Kaikki anteeksi
Päätettyäni Hammaskeijun, otin kuunneltavakseni Mika Waltarin klassikko-dekkarin Kuka murhasi rouva Skrofin? (1939). Se oli kerrassaan riemastuttava, mutta en kirjoita siitä sen enempää tänään. Etsiessäni sen jälkeen lisää luettavaa, Storytelin top-listalta osui eteeni Laura Mannisen tuore Kaikki anteeksi (WSOY 2018). Kirjan "takakansiteksti" ei erityisesti herättänyt kiinnostustani, mutta päätin kuitenkin selvittää miksi kirja oli top-listalle päätynyt.
★★½
Kaikki anteeksi on kirjailijan omiin kokemuksiin perustuva tarina parisuhdeväkivallasta. Kirja alkaa minäkertoja Lauran tutustuessa unelmamieheen Mikkoon. Laura on itsenäinen, vakaa ja järkevä uranainen. Mikko taas on eronnut kolmen lapsen isä ja herkkä runosielu joka hurmaa kaikki ihmiset ympäriltään. Lauran ja Mikon suhde kehittyy nopeasti uusperheen arjeksi (ja juhlaksi) kahden kaupungin välillä. Ihanuuden lomaan astuu jo varhain Mikon ripustautuva käytös, jonka Laura sivuuttaa suhteen alkuvaiheeseen kuuluvana luonnollisena asiana.
Mikä osa tarinasta on totta ja mikä fiktiota en lukijana voi varmuudella tietää, mutta mikäli faktoja latelevaan epilogiin on uskominen, kaikki kirjassa kuvattu on jossain muodossa tapahtunut kirjailijalle. Kirja on joka tapauksessa erittäin todentuntuinen ja sellaisena myös varsin ahdistava kuuntelukokemus. Kerronta on liioittelematonta, mutta toisaalta minulle jäi vaikutelma että tositapahtumia kerrataan liiankin uskollisesti. Tästä seuraa ettei kirjan draaman kaari oikein toimi. Minäkertoja Laura kuvailee asioita jotka muistaa väkevästi, mutta jotkut asiat jäävät kertomatta ja välittyvät ainoastaan sivulauseissa. Suhteen edetessä Mikon käytös muuttuu nopeasti arvaamattomaksi, mutta kestää silti tovin ennen kuin siitä tulee väkivaltaista. Laura kuitenkin enteilee myöhempää väkivaltaisuutta useassa kohdassa.
Kertoja Laura käyttää säätä ja rajuilmaa vertauskuvana Mikon tunnetiloille. Useimmiten vertauskuvan käyttö ontuu ja joissain tapauksissa suorastaan sekoittaa lukijaa. (Sataako sinne makuuhuoneeseen nyt ikkunasta sisään vai mitä tapahtuu?!?) Parissa kohdassa yritetään katsoa asioita Mikon kautta, mutta hänen luonteensa ailahtelevaisuus ei näillä näkökulman vaihdoksilla selity.
Lopulta kun Mikon uhkaava ja väkivaltainen käytös pääsee vauhtiin, se jatkuu ja jatkuu ja jatkuu kuukausi toisensa jälkeen, ja Laura antaa kerran toisensa jälkeen "kaiken anteeksi". Lauralla on tähän ymmärrettävät syyt. Jätin silti noin viiden tunnin kohdalla kirjan kuuntelemisen kesken, koska en jaksanut kuunnella toistuvaa hulluuden kierrettä ja minäkertojan kyvyttömyyttä irroittautua siitä. (Tämä on varmasti todenmukaista, mutta se ei ole mielestäni kiinnostavaa kerrontaa.) Palasin kuitenkin n. viikon tauon jälkeen kirjan pariin uudelleen ja kuuntelin sen loppuun. Loppu on melkeinpä antiklimaattinen, mutta siitä huolimatta hiukan voimaannuttava.
Jos kirja on niin todenmukainen kuin esim. Laura Mannisen lehtihaastatteluista voi ymmärtää, en voi välttyä ajatuksella että se on myös kirjailijan oikeutettu kosto "Mikolle". Ja se kosto tulee melko nopeasti tositapahtumien jälkeen. Jos kirjan viitteet tapahtuma-ajankohdasta pitävät paikkansa, tositapahtumat ovat sattuneet vuosina 2014-2016. Kirjan kirjoittaminen on varmasti ollut näin järkyttävien tapahtumien jälkeen tärkeää terapiaa kirjailijalle. Ja toisaalta kirjan julkaiseminen on häneltä rohkea ja ihailtava teko. Mitkä ikinä kirjailijan motiivit ovatkaan, ne eivät kuitenkaan mielestäni vaikuta teoksen arvoon romaanina. Juonenkaaren tempoilun vuoksi en voi antaa sille kovin korkeaa arvosanaa.
Itse kirjan viesti on kuitenkin tärkeä. Se on kuvaus kaltevasta pinnasta ja voi sellaisena toimia varoitusmerkkinä vastaavassa tilanteessa olevalle, väkivallan uhrille tai sen tekijälle. Suosittelen kirjaa suolanjyvän kanssa etenkin tavallisena itseään pitäville miehille. Vaikka elämässäsi ei olisi väkivaltaa, kirja herättää ajattelemaan häpeän ja vaikenemisen kulttuuria joka sitä väkivaltaa aiheuttaa. Jos olet niin onnellisessa asemassa ettet ole kokenut tätä kulttuuria omakohtaisesti, on silti hyvä ymmärtää että monen suomalaisten elämässä tämä kulttuuri edelleen vaikuttaa. Yhdyn kirjailijan loppusanoihin ja toivon että pääsemme siitä irti.
