Kolmesti luopumisesta
Kirjoitin aiemmassa postissani palaavani vielä Mikko Joensuun musiikkiin ja katson että nyt on sille otollinen aika. Joensuu on vihdoin saanut täyteen Amen-levytrilogiansa jossa hän käsittelee luopumistaan (helluntaikristillisestä) uskostaan. Levyt on julkaistu noin puolen vuoden välein huhtikuusta 2016 alkaen ja jokainen niistä on tyyliltään ja tunnelmaltaan hieman erilainen. Vaikka uskonnollinen teema levyissä onkin, Joensuuta ei kannata lokeroida pelkästään uskonnollisen musiikin tekijäksi. Käsitellessään uskonnollisia teemoja Joensuu koskettaa laajemmin elämää ja ihmisyyttä, ja uskon [sic] hänen musiikkinsa avautuvan myös ihmisille joilla ei ole mitään omaa kosketuspintaa kristinuskoon. Hän on myös ylipäätään huipputaitava muusikko!
Samaisessa aiemmassa postissani pohdin indie-musiikin määritelmää. Luokittelin siinä Mikko Joensuun 16535:llä (tänään 17634:lla) kuukausittaisella Spotify-kuuntelijallaan indie-artistiksi. Joensuun julkaisija Svart Records on myös selkeästi itsenäinen, ei suurten levy-yhtiöiden ikeessä. Mutta tässä postissani heitän peliin vielä esoteerisempaa kamaa. Duon nimeltä MeriTuuli jolla on 243 kuukausittaista Spotify-kuuntelijaa ja joka julkaisee levynsä omakustanteena! Soisin heille kuulijoita lisää. Ehkä joku teistä, uskolliset lukijani, ottaa MeriTuulin kuunteluun, ja nostamme luvun uudelle sataselle.
Ihan lopuksi sanon sanasen artistista jolla on 41 259 065 Spotify-kuuntelijaa. Hän ei varsinaisesti tarvitse niitä lisää...
Mutta ensin Mikko Joensuu ja Amen, Amen, Amen.
Trilogia alkaa pelkistetyissä folk-country-tunnelmissa, Johnny Cashin myöhempien aikojen American Recordings:ien hengessä. Ensimmäinen kappale Enjoy It While It Lasts alustaa levyn mielenmaiseman:
Kolmas kappale kantaa nimeä Warning Sign ja on synkempi. En ole niin uskon marinoima että välttämättä ymmärtäisin kappaleen uskonnollista sävyä. Onko tämä joku helluntailaisuuteen liittyvä juttu, vai ihan jotain muuta? Ymmärrän kappaleen jotenkin muuten. Se voi kertoa myös loppuunpalamisesta ja masennuksesta.
Closer My God onkin jo täynnä epäilyä. Vastaukset kysymyksiin eivät ehkä löydykään uskosta:
Kakkonen on minulle trilogian vaikuttavin levy. Musiikkityyli liukuu pienimuotoisesta mies-kitara-ja-huuliharppu folkista kohti suurellisempaa pop-rockia. Myös levyn kesto on yli puoli tuntia ensimmäistä pidempi.
Siirtymä tapahtuu heti ensimmäisen Drop Me Down -kappaleen aikana. Ensin on Joensuun ääni, loppua kohden jousivalli vyöryy päälle suorastaan coldplaymäisesti. Kappale on avunpyyntö jumalalle, mutta vastausta ei kuulu.
Sitten tunnelma vaihtelee. Toisena seesteisen oloinen Dying Rain ja kolmantena ehkä koko trilogian iloisin ja letkein No One Knows (molemmista tulee minulle Coldplay mieleen). Iloisuus kuitenkin päättyy häiriöääneen. Murroskohta!
Alho on syvin (neljännen) What Have I Done kappaleen kohdalla. Joensuu on tehnyt päätöksen mutta se alkaa kauhistuttaa:
There Used to Be a Darkness on sanoiltaan ja äänimaailmaltaan varovaisen positiivinen. Kappale on kestoltaan yli 11 minuuttia ja muuttuu loppua kohden mantraksi.
Golden Age of the Lowland on surumielinen ja sisältää mahdollisesti taas jonkun uskonnollisen viittauksen joka pakenee minulta. Toki Jeesuksesta ja Kuolemasta sanat puhuvat suoraan, mutta alavista maista minulle tulee mieleen vain Dire Straitsin Brothers In Arms (1985).
