Yliannos kohotettua arkirealismia
Kehuin taannoin blogissani Marja Pyykön ohjaamaa Yösyöttö-elokuvaa (2017). Kun huomasin elokuvan perustana olevan kirjan Storytelin äänikirjojen listalla, päätin ottaa sen kuunteluun. Samaan putkeen kuuntelin myös kirjan kaksi jatko-osaa. Minulla on siis takana yli 30 tuntia Eve Hietamiehen luomien ja Antti Virmavirran kertojanäänen elävöittämien hahmojen parissa.
⭑⭑⭑⭑ (8/10)
Elokuvan nähneelle kirjan pääjuoni on jo tuttu: Antti Pasasesta, Tavallisesta Miehestä™ tulee pienen poikavauvan yksinhuoltaja kun äiti lähtee yllättäen lätkimään ja Antti kokee monia arkisia yllätyksiä pojan kahden ensimmäisen elinvuoden aikana.
Elokuva poikkeaa kirjasta muutamassa kohdassa. Elokuvassa Antin Pia-vaimon häipymistä ei juuri perustella. Katsojalle jätetään vaikutelma että Pia on epäkypsä ja itsekäs hupakko. Kirjakaan ei maalaa Piasta mairittelevaa kuvaa, mutta hän saa ikäänkuin sairausdiagnoosin, ja sen kautta hänen toimintansa saa jonkinlaisen selityksen. Kirjan tarinassa Pia sentään aluksi yrittää hoitaa (siinä vaiheessa vielä nimetöntä) Paavo-vauvaa, ennen kuin kilahtaa lopullisesti.
Siinä missä elokuva oli selkeästi draamakomedia, alkuperäisteos on elokuvaa hiukan vakavampi. Usein ei naurata yhtään, ei päähenkilö Anttia eikä lukijaa. Esimerkiksi Paavo-vauvan sairastuminen vatsatautiin on kuvattu kirjassa raastavasti. Tämä varsin merkittävä episodi puuttuu kokonaan elokuvasta.
Kommentoin elokuva-arvioissani näyttelijä Petteri Summasen ikää. Kuitenkin kirjassa Antti Pasanen kuvataan nelikymppiseksi. Summanen sopii tässä mielessä hyvin kirjan rooliin.
Kirja antaa enemmän tilaa elokuvassa vain ohimennen vilahtaneille leikkipuiston naisille. Antin lähimmän ystävän Ennin lisäksi tutuiksi tulevat Julia-Kauppakassi, Nelli-Tupperware, Pihla-Puolukka, Jannika-Pinkki ja Linda-Väsynyt. Vaikka nämä hahmot ovat lievästi kärjistettyjä, Hietamies kuvaa heitä Antin äänellä lämpimästi.
Muina sivuhahmoina vierailevat naapurin Reposen pariskunta, joka auttaa Anttia heti isyyden ensivaiheista. Lisäksi Antin hiukan höntti työkaveri valokuvaaja Peippo sekä Antin isä ja kehitysvammainen (mahdollisesti autistinen) Janne-veli vilahtavat mukana. Kaikilla heistä on merkittävä osa myös myöhemmissä kirjoissa.
Hietamiehen kirjoitustyyli on sujuva, mutta ei saa minulta pelkästään kiitosta. Hän käyttää takaumia, enteilyä ja nopeita siirtymiä, jotka aukeavat vasta jälkikäteen, jos aukeavat. Tämä tekee erityisesti äänikirjan seuraamisen vaikeaksi. Jouduin toistuvasti pomppimaan kirjassa taaksepäin ja kuuntelemaan joitain kohtauksia uudestaan, ennen kuin selvisi että todellakaan huomioni ei herpaantunut vaan kerronta yhtäkkiä pomppasi toiseen tilanteeseen.
