsemännen elokuvan jo sen teatterikierroksella, mutta katsoin siitä nyt pidennetyn Rogue Cut -version. Tähän versioon on lisätty sivujuoni jossa esiintyy Anna Paquinin näyttelemä mutantti Rogue. Sivujuoni ei paranna, jos ei huononnakaan elokuvaa. Se palvelee lähinnä elokuvasarjan faneja.
X-Men: Days of Future Past tapahtuu kahdessa ajassa, synkässä tulevaisuudessa 2023 ja svengaavassa menneisyydessä 1973. Tulevaisuudessa sentinel-robotit ovat lähes tuhonneet mutantit ja siinä sivussa ilmeisesti osan muutakin maapalloa. Roboteilla on taianomainen kyky mukautua mutanttien erikoisvoimiin ja nujertaa ne. Elokuvan todellisuudessa sentinel-robotit on ensiesitelty juuri vuonna 1973 ja tähän esittelyyn liittyviä tapahtumia X-miehet pyrkivät tulevaisuudesta käsin muuttamaan.
Elokuvan tapahtumilla on vain löyhä yhteys Uncanny X-Men lehden numeroissa 141-142 esitettyyn Days of Future Past -tarinaan. Sarjakuvan keskushenkilö on Kitty Pryde ja se tapahtuu vuosissa 1980 ja 2013. Kitty Pryde (näyttelijänä Ellen Page) on elokuvassa redusoitu lähinnä plot devicen asemaan ja hän esiintyy vain tulevaisuuteen sijoittuvissa kohtauksissa. Hänen sijaansa Wolverine on nostettu tarinan keskushenkilöksi jonka tietoisuus matkaa ajassa. Mystique (esittäjänä Jennifer Lawrence) on menneisyyden tapahtumissa tärkeässä osassa sarjakuvalle hattua nostaen. Uskollisuus sarjakuvalle ei tässä tapauksessa kuitenkaan olisi mikään meriitti. Valitettavasti 1980-luvun Marvel-sarjakuvat ovat tyyliltään selitteleviä (mm. hahmojen ajatukset väännetään auki todella paksusta rautalangasta) ja nokkelakin juoni ratkotaan usein taistelemalla. Days of Future Past -sarjakuvassa parasta on alkuasetelma sekä tulevaisuudessa että nykyhetkessä, kun taas elokuvassa tulevaisuuden alkuasetelma ontuu ja parasta antia on 1970-luvun epookki ja juonen kehittyminen.
X-Men: Days of Future Past yhdistää uuden ja vanhan sukupolven X-Men-näyttelijät samaan elokuvaan, ja muutama päähahmoista nähdään sekä vanhana että nuorena versiona. Ei tarvinne sanoa että Patrick Stewartin ja Ian McKellenin yhteispeli Xavierina ja Magnetona toimii. Tässä elokuvassa he jäävät kuitenkin sivuosaan nuorempien versioiden (James McAvoy ja Michael Fassbender) saadessa enemmän tilaa. Elokuvassa esitellään myös X-Men-sarjan versio Magneton pojasta Quicksilveristä. Häntä näyttelee velmusti Evan Peters. Aaron Taylor-Johnsonin esittämä synkempi versio Quicksilveristä esiintyi MCU-elokuvassa Avengers: Age of Ultron (2015).
Elokuva on traaginen ja yllättävä, mutta pudottaa minut kelkasta loppumetreillä. Jos katsotaan elokuvaa itsenäisenä, se toimii neljän tähden arvoisesti, mutta sarjan osana siinä on häiritseviä piirteitä jotka pudottavat arvosanaa puoli tähteä. Tulevaisuuden sentinelit ovat kyvyiltään absurdin vahvoja ja toisaalta menneisyyden nuorten mutanttien superkyvyt eivät ole linjassa ensimmäisen X-Men-trilogian kanssa. Tälle voi etsiä kaikenlaisia outoja selityksiä haarautuvista aikalinjoista, mutta lopulta on kyse elokuvasarjalle yhteisen vision puutteesta. Tämä on outoa, etenkin kuin kaksi ensimmäistä elokuvaa ohjannut Bryan Singer palaa tässä elokuvassa ohjaajan tuolille.