Levyn päättävä I Gave You All on suoraa jatkoa edellisen levyn I'd Give You All -kappaleelle. Joensuu laulaa:
Lisää Joensuusta:
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2017/01/26/kolme-kertaa-amen-mikko-joensuu-kulkee-ahdistuksesta-avaruusmatkalle
Moitin edellisessä postissani mm. Shakiraa, Robinia, ja Antti Tuiskua liian suorasukaisista sanoituksista, jotka eivät edes ole kovin suorasukaisia. Biisit ovat muuten vaan laimeita ja vailla aitoa tunnetta. Nyt on nimittäin pakko tunnustaa että tänä kesänä minuunkin on miljoonien muiden lailla tehnyt vaikutuksen Luis Fonsin Despacito, ja nimenomaan alkuperäinen versio Daddy Yankeen kanssa (ilman Justin Bieberiä, tuota Kanadan omaa Robinia). En juurikaan ymmärrä espanjaa, mutta olen antanut kertoa itselleni että sen sanat ovat erittäin suorasukaiset. Biisistä tekee juuri hienon ettei sanoja ei tarvitse edes ymmärtää kun jo tajuaa että nyt on tosi kyseessä. Asialla on Mies joka laulaa Naiselle (tai miksei toiselle Miehelle). En voi mitään. Tällainen meno vaan toimii ja saa hymyn huulille! Sopivaa vaihtelua vakavan ja pohdiskelevan Mikko Joensuun jälkeen.
Samaisessa aiemmassa postissani pohdin indie-musiikin määritelmää. Luokittelin siinä Mikko Joensuun 16535:llä (tänään 17634:lla) kuukausittaisella Spotify-kuuntelijallaan indie-artistiksi. Joensuun julkaisija Svart Records on myös selkeästi itsenäinen, ei suurten levy-yhtiöiden ikeessä. Mutta tässä postissani heitän peliin vielä esoteerisempaa kamaa. Duon nimeltä MeriTuuli jolla on 243 kuukausittaista Spotify-kuuntelijaa ja joka julkaisee levynsä omakustanteena! Soisin heille kuulijoita lisää. Ehkä joku teistä, uskolliset lukijani, ottaa MeriTuulin kuunteluun, ja nostamme luvun uudelle sataselle.
Ihan lopuksi sanon sanasen artistista jolla on 41 259 065 Spotify-kuuntelijaa. Hän ei varsinaisesti tarvitse niitä lisää...
Mutta ensin Mikko Joensuu ja Amen, Amen, Amen.
Mikko Joensuu: Amen 1 (2016)
9/10Trilogia alkaa pelkistetyissä folk-country-tunnelmissa, Johnny Cashin myöhempien aikojen American Recordings:ien hengessä. Ensimmäinen kappale Enjoy It While It Lasts alustaa levyn mielenmaiseman:
Sometimes it feels the darkness has taken over...Joensuu laulaa jumalalle ja ihmiselle. Hän on täynnä kysymyksiä ja etsii vastauksia uskosta ja läheisiltään. Löytääkin jonkinlaisia. Toisessa kappaleessa Sometimes You Have to Go Far, hän toistaa kertosäkeitä mantran lailla:
I am all by myself, but I don't feel alone
Sometimes you have to go far to feel you are at home
So hear me for a while, as I sing you a tone
Sometimes you have to go far to feel you are at home
Kaksi ensimmäistä kappaletta ovat molemmat yli seitsemänminuuttisia, eivätkä tosiaan mitään country-poppia. Ne ovat tietyllä tavalla meditatiivisia ja rauhoittavia. Kuvastaako tämä uskon tuomaa turvaa ja rauhaa?
Kolmas kappale kantaa nimeä Warning Sign ja on synkempi. En ole niin uskon marinoima että välttämättä ymmärtäisin kappaleen uskonnollista sävyä. Onko tämä joku helluntailaisuuteen liittyvä juttu, vai ihan jotain muuta? Ymmärrän kappaleen jotenkin muuten. Se voi kertoa myös loppuunpalamisesta ja masennuksesta.
Closer My God onkin jo täynnä epäilyä. Vastaukset kysymyksiin eivät ehkä löydykään uskosta:
I was baptized in blood, but I am not sure to whom it belongsI'd Give You All kuulostaa alkavan vuoropuheluna kahden ihmisen välillä, mutta se vaihtuu monologiksi. Joensuu laulaa katkerasti:
I hate you with my every cellLoput kappaleiden nimet ovat paljon puhuvia. Löytyisikö syntisen pelastus kuitenkin uskosta?
