Tähdet eivät välitä
Silta yhdistää tänään kirjallisuuden ja musiikin. Arvioin Juha Itkosen jo kahdentoista vuoden takaisen rock-maailmaan sijoittuvan epooksen Anna minun rakastaa enemmän ja sen viimevuotisen jatko-osan Palatkaa perhoset.
Tästä teosparista on vaikea kirjoittaa spoilaamatta. Toisaalta ensimmäisen teoksen lukukokemusta nyt jo tietyllä tavalla muuttaa (pilaa?) kun tietää että kirjalle on olemassa jatko-osa. En ole ollut mikään pitkäaikainen Itkos-fani, mutta luin kuitenkin sattumalta ensimmäisen osan ennen kuin jatko-osasta oli tietoa. Suhtauduin ajatukseen jatko-osasta epäillen, mutta minulle kävi tässä kuten Trainspottingin kanssa. En voi enää ajatella toista ilman toista.
Anna minun rakastaa enemmän kertoo "suomen kaikkien aikojen suurimman rocktähden" Summer Maplen (oik. Suvi Vaahtera) tarinaa, nuoruuden ensimmäisistä bändikokeiluista kohti menestystä ja kriisiä.
Kaksi minäkertojaa kuljettaa tarinaa vuorotellen, hiukan eri aikatasoissa. Toinen kertojista on Suvin äiti Leena ja toinen nuoruudenrakastettu Antti. Kumpikin heistä kertoo omasta elämästään ja suhteestaan Suviin, mutta kumpikaan ei välttämättä kerro koko totuutta vaan tulkitsee ja katsoo asioita omasta näkökulmastaan.
Kirjan nykyhetki on marras-joulukuu 2004. Suvi ja Antti ovat tasan kolmekymppisiä, ja Suvi on ollut maailmantähti viimeiset 4-5 vuotta. Nuoruutensa molemmat ovat viettäneet "jääkiekkokaupungissa". Kaupungin nimeä mainita kirjassa, mutta muutamasta vihjeestä se paljastuu Itkosen syntymäkaupungiksi Hämeenlinnaksi. Tarkka kaupunki ei kuitenkaan ole kovin olennainen. Jääkiekkokaupunki on ennenkaikkea symboli suomalaiselle 90-luvun pikkukaupungille ja henkiselle ilmapiirille joka siihen liittyy. Kaupunki voisi yhtä hyvin olla vaikkapa Heinola. Kirjan tapahtumat sijoittuvat ympäri maailmaa: Lontooseen, New Yorkiin, Mosambikiin, Helsinkiin, niin ja, Espooseen. Oikeastaan myös 2000-luvun New York ja Espookin toimivat kirjassa symboleina ilmapiirille ja mielentiloille.
Lukujen välissä on "lehtijuttuja" esim. City-lehdestä ja HS Kuukausiliitteestä. Vaikka Itkonen jäljittelee taitavasti lehtihaastattelujen tyyliä, juuri nämä jutut tuntuvat hieman epäuskottavilta. Kirja on muuten tyyliltään realistinen, eikä tarina Suvista ole sinänsä epäuskottava, mutta lienee jonkinlainen kynnys kuvata näin megamenestyneen ihmisen ajatusmaailmaa; tai oikeammin kuvata sitä miten tarkkaan julkisuutta hallitseva artisti paljastaisi itsestään haastattelussa.
Suvin äidin Leenan osuudet jäävät minulle tässä kirjassa jotenkin irrallisiksi. Kirja on minulle ennenkaikkea Suvin ja Antin tarina. Jää vaikutelma että kahden kertojan käyttö on tehokeino jonka ainoa tehtävä on pohjustaa kirjan käännettä.
Ensimmäinen kirja alkaa kohtauksella jossa parivuotias Suvi pitelee kevyesti käsissään perhosta. Perhosen vangitseminen ja irti päästäminen on symboli luovuudelle. Siihen viitataan tässä toisessa kirjassa kun puhutaan biisintekemisen vaikeudesta.
Toisen kirjan tapahtumien nykyhetki on joulukuu 2014, kymmenen vuotta ensimmäisen jälkeen. Tarinaa vie edelleen eteenpäin kaksi kertojaa. Antti on nykyhetkessä ja muistelee välillä menneitä. Leena kertoo tapahtumista vuoden 2004 lopusta kohti nykypäivää.
Tässä kirjassa kahden kertojan tekniikka toimii. Leenan tarina on aidosti kiinnostava ja koskettava, aivan yhtä tärkeä kuin Antin tarina, välillä tärkeämpikin. Myös aikajanojen yhdistäminen tapahtuu mallikkaasti. Voisin väittää että Itkonen on kehittynyt tarinankertojana sitten ykkösosan. Kun kirjaan tarttuu, siitä on vaikea päästää irti.
Kuten edellisessäkin kirjassa, lukijan eteen marssitetaan artisteja ja biisejä liukuhihnalta. Itkonen on jopa tehnyt Spotify-soittolistan joka kattaa kaikki kirjassa mainitut kappaleet (yhteensä 61 biisiä, alkaen Morriseystä päättyen Gram Parsonsiin).