K: Simon Kinberg
★★★
Edellä mainittu X-Men: Days of Future Past (2014) aloittaa uuden aikalinjan jossa neljän ensimmäisen elokuvan tapahtumat eivät tule tapahtumaan. Tämä on näennäisen nokkela, mutta lopulta halpahintainen keino vapauttaa käsikirjoittajat sisäisen eheyden vaatimuksesta.
X-Men: Apocalypse (2016) siis tapahtuu uudessa aikalinjassa vuonna 1983. Edellisen elokuvan tapahtumista on vierähtänyt 10 vuotta. Ajan kuluminen sarjakuvissa ja näköjään myös niihin perustuvissa elokuvissa on hassua. X-Men: First Class (2011) sijoittui vuoteen 1963. Henkilöt eivät kuitenkaan ole vanhentuneet sen enempää kuin näyttelijät viidessä vuodessa. Esimerkiksi 25-vuotiaan Lucas Tillin esittämä Alex Summers, sankarinimeltään Havok, on edelleen varsin nuorekas ollakseen suunnilleen nelikymppinen. Hänen teini-ikäinen pikkuveljensä Scott/Cyclops (19-vuotias Tye Sheridan) vasta liittyy X-miesten joukkoon, mikä tekee veljesten ikäeroksi noin 20 vuotta. Elokuvassa kuitenkin viitataan heidän asuneen lapsuudenkodissa yhtä aikaa, mikä ei oikein ole mahdollista. Lähtihän Alex jo vuonna 1963 teininä Professori X:n matkaan ja sen jälkeen soti Vietnamissa. Mutta en anna tämän häiritä enempää. Tai kuitenkin se ihan pikkaisen minua häiritsee...
Elokuvan nimihenkilö Apocalypse on ikivanha ja voimakas mutantti, joka haluaa hallita koko Maapalloa (varsin yksioikoinen super-pahis siis). Apocalypse kokoaa joukkoonsa neljä Ilmestyskirjan ratsumiestä. He ovat mutantit Psylocke, Angel, Storm ja Magneto. Magneto on kahdesta aiemmasta elokuvasta tuttu, mutta muiden mutanttien uuden aikalinjan versiot esitellään ensi kerran.
Tätä super-voimakasta joukkoa vastaan X-miehet tietenkin ryhtyvät taistelemaan. Mystique ja Quicksilver ovat vahvasti Ryhmä-X:n puolella ja he saavat tuekseen mm. Jean Greyn ja Nightcrawlerin.
Muutaman mutantin superkyvyt on (taas) nostettu uuteen potenssiin. Tällä saadaan aikaan näyttäviä kohtauksia, mutta sarjan yhtenäisyys kärsii.
Näiden moitteiden jälkeen voisit kuvitella etten pitänyt elokuvasta ollenkaan. Elokuva onnistuu kuitenkin kaikessa paatoksellisuudessaan käymään tunteisiin. Vaikka ajankulu ei olekaan realistista, super-tapahtumista puhumattakaan, hahmojen kehittyminen on kuvattu uskottavasti ja koskettavasti. Etenkin Erik / Magneto (Fassbender) on loputtoman traaginen hahmo ja näiden uusien elokuvien tärkein henkilö. Hänen rinnallaan kipuilevat Raven / Mystique (Lawrence) ja Hank McCoy / Beast (Nicholas Hoult). Muut hahmot jäävät ohuemmiksi.
Vähemmällä pauhulla X-Men: Apocalypse olisi voinut olla parempi. Voisiko joku välillä koittaa tehdä pienimuotoisen supersankarielokuvan? Ai niin, Logan (2017) on sellainen.