But I love you more than I can tell
I'd drown myself to wake up from hell
Just to make sure that you're there
- Thief and a Liar
- Take Me Home Oh Lord
- Valley of Gold
Mikko Joensuu: Amen 2 (2016)
10/10Kakkonen on minulle trilogian vaikuttavin levy. Musiikkityyli liukuu pienimuotoisesta mies-kitara-ja-huuliharppu folkista kohti suurellisempaa pop-rockia. Myös levyn kesto on yli puoli tuntia ensimmäistä pidempi.
Siirtymä tapahtuu heti ensimmäisen Drop Me Down -kappaleen aikana. Ensin on Joensuun ääni, loppua kohden jousivalli vyöryy päälle suorastaan coldplaymäisesti. Kappale on avunpyyntö jumalalle, mutta vastausta ei kuulu.
Sitten tunnelma vaihtelee. Toisena seesteisen oloinen Dying Rain ja kolmantena ehkä koko trilogian iloisin ja letkein No One Knows (molemmista tulee minulle Coldplay mieleen). Iloisuus kuitenkin päättyy häiriöääneen. Murroskohta!
Alho on syvin (neljännen) What Have I Done kappaleen kohdalla. Joensuu on tehnyt päätöksen mutta se alkaa kauhistuttaa:
I've broken the promise I once gaveSitä seuraava Sunshine tarjoilee kelluvaa ambient-tunnelmaa. Jonkinlainen välitila?
The promise I was supposed to keep
Till my dying day
There Used to Be a Darkness on sanoiltaan ja äänimaailmaltaan varovaisen positiivinen. Kappale on kestoltaan yli 11 minuuttia ja muuttuu loppua kohden mantraksi.
Golden Age of the Lowland on surumielinen ja sisältää mahdollisesti taas jonkun uskonnollisen viittauksen joka pakenee minulta. Toki Jeesuksesta ja Kuolemasta sanat puhuvat suoraan, mutta alavista maista minulle tulee mieleen vain Dire Straitsin Brothers In Arms (1985).
Levyn päättävä I Gave You All on suoraa jatkoa edellisen levyn I'd Give You All -kappaleelle. Joensuu laulaa:
It has taken me some timeKappale on yli 20 minuuttia pitkä ja sen lopusta yli 11 minuuttia on ambienttia huminaa ja sydämen sykettä. Siinä on levollisen odottava tunnelma. Matka jatkuu...
To clear up my mind
What used to bring me comfort
Has now robbed me blind
Mikko Joensuu: Amen 3 (2017)
8/10
Jos edellinen levy oli Coldplaytä, tämä levy on silkkaa Mike Oldfieldiä. Levy on kakkosen lailla 76 minuuttia pitkä mutta koostuu vain kuudesta kappaleesta!
Vanhasta on päästetty nyt irti, mutta selkeiden vastausten sijaan tilalla on uusia kysymyksiä. Jonkinlainen rauhallisuuden tila kuitenkin vallitsee.
En voi väittää olevani synesteetikko, mutta osa tämän levyn kappaleista, etenkin House of Fire, näyttäytyy minulle sykkivinä geometrisina kuvioina pääni sisällä. Tätä Joensuu lienee tavoitellutkin.
Mikä toimi aiemmilla levyillä ei välttämättä toimi tällä kolmannella. Pienenä tunnelman laskijana minulle on Joensuun jotenkin melankolisen naukuva (paremman termin puutteessa) lauluääni. Hän osaisi käyttää ääntään toisinkin, mutta on jostain syystä valinnut tällaisen jodlaavan country-tyylin läpi trilogian. Se sopii kahden ensimmäisen levyn surumieliseen luopumisen tunnelmaan, mutta kolmannen levyn kohdalla (etenkin trilogiaa putkeen kuunnellessa) se alkaa myös hieman ärsyttää.
Etenkin The Worst in Me kappaleen lauluosuudet ovat jollain tavalla rasittavia kuunnella. Pitkä matka on kuljettu, mutta se ei johtanutkaan iloon. (Aina niin surumielinen Lana del Reykin jo hymyilee (voitonriemuisesti) tuoreimman levynsä kannessa.) En odota että kaikilla matkoilla olisi onnellinen päätepiste, mutta tätä kuunnellessani minulle jää olo ettei Joensuun matka kohti mielenrauhaa ole vielä lopussa. No, kenenpä olisi?
Joensuun trilogian päättävä Pearly Gates on edelleen surumielinen, mutta myös massiivisen kaunis. Oikeassa elämässä ei ole onnellista loppua. Kun yksi matka päättyy, toinen alkaa. Olkoon juuri se lohdullista.