Laura Manninen: Kaikki anteeksi (WSOY 2018)
Äänikirjan kertoja: Sanna Majuri★★½
 |
| Kuva: wsoy.fi |
Kaikki anteeksi on kirjailijan omiin kokemuksiin perustuva tarina parisuhdeväkivallasta. Kirja alkaa minäkertoja Lauran tutustuessa unelmamieheen Mikkoon. Laura on itsenäinen, vakaa ja järkevä uranainen. Mikko taas on eronnut kolmen lapsen isä ja herkkä runosielu joka hurmaa kaikki ihmiset ympäriltään. Lauran ja Mikon suhde kehittyy nopeasti uusperheen arjeksi (ja juhlaksi) kahden kaupungin välillä. Ihanuuden lomaan astuu jo varhain Mikon ripustautuva käytös, jonka Laura sivuuttaa suhteen alkuvaiheeseen kuuluvana luonnollisena asiana.
Mikä osa tarinasta on totta ja mikä fiktiota en lukijana voi varmuudella tietää, mutta mikäli faktoja latelevaan epilogiin on uskominen, kaikki kirjassa kuvattu on jossain muodossa tapahtunut kirjailijalle. Kirja on joka tapauksessa erittäin todentuntuinen ja sellaisena myös varsin ahdistava kuuntelukokemus. Kerronta on liioittelematonta, mutta toisaalta minulle jäi vaikutelma että tositapahtumia kerrataan liiankin uskollisesti. Tästä seuraa ettei kirjan draaman kaari oikein toimi. Minäkertoja Laura kuvailee asioita jotka muistaa väkevästi, mutta jotkut asiat jäävät kertomatta ja välittyvät ainoastaan sivulauseissa. Suhteen edetessä Mikon käytös muuttuu nopeasti arvaamattomaksi, mutta kestää silti tovin ennen kuin siitä tulee väkivaltaista. Laura kuitenkin enteilee myöhempää väkivaltaisuutta useassa kohdassa.
Kertoja Laura käyttää säätä ja rajuilmaa vertauskuvana Mikon tunnetiloille. Useimmiten vertauskuvan käyttö ontuu ja joissain tapauksissa suorastaan sekoittaa lukijaa. (Sataako sinne makuuhuoneeseen nyt ikkunasta sisään vai mitä tapahtuu?!?) Parissa kohdassa yritetään katsoa asioita Mikon kautta, mutta hänen luonteensa ailahtelevaisuus ei näillä näkökulman vaihdoksilla selity.
Lopulta kun Mikon uhkaava ja väkivaltainen käytös pääsee vauhtiin, se jatkuu ja jatkuu ja jatkuu kuukausi toisensa jälkeen, ja Laura antaa kerran toisensa jälkeen "kaiken anteeksi". Lauralla on tähän ymmärrettävät syyt. Jätin silti noin viiden tunnin kohdalla kirjan kuuntelemisen kesken, koska en jaksanut kuunnella toistuvaa hulluuden kierrettä ja minäkertojan kyvyttömyyttä irroittautua siitä. (Tämä on varmasti todenmukaista, mutta se ei ole mielestäni kiinnostavaa kerrontaa.) Palasin kuitenkin n. viikon tauon jälkeen kirjan pariin uudelleen ja kuuntelin sen loppuun. Loppu on melkeinpä antiklimaattinen, mutta siitä huolimatta hiukan voimaannuttava.
Jos kirja on niin todenmukainen kuin esim. Laura Mannisen lehtihaastatteluista voi ymmärtää, en voi välttyä ajatuksella että se on myös kirjailijan oikeutettu kosto "Mikolle". Ja se kosto tulee melko nopeasti tositapahtumien jälkeen. Jos kirjan viitteet tapahtuma-ajankohdasta pitävät paikkansa, tositapahtumat ovat sattuneet vuosina 2014-2016. Kirjan kirjoittaminen on varmasti ollut näin järkyttävien tapahtumien jälkeen tärkeää terapiaa kirjailijalle. Ja toisaalta kirjan julkaiseminen on häneltä rohkea ja ihailtava teko. Mitkä ikinä kirjailijan motiivit ovatkaan, ne eivät kuitenkaan mielestäni vaikuta teoksen arvoon romaanina. Juonenkaaren tempoilun vuoksi en voi antaa sille kovin korkeaa arvosanaa.
Itse kirjan viesti on kuitenkin tärkeä. Se on kuvaus kaltevasta pinnasta ja voi sellaisena toimia varoitusmerkkinä vastaavassa tilanteessa olevalle, väkivallan uhrille tai sen tekijälle. Suosittelen kirjaa suolanjyvän kanssa etenkin tavallisena itseään pitäville miehille. Vaikka elämässäsi ei olisi väkivaltaa, kirja herättää ajattelemaan häpeän ja vaikenemisen kulttuuria joka sitä väkivaltaa aiheuttaa. Jos olet niin onnellisessa asemassa ettet ole kokenut tätä kulttuuria omakohtaisesti, on silti hyvä ymmärtää että monen suomalaisten elämässä tämä kulttuuri edelleen vaikuttaa. Yhdyn kirjailijan loppusanoihin ja toivon että pääsemme siitä irti.
Comments
Post a Comment