K: Rhett Reese, Paul Wernick, Ryan Reynolds
★★★★
Ensimmäistä Deadpoolia (2016) mainostettiin rohkeana vaihteluna kaavamaisten ja puhtoisten supersankarielokuvien joukkoon. Sarjakuvan lailla se oli räävitön ja itseironinen, mutta sen tarina oli lopulta melko perinteinen origin story, jossa kuvataan superhahmon synty ja hänen kohtaamisensa ensimmäisen super-vihollisen kanssa. Rohkeudessakaan Deadpool ei yllättänyt. Supersankarigenren kirjoittamattomia sääntöjä oli rikottu rajummin jo Mark Millarin sarjakuvaan perustuvissa elokuvissa Kick-Ass (2010) ja Kick-Ass 2 (2013). Rohkeinta elokuvassa oli että kaikki räävittömyys tapahtui Marvelin X-Men-universumin puitteissa. Ensimmäisessä elokuvassa Ryhmä-X:stä nähtiin vain Colossus ja tuntemattomampi Negasonic Teenage Warhead. Toinen elokuva sitoo Deadpoolin X-Men-jatkumoon hieman tiukemmin. Mutantteja nähdään useampia ja elokuva esittelee pelottavan version eräästä X-miesten pitkäaikaisesta vastustajasta.
Kakkososassa ohjaajanpenkille istuu John Wickin (2014) varaohjaajana tunnetuksi tullut David Leitch. Leitch on taustaltaan stuntman ja hän osaa luoda varsin näyttäviä action-kohtauksia. Deadpool 2 kuitenkin yllättää monia käänteitä sisältävällä juonellaan, jonka liikkeellepanevana kikkana toimii aikamatkustus. Deadpoolin vastinpariksi saapuu tulevaisuuden soturi Cable. Ryan Reynolds on jo käytännössä ominut Wade Wilsonin / Deadpoolin hahmon itselleen. Josh Brolin puolestaan tekee saman Cablelle. Mahdoton kuvitella enää ketään muuta näihin rooleihin.
Vaikka Deadpoolin kuuluu olla anarkistinen, tämän elokuvan väkivaltaisuus tulee silmille. Syyttömiä tai lievästi syyllisiä telotaan ja teloitetaan sumeilematta.
Musiikin käyttö elokuvassa toimii. Skrillex pauhaa taistelukohtauksissa, mutta kuuntele tarkasti niin huomaat mikä syvempi merkitys on A-han Take On Me:llä.
Kokonaisuutena tämä elokuva on oiva täydennys tähän supersankarien elokuvavuoteen. Se ei kuitenkaan ole vuoden paras sankariteko. Annan Deadpool 2:lle ihan pienen miinuksen holtittomasta väkivallasta, joka on täysin Ryhmä-X:n periaatteiden vastaista.
Juuri Apocalypse ja ensimmäinen Wolverine-elokuva jäävät sarjan heikoimmiksi. Kumpikin on kuitenkin omalla tavallaan viihdyttävä. X-Men Origins: Wolverine (2009) ei ole tarinaltaan enää linjassa myöhempien elokuvien kanssa. Deadpool 2 (2018) ampuu sen kirjaimellisesti alas.
Tässä oli tämän kerran eskapismi-annos, sillä sitä elokuvat enimmäkseen tarjoavat. Sanoma niissä jää ohueksi. Kun palaan Marvelin pariin, tutustun uusiin Hämähäkkimiehen vihollisiin. Ennen sitä kuitenkin jotain aivan muuta.
Huom vanhoille lukijoilleni: Olen siirtynyt käyttämään arvosteluissa tähtiasteikkoa yhdestä viiteen.
Mikä Ryhmä-X?