Itkonen ei ehkä ole kaikkein nerokkain suomalaisista nykykirjailijoista eikä Perhosten tarina ole kovin älyllinen, mutta juuri tunteellisuudellaan se vetoaa minuun syvältä. Kirja onnistuu vangitsemaan jotain olennaista ihmisenä olemisesta.
Minuun vetoaa myös Itkosen kirjoitustyyli. Hän on erittäin taitava kertoja, mutta ei yritä häikäistä lukijaa. En havaitse hänen käyttävän waltarimaisia "lukija on kertojaa viisampi" tehokeinoja, joista taannoin hiukan moitin Jussi Valtosta, tai muitakaan erityisiä jippoja. Tarina ja tunteet ja musiikki riitävät. (Paljon kehuttua Miki Liukkosen O:ta en ole vielä lukenut. Pitäisi.)
Ihan pieni miinus tulee tässäkin kirjassa muutamasta epäuskottavuuden pistoksesta kuvitteellisten lehtihaastattelujen kohdalla.
Tohdin suositella molempia Itkosen kirjoja kenelle vaan.
Tästä teosparista on vaikea kirjoittaa spoilaamatta. Toisaalta ensimmäisen teoksen lukukokemusta nyt jo tietyllä tavalla muuttaa (pilaa?) kun tietää että kirjalle on olemassa jatko-osa. En ole ollut mikään pitkäaikainen Itkos-fani, mutta luin kuitenkin sattumalta ensimmäisen osan ennen kuin jatko-osasta oli tietoa. Suhtauduin ajatukseen jatko-osasta epäillen, mutta minulle kävi tässä kuten Trainspottingin kanssa. En voi enää ajatella toista ilman toista.
Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän (2005)
8/10Anna minun rakastaa enemmän kertoo "suomen kaikkien aikojen suurimman rocktähden" Summer Maplen (oik. Suvi Vaahtera) tarinaa, nuoruuden ensimmäisistä bändikokeiluista kohti menestystä ja kriisiä.
Kaksi minäkertojaa kuljettaa tarinaa vuorotellen, hiukan eri aikatasoissa. Toinen kertojista on Suvin äiti Leena ja toinen nuoruudenrakastettu Antti. Kumpikin heistä kertoo omasta elämästään ja suhteestaan Suviin, mutta kumpikaan ei välttämättä kerro koko totuutta vaan tulkitsee ja katsoo asioita omasta näkökulmastaan.
Kirjan nykyhetki on marras-joulukuu 2004. Suvi ja Antti ovat tasan kolmekymppisiä, ja Suvi on ollut maailmantähti viimeiset 4-5 vuotta. Nuoruutensa molemmat ovat viettäneet "jääkiekkokaupungissa". Kaupungin nimeä mainita kirjassa, mutta muutamasta vihjeestä se paljastuu Itkosen syntymäkaupungiksi Hämeenlinnaksi. Tarkka kaupunki ei kuitenkaan ole kovin olennainen. Jääkiekkokaupunki on ennenkaikkea symboli suomalaiselle 90-luvun pikkukaupungille ja henkiselle ilmapiirille joka siihen liittyy. Kaupunki voisi yhtä hyvin olla vaikkapa Heinola. Kirjan tapahtumat sijoittuvat ympäri maailmaa: Lontooseen, New Yorkiin, Mosambikiin, Helsinkiin, niin ja, Espooseen. Oikeastaan myös 2000-luvun New York ja Espookin toimivat kirjassa symboleina ilmapiirille ja mielentiloille.
Kirja tosiaan nostaa fiktiivisen Summer Maplen suomalaisena rock-tähtenä HIM:in ja Daruden rinnalle ja ohi. Summer on kantaaottava laulaja-lauluntekijä, jonka ensihitti Suicide Is Not a Solution on soinut "Euroopan listoilla melkein täsmälleen samaan aikaan kuin Join Me in Death".
Suomella ei ole ollut kuvatun kaltaista stadion-luokan pop-menestystä, mutta ei se mahdotonta olisi. Onhan Islannillakin Björk. Summer Maplen suosio tosin kuvataan vieläkin suuremmaksi, lähelle jotain Taylor Swift -tasoa. Rock-toimittajat vertaavatkin Summeria ensimmäisessä kirjassa ensimmäiseen ja toisessa kirjassa jälkimmäiseen. Ainakin toimittajien mielestä Summer syrjäyttää Björkin ja Taylor syrjäyttää Summerin aikakautensa merkittävämpänä nais-rokkarina.