Kirja on kokonaan Antin näkökulmasta kerrottua, mutta osan aikaa Antti kertoo tarinaa ystävälleen Ennille. Tämä ratkaisu on epämääräinen eikä mielestäni toimi. Harkitsemattomasti valitut kerronnalliset kikat eivät kuitenkaan onnistu pilaamaan koko kirjaa. Itse tarina on niin vetävä ja koskettava. Äänikirjan kertojana Antti Virmavirta on nappivalinta! Mieleni tekisi sanoa että kirja on elokuvaa parempi, mutta päädyn kuitenkin samaan arvosanaan, kahdeksan kautta kymmenen, eli neljä tähteä viidestä.
⭑⭑⭑ (6/10)
Paavon ollessa päiväkodissa, Antti on palannut töihin aikakauslehden toimitukseen. Hietamies kuvaa toimittajan työtä uskottavasti ja myös kiinnostavasti, onhan hänellä siitä omakohtaista kokemusta. Työkaverit enimmäkseen ymmärtävät Anttia ja tukevat häntä lapsenkasvatuksessa. Valokuvaaja Peippo tosin saattaa Antin ajoittain vaikeuksiin hölmöilyllään.
Toinen osa jää selvästi ensimmäistä heikommaksi, mutta päättyy niin kutkuttavasti että heti sen perään minun oli pakko kuunnella vielä kolmas.
⭑⭑⭑⭑ (8/10)
Kolmannessa kirjassa hypätään taas reilut pari vuotta eteenpäin. Paavon on aloittamassa koulunkäyntiä ja sehän ei suju aivan kunnialla. Kouluun ja iltapäiväkerhoon sopeutuminen ei ole helppoa Paavolle eikä myöskään Antille.
Hammaskeiju antaa varsin negatiivisen kuvan kunnallisesta iltapäiväkerhotoiminnasta. Tämä on ehkä Hietamiehen kokemus tai tahallinen kärjistys. Omat kokemukseni lasten iltapäiväkerhoista ovat valtaosin hyvin positiivisia.
Jo edellisistä kirjoista tuttu Pihla-Puolukka kuvataan yhä hullummaksi. Hietamies jopa itse alleviivaa hahmon epäuskottavuutta Antin kertojanäänellä.
Kolmannen kirjan tärkeäksi sivuhenkilöksi nousee Antin Janne-veli. Janne riitantuu (hyvästä syystä) asuntolansa ohjaajien kanssa ja päätyy asumaan Antin ja Paavon luo.
Hietamies on kehittynyt huomattavasti kirjoittajana ensimmäisen ja toisen osan jälkeen. Hammaskeiju ei kärsi mistään aikaisempien osien kerrontateknisistä ongelmista. Tarinankuljetuksessa on lieviä saippis-piirteitä, mutta annan ne anteeksi, koska mukana on myös niin syvältä sattuva masentumisen kuvaus. Kirja onkin keskivaiheiltaan varsin raskasta luettavaa (kuunneltavaa). Valoa ei näy missään ja myös lukijan usko meinaa loppua.
Suosittelen koko kirjapottia kaikille 2000-luvun vanhemmille. Parhaiten kirjoista saa irti jos on jo itse kokenut niitä kuvaavat vaiheet oman lapsen elämässä. Esimerkiksi Hammaskeijun toistuvat Wilma-vitsit eivät kouraise niin syvältä jos et itse ole tätä 2000-luvun digitaalista reissuvihkoa käyttänyt. Kuten edellä on käynyt ilmi, kirjat eivät ole pelkästään helppoa luettavaa. Voin kuvitella että muutama kohtaus saattaa osua varsin lähelle muidenkin vanhempien kokemuspiiriä.
Eve Hietamies: Yösyöttö (Otava 2010)
Äänikirjan kertoja: Antti Virmavirta⭑⭑⭑⭑ (8/10)
Elokuvan nähneelle kirjan pääjuoni on jo tuttu: Antti Pasasesta, Tavallisesta Miehestä™ tulee pienen poikavauvan yksinhuoltaja kun äiti lähtee yllättäen lätkimään ja Antti kokee monia arkisia yllätyksiä pojan kahden ensimmäisen elinvuoden aikana.