Stan Leen ja Jack Kirbyn loppuvuonna 1963 esittelemä X-Men (suomeksi Ryhmä-X) on 55 vuoden aikana käynyt läpi useita muutoksia. Jotkut asiat ovat kuitenkin pysyneet alusta asti samoina. Marvelin mytologiassa Ryhmä-X:n jäsenet ovat saaneet superkykynsä geenimutaation seurauksena. He ovat siis mutantteja. Lee on myöhemmin haastattelussa kertonut ettei enää jaksanut keksiä selityksiä sille mistä supersankarit ovat saaneet kykynsä, ja sai idean esittää superkyvyt mutaatioina. Sarjakuvissa mutantit luokitellaan ihmisten alalajiksi, tieteelliseltä nimeltään Homo superior. He ovat saaneet myös lisänimen Children of the atom, ajatuksena että mutaatioita olisi alkanut esiintyä laajemmin atomipommien ja ydinvoiman käyttöönoton myötä. Mutanttilapsi voi syntyä tavallisille vanhemmille ja mutaatiot ilmenevät yleensä murrosiässä. Ne voivat saada varsin erilaisia muotoja, ja etenkään myöhemmissä sarjakuvissa ne eivät esiinny yksinomaan hyödyllisinä supervoimina. Tieteellisin kuuloisesta selityksestä huolimatta mutaatioissa ei ole mitään logiikkaa vaan ne ovat puhdasta taikuutta.
Alkuperäiseen vuoden 1963 Ryhmä-X:ään kuuluivat Professori Xavierin johdolla lasersäteitä silmistään ampuva Cyclops, apinamainen tiedemies Beast, pakkasherra Iceman, siivekäs Angel ja telepaatti Jean Grey. Professori X oli ehkä kolmissakymmenissä, mutta muut ryhmän jäsenet olivat vasta teini-ikäisiä, tarkoituksena ehkä että lehden oletettu lukija voisi heihin paremmin samaistua. Ryhmä-X:n ensimmäinen vastustaja oli metalleja manipuloiva Magneto. Jo X-Men-lehden numerossa 4 esiteltiin Brotherhood of (Evil) Mutants ja sen jäsenet supernopea Quicksilver ja taiankäyttäjä Scarlet Witch, myöhemmin Magneton lapsiksi todetut.
Koska kaikki Marvelin sankarit elävät samassa jaetussa universumissa jo sarjojen alkuaikoina tapahtui hahmojen vierailuja toisten sankarien lehdissä ja suoria siirtoja ryhmistä toiseen. Iron Man värväsi Quicksilverin ja Scarlet Witchin hyvän puolelle Avengereihin hetikohta vuonna 1965. Myös Beast liittyi myöhemmin Avengereihin. Mahtoiko tämä hahmojen siirtyily ryhmästä toiseen olla osasyynä siihen että X-miesten suosio vähitellen hiipui ja alkuperäisten tarinoiden julkaisu lopetettiin 1970. En ole näitä alkuaikojen tarinoita edes lukenut, mutta olen ymmärtänyt etteivät ne erityisesti loista.
Len Wein ja Dave Cockrum nostivat Ryhmä-X:n uudelleen suosioon vuonna 1975 kirjoittamalla jälleen uusia tarinoita. Niissä tiimin kokoonpanoa uudistettiin amerikkalaisesta monikansalliseksi. Professori X jäi taustavoimaksi ja Cyclopsista tuli ryhmänjohtaja. Uusina jäseninä esiteltiin neuvostoliittolainen teräsmies Colossus, länsi-saksalainen paholaista muistuttava Nightcrawler, kenialainen myrskyjen hallitsija Storm sekä apassi-intiaani supervahva Thunderbird. Aiemmin esitellyistä mutanteista joukkoon liittyivät irlantilainen huutaja Banshee, japanilainen aurinkoenergianlähde Sunfire ja sokerina pohjalla, puoli vuotta aiemmin Hulk-sarjakuvassa debyyttinsä tehnyt kanadalainen veitsikäsi Wolverine. Thunderbird kuoli jo seuraavassa seikkailussa ja myös Banshee ja Sunfire häipyivät pian sivummalle, mutta Colossus, Nightcrawler, Storm ja Wolverine jäivät ja he ovat nyt tuttuja myös valkokankaalta. Paljolti kiitos Hugh Jackmanin roolityön, Wolverine on lunastanut paikkansa yhtenä maailman tunnetuimmista sarjakuva-supersankareista. Wolverinea tunnetumipia lienevät ainoastaan kolme miestä: Teräs-, Lepakko- ja Hämähäkki-.