Joensuu on haastattelussa kertonut työstäneensä levyn materiaalia yli kymmenen vuoden ajan, ja kyllähän tämän aistii. Ei tällaista noin vain pukata ulos kahdessa vuodessa. Joensuu on kiistattoman taitava artisti ja Amen-trilogia on viime vuosien kunnianhimoisin suomalainen levyprojekti. Suosittelen vahvasti kuuntelemaan!
Jos edellinen levy oli Coldplaytä, tämä levy on silkkaa Mike Oldfieldiä. Levy on kakkosen lailla 76 minuuttia pitkä mutta koostuu vain kuudesta kappaleesta!
Vanhasta on päästetty nyt irti, mutta selkeiden vastausten sijaan tilalla on uusia kysymyksiä. Jonkinlainen rauhallisuuden tila kuitenkin vallitsee.
En voi väittää olevani synesteetikko, mutta osa tämän levyn kappaleista, etenkin House of Fire, näyttäytyy minulle sykkivinä geometrisina kuvioina pääni sisällä. Tätä Joensuu lienee tavoitellutkin.
Mikä toimi aiemmilla levyillä ei välttämättä toimi tällä kolmannella. Pienenä tunnelman laskijana minulle on Joensuun jotenkin melankolisen naukuva (paremman termin puutteessa) lauluääni. Hän osaisi käyttää ääntään toisinkin, mutta on jostain syystä valinnut tällaisen jodlaavan country-tyylin läpi trilogian. Se sopii kahden ensimmäisen levyn surumieliseen luopumisen tunnelmaan, mutta kolmannen levyn kohdalla (etenkin trilogiaa putkeen kuunnellessa) se alkaa myös hieman ärsyttää.
Etenkin The Worst in Me kappaleen lauluosuudet ovat jollain tavalla rasittavia kuunnella. Pitkä matka on kuljettu, mutta se ei johtanutkaan iloon. (Aina niin surumielinen Lana del Reykin jo hymyilee (voitonriemuisesti) tuoreimman levynsä kannessa.) En odota että kaikilla matkoilla olisi onnellinen päätepiste, mutta tätä kuunnellessani minulle jää olo ettei Joensuun matka kohti mielenrauhaa ole vielä lopussa. No, kenenpä olisi?
Joensuu on haastattelussa kertonut työstäneensä levyn materiaalia yli kymmenen vuoden ajan, ja kyllähän tämän aistii. Ei tällaista noin vain pukata ulos kahdessa vuodessa. Joensuu on kiistattoman taitava artisti ja Amen-trilogia on viime vuosien kunnianhimoisin suomalainen levyprojekti. Suosittelen vahvasti kuuntelemaan!
Lisää Joensuusta:
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2017/01/26/kolme-kertaa-amen-mikko-joensuu-kulkee-ahdistuksesta-avaruusmatkalle
MeriTuuli: Nyt kun olet siinä (2017)
7/10
Sitten se erikoisuus, joka ei lopulta niin erikoinen olekaan. MeriTuuli on sisarusten Meri ja Tuuli Walleniuksen muodostama folkpop-duo. He ovat keväällä julkaisseet toisen levynsä. Ensimmäinen julkaisu MeriTuuli (2015) sai huomiota myös valtamediassa, josta minäkin heidät bongasin kuunteluun. Toinen levy on jäänyt vähemmälle huomiolle, mikä ei todellakaan ole levyn syy. Se jatkaa ensimmäisen linjoilla ja myös parantaa siitä.
Hesarissa MeriTuulia verrattiin ruotsalaiseen First Aid Kitiin, enkä minäkään voi tuota vertailua välttää. Molempien duojen useimmissa lauluissa on surullinen ja viipyilevä tunnelma. Elämä on täynnä vaikeita tunteita ja päätöksiä. Onni ja rakkaus tuntuvat pakenvan, mutta silti ei lannistuta vaan jatketaan eteenpäin. (Sivumennen, First Aid Kitin viimeisin single You Are the Problem Here (2017) poikkeaa tältä linjalta. Se on suora ja äänekäs kannanotto seksuaalista häirintää ja väkivaltaa vastaan.)
MeriTuulin melodiat eivät ole kovin helppoja tai tarttuvia, ja sävelkulut vaativat usemman kuuntelukerran auetakseen, mutta sanojen kuunteleminen palkitsee heti. Ne ovat täynnä elämänviisautta, ja surumielisyydestään huolimatta ne ovat seesteisiä ja lohduttavia. Onni löytyy kun oppii kuuntelemaan itseään ja toista ihmistä, ja nauttimaan siitä mitä on. Ei ehkä pitäisi tällaista vertailua edes tehdä, mutta samanikäiseen Sanniin verrattuna, Meri ja Tuuli vaikuttavat olevan toisesta todellisuudesta. Molemmilla artisteilla ja musiikkityyleillä on kuitenkin paikkansa.