Elokuva poikkeaa kirjasta muutamassa kohdassa. Elokuvassa Antin Pia-vaimon häipymistä ei juuri perustella. Katsojalle jätetään vaikutelma että Pia on epäkypsä ja itsekäs hupakko. Kirjakaan ei maalaa Piasta mairittelevaa kuvaa, mutta hän saa ikäänkuin sairausdiagnoosin, ja sen kautta hänen toimintansa saa jonkinlaisen selityksen. Kirjan tarinassa Pia sentään aluksi yrittää hoitaa (siinä vaiheessa vielä nimetöntä) Paavo-vauvaa, ennen kuin kilahtaa lopullisesti.
Siinä missä elokuva oli selkeästi draamakomedia, alkuperäisteos on elokuvaa hiukan vakavampi. Usein ei naurata yhtään, ei päähenkilö Anttia eikä lukijaa. Esimerkiksi Paavo-vauvan sairastuminen vatsatautiin on kuvattu kirjassa raastavasti. Tämä varsin merkittävä episodi puuttuu kokonaan elokuvasta.
Kommentoin elokuva-arvioissani näyttelijä Petteri Summasen ikää. Kuitenkin kirjassa Antti Pasanen kuvataan nelikymppiseksi. Summanen sopii tässä mielessä hyvin kirjan rooliin.
Muina sivuhahmoina vierailevat naapurin Reposen pariskunta, joka auttaa Anttia heti isyyden ensivaiheista. Lisäksi Antin hiukan höntti työkaveri valokuvaaja Peippo sekä Antin isä ja kehitysvammainen (mahdollisesti autistinen) Janne-veli vilahtavat mukana. Kaikilla heistä on merkittävä osa myös myöhemmissä kirjoissa.
Hietamiehen kirjoitustyyli on sujuva, mutta ei saa minulta pelkästään kiitosta. Hän käyttää takaumia, enteilyä ja nopeita siirtymiä, jotka aukeavat vasta jälkikäteen, jos aukeavat. Tämä tekee erityisesti äänikirjan seuraamisen vaikeaksi. Jouduin toistuvasti pomppimaan kirjassa taaksepäin ja kuuntelemaan joitain kohtauksia uudestaan, ennen kuin selvisi että todellakaan huomioni ei herpaantunut vaan kerronta yhtäkkiä pomppasi toiseen tilanteeseen.
Kirja on kokonaan Antin näkökulmasta kerrottua, mutta osan aikaa Antti kertoo tarinaa ystävälleen Ennille. Tämä ratkaisu on epämääräinen eikä mielestäni toimi. Harkitsemattomasti valitut kerronnalliset kikat eivät kuitenkaan onnistu pilaamaan koko kirjaa. Itse tarina on niin vetävä ja koskettava. Äänikirjan kertojana Antti Virmavirta on nappivalinta! Mieleni tekisi sanoa että kirja on elokuvaa parempi, mutta päädyn kuitenkin samaan arvosanaan, kahdeksan kautta kymmenen, eli neljä tähteä viidestä.
Eve Hietamies: Tarhapäivä (Otava 2012)
Äänikirjan kertoja: Antti Virmavirta⭑⭑⭑ (6/10)
Tarhapäivän alussa edellisen kirjan lopusta on kulunut noin kolme vuotta. Paavo on nyt viisivuotias ja todellakin tarhapäivien veteraani.
Heti toisen osan alussa iskee minuun lievä ärsytys kun Hietamies kertaa edellisen kirjan tapahtumia. Tämä ehkä on paikallaan jos kirjan lukemisesta olisi julkaisuvälin mukainen kaksi vuotta, mutta itselläni edellinen kirja on luonnollisesti hyvin tuoreessa muistissa.
Heti toisen osan alussa iskee minuun lievä ärsytys kun Hietamies kertaa edellisen kirjan tapahtumia. Tämä ehkä on paikallaan jos kirjan lukemisesta olisi julkaisuvälin mukainen kaksi vuotta, mutta itselläni edellinen kirja on luonnollisesti hyvin tuoreessa muistissa.