Chris Claremont oli 1970-1980-luvun vaihteen merkittävimpiä Ryhmä-X-tarinoiden käsikirjoittajia. Hän esitteli lukuisia uusia mutanttisankareita ja -konnia, mm. muodonmuuttaja Mystiquen vuonna 1978 ja seinien läpi kävelevän Kitty Pryden sekä telepaatti Emma Frostin vuotta myöhemmin. Hänen kynästään ovat lähtöisin mm. Dark Phoenix (1979) ja Days of Future Past (1980) -juonenkaaret sekä Wolverinen Japanin seikkailut (1982). Näitä on sovitettu valkokankaalle elokuvissa X-Men: The Last Stand (2006), X-Men: Days of Future Past (2014) ja The Wolverine (2013).
 |
| Days of Future Past, tarina kultaiselta 80-luvulta, kannessa Wolverine ja Kitty Pryde vanhoina |
Väkevin Claremontin tarinoista on X-Men: God Loves, Man Kills (1982). Se erottuu jyrkkänä kontrastina sitä edeltäneille ja seuranneille villeille scifi-tarinoille ja sen sanoma on tänään vielä ajankohtaisempi kuin julkaisuaikanaan. Suurin osa X-Men-tarinoista on puhdasta nuorisolle suunnattua viihdettä, mutta joukossa on tämän tarinan kaltaisia vahvoja yhteiskuntaa peilaavia vertauskuvia. Elokuva X2 (2003) seuraa löyhästi tämän sarjakuvan juonta, mutta ei kykene välittämään yhtä vahvaa viestiä.
Alkuperäisen Uncanny X-Men -lehden tarinoissa innovatiivisuus hiipui taas 1990-luvulla ja ne alkoivat toistaa samoja juonikuvioita. Spinoff-lehdet New Mutants ja X-Force puolestaan toivat mukanaan synkemmät ja väkivaltaisemmat tarinat ja uudet (anti-)sankarit Cablen ja Deadpoolin. Louise Simonson ja Rob Liefeld esittelivät tulevaisuudesta nykyaikaan saapuvan Cablen vuonna 1990. Sarjakuvissa Cable on oikealta nimeltään Nathan Summers ja hän on Scott Summersin (= X-Man Cyclops) poika. En ihan muutamalla lauseella pystykään selittämään kuka on Cablen äiti... Vuotta myöhemmin Liefeld ja Fabian Nicieza esittelivät Deadpoolin. Deadpool oli aluksi sivuhenkilö ja konna, mutta hänestä muovautui vähitellen nykyisenkaltainen anarkistinen antisankari. Oman sarjakuvalehtensä hän sai vuonna 1997. Deadpool-sarjakuvissa on mukana itseironinen metataso. Välillä Deadpool puhuttelee suoraan lukijaa tietoisena siitä että on vain hahmo paperilla. Samaa neljännen seinän rikkomista käytetään tyylikeinona myös Deadpool-elokuvissa.