Levyn kohokohtia ovat aloitus Uuteen kotiin ja toiseksi viimeinen kappale Mitä toivot elämältä? Ne ovat loppunousuineen jo täysveristä populaarimusiikkia.
MeriTuulilla on kaikki ainekset laajempaan suosioon, ei ehkä Sannin mitassa, mutta vaikkapa Mikko Joensuun. Odottelen tilaisuutta nähdä heidät livenä.
Sitten se erikoisuus, joka ei lopulta niin erikoinen olekaan. MeriTuuli on sisarusten Meri ja Tuuli Walleniuksen muodostama folkpop-duo. He ovat keväällä julkaisseet toisen levynsä. Ensimmäinen julkaisu MeriTuuli (2015) sai huomiota myös valtamediassa, josta minäkin heidät bongasin kuunteluun. Toinen levy on jäänyt vähemmälle huomiolle, mikä ei todellakaan ole levyn syy. Se jatkaa ensimmäisen linjoilla ja myös parantaa siitä.
Hesarissa MeriTuulia verrattiin ruotsalaiseen First Aid Kitiin, enkä minäkään voi tuota vertailua välttää. Molempien duojen useimmissa lauluissa on surullinen ja viipyilevä tunnelma. Elämä on täynnä vaikeita tunteita ja päätöksiä. Onni ja rakkaus tuntuvat pakenvan, mutta silti ei lannistuta vaan jatketaan eteenpäin. (Sivumennen, First Aid Kitin viimeisin single You Are the Problem Here (2017) poikkeaa tältä linjalta. Se on suora ja äänekäs kannanotto seksuaalista häirintää ja väkivaltaa vastaan.)
MeriTuulin melodiat eivät ole kovin helppoja tai tarttuvia, ja sävelkulut vaativat usemman kuuntelukerran auetakseen, mutta sanojen kuunteleminen palkitsee heti. Ne ovat täynnä elämänviisautta, ja surumielisyydestään huolimatta ne ovat seesteisiä ja lohduttavia. Onni löytyy kun oppii kuuntelemaan itseään ja toista ihmistä, ja nauttimaan siitä mitä on. Ei ehkä pitäisi tällaista vertailua edes tehdä, mutta samanikäiseen Sanniin verrattuna, Meri ja Tuuli vaikuttavat olevan toisesta todellisuudesta. Molemmilla artisteilla ja musiikkityyleillä on kuitenkin paikkansa.
Levyn kohokohtia ovat aloitus Uuteen kotiin ja toiseksi viimeinen kappale Mitä toivot elämältä? Ne ovat loppunousuineen jo täysveristä populaarimusiikkia.
MeriTuulilla on kaikki ainekset laajempaan suosioon, ei ehkä Sannin mitassa, mutta vaikkapa Mikko Joensuun. Odottelen tilaisuutta nähdä heidät livenä.
P.S. (Hitaasti)
Seuraava ei liity postin indie-teemaan millään tavalla, päin vastoin. Kappaleen eri versioita on striimattu Spotifystä jo yli 1,2 miljardia kertaa (ja ties kuinka monta kertaa lisää muissa palveluissa).Luis Fonsi: Despacito (feat. Daddy Yankee) (2017)
8/10
Moitin edellisessä postissani mm. Shakiraa, Robinia, ja Antti Tuiskua liian suorasukaisista sanoituksista, jotka eivät edes ole kovin suorasukaisia. Biisit ovat muuten vaan laimeita ja vailla aitoa tunnetta. Nyt on nimittäin pakko tunnustaa että tänä kesänä minuunkin on miljoonien muiden lailla tehnyt vaikutuksen Luis Fonsin Despacito, ja nimenomaan alkuperäinen versio Daddy Yankeen kanssa (ilman Justin Bieberiä, tuota Kanadan omaa Robinia). En juurikaan ymmärrä espanjaa, mutta olen antanut kertoa itselleni että sen sanat ovat erittäin suorasukaiset. Biisistä tekee juuri hienon ettei sanoja ei tarvitse edes ymmärtää kun jo tajuaa että nyt on tosi kyseessä. Asialla on Mies joka laulaa Naiselle (tai miksei toiselle Miehelle). En voi mitään. Tällainen meno vaan toimii ja saa hymyn huulille! Sopivaa vaihtelua vakavan ja pohdiskelevan Mikko Joensuun jälkeen.
Comments
Post a Comment