Kauneutta. Pimeydessä.
Mainion Pimeys-yhtyeen innoittamana pohdin tällä kertaa suomalaisen indie-rockin olemusta sekä Spotify-kuuntelijoiden ikäjakaumaa. Arvioin toki myös Pimeyden tuoreen Silkkitie-levyn. Ja sokerina pohjalla, minulla oli tilaisuus nähdä Pimeys livenä äskettäin, enkä tietenkään voi jättää kertomatta siitä (gonzo-vivahteella)!
Pimeys ei kuitenkaan ole mielestäni saanut ansaitsemaansa huomiota radiokanavilla tai suoratoistopalveluiden top-listoilla. Onko Pimeys siis kuitenkin profiloitunut kulttisuosiota nauttivaksi indie-rockiksi? Ja mitä tällainen suomi-indie-rock edes on ja miten se eroaa valtavirrasta?
Pimeys levyttää M.dulor-levyyhtiölle, joka on pienyhtiönä itsenäinen, siis indie. Yhtiön toinen huomiota saanut artisti on Matti Johannes Koivu. Pimeyden levyt tosin jakelee Sony Music Finland ja isomman levy-yhtiön markkinointi-muskelit ovat omiaan hälventämään indie-leimaa.
Terminä indie-rock on peräisin 1980-luvun alkupuolelta. Se tarkoitti alunperin vaihtoehtorockia jota artistit levyttivät pienemmille "itsenäisille" levymerkeille. Termi on hyvin häilyvä ja ei edes määrittele musiikkityyliä tarkasti. Musiikillisesti melko erilaiset bändit kuten R.E.M., Nirvana ja My Chemical Romance on jossain vaiheessa luokiteltu indieksi. Ja kuten nämä esimerkit osoittavat, indienä aloittanut bändi voikin suosion noustessa muuttua osaksi valtavirtaa.
Mutta voidaanko nyt määritellä mitä on vuoden 2017 suomi-indie? Lähestyn tätä kahdella tapaa. 1) tyylilajin kautta, 2) suosion kautta, ja jälkimmäisen mittarina käytän Spotifyn monthly listeners -lukemaa.
Kuunnellessani Silkkitie-levyä Spotifystä, levyn päätyttyä alkaa soida jonkun aivan toisen artistin musiikkia. Tämä Spotifyn Album Radio -ominaisuus on varsin kätevä esim. juoksulenkillä. Spotify yrittää siis löytää kuuntelijan valitseman artistin kanssa samankaltaista musiikkia. Samankaltaisuus perustuu muiden kuuntelijoiden luomiin soittolistoihin.
Spotifyn algoritmin mielestä samankaltaista Pimeyden kanssa ovat mm. Pariisin Kevät, Olavi Uusivirta, Samuli Putro, Egotrippi, Iisa, Samae Koskinen, Scandinavian Music Group, Matti Johannes Koivu, Mikko Joensuu sekä Viitasen Piia. Näistä Pariisin Kevät, Uusivirta, Putro ja Egotrippi ovat kyllä suomipopin valtavirtaa. (Siitä huolimatta, että Pariisin Kevään musiikki on melko outoa ja Samuli Putron melko kamalaa.) Iisa, Koskinen ja SMG ovat jotain siltä väliltä. Koivu, Joensuu ja Viitasen Piia kuulostavat selvästi indieltä, jotenkin perus-suomipopista poikkeavilta. (Viimeksi mainittua en ollut kuullut ollenkaan ennen tätä. Tykkäsin, aion kuunnella lisää. Mikko Joensuu saa minulta jo valmiiksi kovat rätingit ja palaan häneen vielä myöhemmin.)
Vielä indiempi lista tulee näkyviin Pimeyden artisti-sivulta. Siellä on listattu artisteja kuten Milla Rumi, Topi Saha ja Pietarin Spektaakkeli. En ollut kuullutkaan ennen kuin tänään. Nyt kuuntelin. Kaikkia voisin mielihyvin kuunnella lisää. Mutta näiden musiikki on sillä tapaa erikoista ettei se edes tavoittele valtavirran suosiota ja radiosoittoa. Selvästi indietä.