Kuten aiemmassa postissani kerroin, Marvel-universumi on elokuvissa jakautunut useampaan haaraan, sen mukaan mille studiolle filmausoikeudet on myyty. Ryhmä-X:n ja muiden mutanttien oikeudet omistaa 20th Century Fox. Tähän mennessä Fox on pukannut ulos 11 elokuvaa mutanteista. Elokuvien sarja ei yhtenäisyydessä vedä alkuunkaan vertoja MCU:lle vaan kesken sarjan on tapahtunut aikalinjojen haarautumisia ja suoranaisia retconneja (= retroactive continuity, fiktiossa, tai miksei myös totalitaaristen valtioiden historiankirjoituksessa, jälkikäteen tehty muutos jossa aiemmat tapahtumat kerrotaan toisin tai nollataan).
Sitten niihin arvoihin...
X-Men: Days of Future Past (Rogue Cut) (2014)
O: Bryan SingerK: Simon Kinberg
★★★½
X-Men: First Class (2011) oli X-Men-elokuvasarjan prequel. X-Men: Days of Future Past (2014) on yhtäaikaa prequel ja reboot, sillä se nollaa neljän ensimmäisen elokuvan aikajatkumon.
Olin käynyt katsomassa tämän sarjan seitsemännen elokuvan jo sen teatterikierroksella, mutta katsoin siitä nyt pidennetyn Rogue Cut -version. Tähän versioon on lisätty sivujuoni jossa esiintyy Anna Paquinin näyttelemä mutantti Rogue. Sivujuoni ei paranna, jos ei huononnakaan elokuvaa. Se palvelee lähinnä elokuvasarjan faneja.
X-Men: Days of Future Past tapahtuu kahdessa ajassa, synkässä tulevaisuudessa 2023 ja svengaavassa menneisyydessä 1973. Tulevaisuudessa sentinel-robotit ovat lähes tuhonneet mutantit ja siinä sivussa ilmeisesti osan muutakin maapalloa. Roboteilla on taianomainen kyky mukautua mutanttien erikoisvoimiin ja nujertaa ne. Elokuvan todellisuudessa sentinel-robotit on ensiesitelty juuri vuonna 1973 ja tähän esittelyyn liittyviä tapahtumia X-miehet pyrkivät tulevaisuudesta käsin muuttamaan.
Elokuvan tapahtumilla on vain löyhä yhteys Uncanny X-Men lehden numeroissa 141-142 esitettyyn Days of Future Past -tarinaan. Sarjakuvan keskushenkilö on Kitty Pryde ja se tapahtuu vuosissa 1980 ja 2013. Kitty Pryde (näyttelijänä Ellen Page) on elokuvassa redusoitu lähinnä plot devicen asemaan ja hän esiintyy vain tulevaisuuteen sijoittuvissa kohtauksissa. Hänen sijaansa Wolverine on nostettu tarinan keskushenkilöksi jonka tietoisuus matkaa ajassa. Mystique (esittäjänä Jennifer Lawrence) on menneisyyden tapahtumissa tärkeässä osassa sarjakuvalle hattua nostaen. Uskollisuus sarjakuvalle ei tässä tapauksessa kuitenkaan olisi mikään meriitti. Valitettavasti 1980-luvun Marvel-sarjakuvat ovat tyyliltään selitteleviä (mm. hahmojen ajatukset väännetään auki todella paksusta rautalangasta) ja nokkelakin juoni ratkotaan usein taistelemalla. Days of Future Past -sarjakuvassa parasta on alkuasetelma sekä tulevaisuudessa että nykyhetkessä, kun taas elokuvassa tulevaisuuden alkuasetelma ontuu ja parasta antia on 1970-luvun epookki ja juonen kehittyminen.
X-Men: Days of Future Past yhdistää uuden ja vanhan sukupolven X-Men-näyttelijät samaan elokuvaan, ja muutama päähahmoista nähdään sekä vanhana että nuorena versiona. Ei tarvinne sanoa että Patrick Stewartin ja Ian McKellenin yhteispeli Xavierina ja Magnetona toimii. Tässä elokuvassa he jäävät kuitenkin sivuosaan nuorempien versioiden (James McAvoy ja Michael Fassbender) saadessa enemmän tilaa. Elokuvassa esitellään myös X-Men-sarjan versio Magneton pojasta Quicksilveristä. Häntä näyttelee velmusti Evan Peters. Aaron Taylor-Johnsonin esittämä synkempi versio Quicksilveristä esiintyi MCU-elokuvassa Avengers: Age of Ultron (2015).