Paavon ollessa päiväkodissa, Antti on palannut töihin aikakauslehden toimitukseen. Hietamies kuvaa toimittajan työtä uskottavasti ja myös kiinnostavasti, onhan hänellä siitä omakohtaista kokemusta. Työkaverit enimmäkseen ymmärtävät Anttia ja tukevat häntä lapsenkasvatuksessa. Valokuvaaja Peippo tosin saattaa Antin ajoittain vaikeuksiin hölmöilyllään.
Melko pian arkisen alun jälkeen toinen osa luisuu saippuaoopperaksi kun Antista tulee yhtäkkiä myös toisen viisivuotiaan tosiasiallinen huoltaja. Käydään läpi liuta ajateltavissa olevia viisivuotiaalle sattuvia kommelluksia, huippuna kahden lapsen katoaminen hypermarketissa. Nämä saavat välillä jo kliseemäisen vivahteen.
Paavon äidinkaipuu ja suhde Pia-äitiin kuvataan epäuskottavasti. Tohdin väittää että jos lapsi ei olisi äitiään kahden ensimmäisen elinvuotensa aikana tavannut ja jos sitten myöhemmin äiti toistuvasti hänet pettäisi ja hylkäisi, lapsi ei tuntisi minkäänlaista halua enää tavata äitiään.
Enni ja leikkipuiston naiset ovat edelleen mukana Antin elämässä. Heistä Pihla-Puolukka saa yhä karikatyyrimaisempia piirteitä.
Eve Hietamies: Hammaskeiju (Otava 2017)
Äänikirjan kertoja: Antti VirmavirtaKolmannessa kirjassa hypätään taas reilut pari vuotta eteenpäin. Paavon on aloittamassa koulunkäyntiä ja sehän ei suju aivan kunnialla. Kouluun ja iltapäiväkerhoon sopeutuminen ei ole helppoa Paavolle eikä myöskään Antille.
Hammaskeiju antaa varsin negatiivisen kuvan kunnallisesta iltapäiväkerhotoiminnasta. Tämä on ehkä Hietamiehen kokemus tai tahallinen kärjistys. Omat kokemukseni lasten iltapäiväkerhoista ovat valtaosin hyvin positiivisia.
Jo edellisistä kirjoista tuttu Pihla-Puolukka kuvataan yhä hullummaksi. Hietamies jopa itse alleviivaa hahmon epäuskottavuutta Antin kertojanäänellä.
Kolmannen kirjan tärkeäksi sivuhenkilöksi nousee Antin Janne-veli. Janne riitantuu (hyvästä syystä) asuntolansa ohjaajien kanssa ja päätyy asumaan Antin ja Paavon luo.
Hietamies on kehittynyt huomattavasti kirjoittajana ensimmäisen ja toisen osan jälkeen. Hammaskeiju ei kärsi mistään aikaisempien osien kerrontateknisistä ongelmista. Tarinankuljetuksessa on lieviä saippis-piirteitä, mutta annan ne anteeksi, koska mukana on myös niin syvältä sattuva masentumisen kuvaus. Kirja onkin keskivaiheiltaan varsin raskasta luettavaa (kuunneltavaa). Valoa ei näy missään ja myös lukijan usko meinaa loppua.
Suosittelen koko kirjapottia kaikille 2000-luvun vanhemmille. Parhaiten kirjoista saa irti jos on jo itse kokenut niitä kuvaavat vaiheet oman lapsen elämässä. Esimerkiksi Hammaskeijun toistuvat Wilma-vitsit eivät kouraise niin syvältä jos et itse ole tätä 2000-luvun digitaalista reissuvihkoa käyttänyt. Kuten edellä on käynyt ilmi, kirjat eivät ole pelkästään helppoa luettavaa. Voin kuvitella että muutama kohtaus saattaa osua varsin lähelle muidenkin vanhempien kokemuspiiriä.
Comments
Post a Comment