Itkosen kirjaa tituleerattiin jossain "rockin Tuntemattomaksi Sotilaaksi". Kirjan henkilöt sekä tekevät musiikkia että fanittavat sitä armottomasti, laajalla skaalalla. Kirja suorastaan vyöryttää artisteja, levyjä ja biisejä ja siteeraa lyriikoita, sekä oikeita että fiktiivisiä, eli Itkosen omia. Musafani minussa nauttii kun kirjan henkilöt intoilevat samoista bändeistä kuin itsekin. Ja jos he hehkuttavat jotain outoa, tulee pantua muistiin että tämä(kin) artisti täytyisi joskus tarkistaa. (No, esim. Bob Dylan ei ole edes outo, mutta olen jostain syystä valtaosan tämän nobelistin tuotannosta ohittanut. Itkosen myötä olen häntä hieman enemmän kuunnellut.) Jotta Itkonen voi kirjoittaa musiikista näin intomielisesti, täytyy hänen itse olla melkoinen musafani.Suomella ei ole ollut kuvatun kaltaista stadion-luokan pop-menestystä, mutta ei se mahdotonta olisi. Onhan Islannillakin Björk. Summer Maplen suosio tosin kuvataan vieläkin suuremmaksi, lähelle jotain Taylor Swift -tasoa. Rock-toimittajat vertaavatkin Summeria ensimmäisessä kirjassa ensimmäiseen ja toisessa kirjassa jälkimmäiseen. Ainakin toimittajien mielestä Summer syrjäyttää Björkin ja Taylor syrjäyttää Summerin aikakautensa merkittävämpänä nais-rokkarina.
Lukujen välissä on "lehtijuttuja" esim. City-lehdestä ja HS Kuukausiliitteestä. Vaikka Itkonen jäljittelee taitavasti lehtihaastattelujen tyyliä, juuri nämä jutut tuntuvat hieman epäuskottavilta. Kirja on muuten tyyliltään realistinen, eikä tarina Suvista ole sinänsä epäuskottava, mutta lienee jonkinlainen kynnys kuvata näin megamenestyneen ihmisen ajatusmaailmaa; tai oikeammin kuvata sitä miten tarkkaan julkisuutta hallitseva artisti paljastaisi itsestään haastattelussa.
Suvin äidin Leenan osuudet jäävät minulle tässä kirjassa jotenkin irrallisiksi. Kirja on minulle ennenkaikkea Suvin ja Antin tarina. Jää vaikutelma että kahden kertojan käyttö on tehokeino jonka ainoa tehtävä on pohjustaa kirjan käännettä.
Näistä pienistä moitteista huolimatta, pidin kirjasta paljon. Se toimii hyvin itsenäisenä ja sille ei varsinaisesti odota jatkoa, mutta sitä on siis luvassa.
Juha Itkonen: Palatkaa perhoset (2016)
9/10Ensimmäinen kirja alkaa kohtauksella jossa parivuotias Suvi pitelee kevyesti käsissään perhosta. Perhosen vangitseminen ja irti päästäminen on symboli luovuudelle. Siihen viitataan tässä toisessa kirjassa kun puhutaan biisintekemisen vaikeudesta.
Toisen kirjan tapahtumien nykyhetki on joulukuu 2014, kymmenen vuotta ensimmäisen jälkeen. Tarinaa vie edelleen eteenpäin kaksi kertojaa. Antti on nykyhetkessä ja muistelee välillä menneitä. Leena kertoo tapahtumista vuoden 2004 lopusta kohti nykypäivää.
Tässä kirjassa kahden kertojan tekniikka toimii. Leenan tarina on aidosti kiinnostava ja koskettava, aivan yhtä tärkeä kuin Antin tarina, välillä tärkeämpikin. Myös aikajanojen yhdistäminen tapahtuu mallikkaasti. Voisin väittää että Itkonen on kehittynyt tarinankertojana sitten ykkösosan. Kun kirjaan tarttuu, siitä on vaikea päästää irti.
Kuten edellisessäkin kirjassa, lukijan eteen marssitetaan artisteja ja biisejä liukuhihnalta. Itkonen on jopa tehnyt Spotify-soittolistan joka kattaa kaikki kirjassa mainitut kappaleet (yhteensä 61 biisiä, alkaen Morriseystä päättyen Gram Parsonsiin).
Itkonen ei ehkä ole kaikkein nerokkain suomalaisista nykykirjailijoista eikä Perhosten tarina ole kovin älyllinen, mutta juuri tunteellisuudellaan se vetoaa minuun syvältä. Kirja onnistuu vangitsemaan jotain olennaista ihmisenä olemisesta.
Minuun vetoaa myös Itkosen kirjoitustyyli. Hän on erittäin taitava kertoja, mutta ei yritä häikäistä lukijaa. En havaitse hänen käyttävän waltarimaisia "lukija on kertojaa viisampi" tehokeinoja, joista taannoin hiukan moitin Jussi Valtosta, tai muitakaan erityisiä jippoja. Tarina ja tunteet ja musiikki riitävät. (Paljon kehuttua Miki Liukkosen O:ta en ole vielä lukenut. Pitäisi.)
Ihan pieni miinus tulee tässäkin kirjassa muutamasta epäuskottavuuden pistoksesta kuvitteellisten lehtihaastattelujen kohdalla.
Tohdin suositella molempia Itkosen kirjoja kenelle vaan.
Comments
Post a Comment