Elokuva on traaginen ja yllättävä, mutta pudottaa minut kelkasta loppumetreillä. Jos katsotaan elokuvaa itsenäisenä, se toimii neljän tähden arvoisesti, mutta sarjan osana siinä on häiritseviä piirteitä jotka pudottavat arvosanaa puoli tähteä. Tulevaisuuden sentinelit ovat kyvyiltään absurdin vahvoja ja toisaalta menneisyyden nuorten mutanttien superkyvyt eivät ole linjassa ensimmäisen X-Men-trilogian kanssa. Tälle voi etsiä kaikenlaisia outoja selityksiä haarautuvista aikalinjoista, mutta lopulta on kyse elokuvasarjalle yhteisen vision puutteesta. Tämä on outoa, etenkin kuin kaksi ensimmäistä elokuvaa ohjannut Bryan Singer palaa tässä elokuvassa ohjaajan tuolille.
X-Men: Apocalypse (2016)
O: Bryan SingerK: Simon Kinberg
★★★
X-Men: Apocalypse (2016) siis tapahtuu uudessa aikalinjassa vuonna 1983. Edellisen elokuvan tapahtumista on vierähtänyt 10 vuotta. Ajan kuluminen sarjakuvissa ja näköjään myös niihin perustuvissa elokuvissa on hassua. X-Men: First Class (2011) sijoittui vuoteen 1963. Henkilöt eivät kuitenkaan ole vanhentuneet sen enempää kuin näyttelijät viidessä vuodessa. Esimerkiksi 25-vuotiaan Lucas Tillin esittämä Alex Summers, sankarinimeltään Havok, on edelleen varsin nuorekas ollakseen suunnilleen nelikymppinen. Hänen teini-ikäinen pikkuveljensä Scott/Cyclops (19-vuotias Tye Sheridan) vasta liittyy X-miesten joukkoon, mikä tekee veljesten ikäeroksi noin 20 vuotta. Elokuvassa kuitenkin viitataan heidän asuneen lapsuudenkodissa yhtä aikaa, mikä ei oikein ole mahdollista. Lähtihän Alex jo vuonna 1963 teininä Professori X:n matkaan ja sen jälkeen soti Vietnamissa. Mutta en anna tämän häiritä enempää. Tai kuitenkin se ihan pikkaisen minua häiritsee...
Elokuvan nimihenkilö Apocalypse on ikivanha ja voimakas mutantti, joka haluaa hallita koko Maapalloa (varsin yksioikoinen super-pahis siis). Apocalypse kokoaa joukkoonsa neljä Ilmestyskirjan ratsumiestä. He ovat mutantit Psylocke, Angel, Storm ja Magneto. Magneto on kahdesta aiemmasta elokuvasta tuttu, mutta muiden mutanttien uuden aikalinjan versiot esitellään ensi kerran.
Tätä super-voimakasta joukkoa vastaan X-miehet tietenkin ryhtyvät taistelemaan. Mystique ja Quicksilver ovat vahvasti Ryhmä-X:n puolella ja he saavat tuekseen mm. Jean Greyn ja Nightcrawlerin.
Muutaman mutantin superkyvyt on (taas) nostettu uuteen potenssiin. Tällä saadaan aikaan näyttäviä kohtauksia, mutta sarjan yhtenäisyys kärsii.
Näiden moitteiden jälkeen voisit kuvitella etten pitänyt elokuvasta ollenkaan. Elokuva onnistuu kuitenkin kaikessa paatoksellisuudessaan käymään tunteisiin. Vaikka ajankulu ei olekaan realistista, super-tapahtumista puhumattakaan, hahmojen kehittyminen on kuvattu uskottavasti ja koskettavasti. Etenkin Erik / Magneto (Fassbender) on loputtoman traaginen hahmo ja näiden uusien elokuvien tärkein henkilö. Hänen rinnallaan kipuilevat Raven / Mystique (Lawrence) ja Hank McCoy / Beast (Nicholas Hoult). Muut hahmot jäävät ohuemmiksi.
Vähemmällä pauhulla X-Men: Apocalypse olisi voinut olla parempi. Voisiko joku välillä koittaa tehdä pienimuotoisen supersankarielokuvan? Ai niin, Logan (2017) on sellainen.
Deadpool 2 (2018)
O: David LeitchK: Rhett Reese, Paul Wernick, Ryan Reynolds
★★★★
Musiikin käyttö elokuvassa toimii. Skrillex pauhaa taistelukohtauksissa, mutta kuuntele tarkasti niin huomaat mikä syvempi merkitys on A-han Take On Me:llä.
Kokonaisuutena tämä elokuva on oiva täydennys tähän supersankarien elokuvavuoteen. Se ei kuitenkaan ole vuoden paras sankariteko. Annan Deadpool 2:lle ihan pienen miinuksen holtittomasta väkivallasta, joka on täysin Ryhmä-X:n periaatteiden vastaista.
X-Men tähän ja tästä asti
Lopuksi vielä omat tähtiarvioni kaikista tähän astisista X-Men-elokuvista. Oma näkemykseni aloitus-trilogiasta ei ole linjassa laajemman Internet-yhteisön mielipiteen kanssa. Kolmos-elokuva ei saa IMDb:ssä korkeaa arvosanaa, ehkä johtuen siitä ettei se ole sarjakuville uskollinen, mutta omasta mielestäni se on rohkea ja tunteellinen päätös trilogialle. Ensimmäisen trilogian pohjavireenä ollut Jean Greyn tarina tullaan kirjoittamaan uudestaan ensi vuonna elokuvassa Dark Phoenix (2019). Ehkä se tarjoaa keskivertofaneille paremmin sen mitä he odottavat. Omat odotukseni eivät kuitenkaan ole korkealla X-Men: Apocalypsen jälkeen.Juuri Apocalypse ja ensimmäinen Wolverine-elokuva jäävät sarjan heikoimmiksi. Kumpikin on kuitenkin omalla tavallaan viihdyttävä. X-Men Origins: Wolverine (2009) ei ole tarinaltaan enää linjassa myöhempien elokuvien kanssa. Deadpool 2 (2018) ampuu sen kirjaimellisesti alas.
| 1. | X-Men (2000) | ★★★★ |
| 2. | X2 (2003) | ★★★★ |
| 3. | X-Men: The Last Stand (2006) | ★★★★½ |
| 4. | X-Men Origins: Wolverine (2009) | ★★★ |
| 5. | X-Men: First Class (2011) | ★★★★ |
| 6. | The Wolverine (2013) | ★★★½ |
| 7. | X-Men: Days of Future Past (2014) | ★★★½ |
| 8. | Deadpool (2016) | ★★★½ |
| 9. | X-Men: Apocalypse (2016) | ★★★ |
| 10. | Logan (2017) | ★★★★ |
| 11. | Deadpool 2 (2018) | ★★★★ |
| 12. | Dark Phoenix (2019) | |
| 13. | The New Mutants (2019) |
Tässä oli tämän kerran eskapismi-annos, sillä sitä elokuvat enimmäkseen tarjoavat. Sanoma niissä jää ohueksi. Kun palaan Marvelin pariin, tutustun uusiin Hämähäkkimiehen vihollisiin. Ennen sitä kuitenkin jotain aivan muuta.
Comments
Post a Comment