Entäpä suosion kautta sitten? Spotifyn kuunnelluin suomalaisyhtye lienee tällä hetkellä JVG (530183 kuuntelijaa kuukausittain). Selvästi valtavirtaa! Kuten vaikkapa Haloo Helsinki! (484315) tai Sanni (354979). Happoradio (165960) ja Apulantakin (154813) ovat vielä valtavirtaa. Mutta ovatko Kotietollisuus (89859) tai Mokoma (54416)? Jos eivät ole, niin eivät ne myöskään ole indietä. Metallimusiikki on asia erikseen ja vaikka sekin voi olla pienten levy-yhtiöiden julkaisemaa ja kulttisuosiota nauttivaa, ei sitä kutsuta indieksi. Vedetäänkö siis raja 100000:n Spotify-kuulijaan ja tarkistetaan edellä mainitut löyhästi saman tyylilajin artistit?
Järkyttyneenä olen lukenut että Steve Bannon uskoo Straussiin ja Hoween kuten ennustukseen ja näkee itsensä toteuttamassa murrosta. Miten tämä liittyi mihinkään? En tiedä. Kompastuin kai taas sillalla.
Eikä musiikin suosiolla muuta väliä olekaan, kun että toivon omien suosikkiartistieni olevan riittävän suosittuja että heidän levynsä ja esiintymisensä tuottavat heille sopivasti "fyrkkaa, massii, gillaa, tuohta, käkkyy" (Paleface (92k): Fmgtk (2014)), niin että he voivat jatkaa musiikin tekemistä.
Pimeyden ainakin toivon kestävän pitkään! Siitä kerron nyt tarkemmin.
Helmikuussa julkaistu Silkkitie on Pimeyden kolmas albumi. Aiemmat levyt Muut on jo menneet (2013) ja Aika tihentyy (2015) ovat saaneet ylistävät arviot, mutta jääneet silti melko vähälle huomiolle. Nyt on laajemman huomion aika!
Spotify-aika ei kannusta artisteja albumien vaan yksittäisten hittien tekoon, mutta Silkkitie on parhaimmillaan juuri kokonaisena albumina! Se on kauttaaltaan kypsä kuuntelukokonaisuus. Vaikka Silkkitiellä on selvät kohokohtansa, sillä ei ole yhtään täytekappaletta.
Ensikuuntelulla levystä tulee minulle mieleen Egotrippi ja Stella. Myöhemmillä kuunteluilla aistin joukossa ripauksen Kauko Röyhkää ja ehkä vähän Ultra Brata. Egotrippiä Pimeys muistuttaa myös siinä että yhtyeellä on kaksi laulaja-säveltäjää, Joel Mäkinen ja Pekka Nisu. Soundin haastattelussa Nisu on listannut vaikutteikseen mm. Daft Punkia, Eminemiä, PMMP:tä, Ryan Adamsia ja Jorma Kääriäistä. No mikä ettei!
Jos pitäisi jotenkin analysoida Pimeyden kahden laulajan eroja, ainakin Silkkitie-levylle Nisu on tehnyt iloisempia kappaleita. Loista kuin tähti ja Näin sellaisen kirkkauden ovat kunnon ralleja, täynnä nuoruuden intoa ja siihen kuuluvaa lievää röyhkeyttä, ja sanoituksiltaan kytkeytyvät nerokkaasti toisiinsa. Mäkisen fiilikset ovat matalammalla. On vain odotus ja Ollaan hiljaa ovat täynnä luopumisen tuskaa, mutta vailla minkäänlaista katkeruutta.
On oikeastaan melko ihmeellistä että Mäkinen on saanut näin synkillä sanoituksilla aikaan niin lohdullista musiikkia. Mäkinen laulaa "tunnen voimieni ehtyvän" ja saa jotenkin siihenkin mukaan toivoa. Vastaava laini kuulostaisi melko erilaiselta Mokoman Marko Annalan suusta...
Levyn päättää Anna muiden kantaa, Mäkisen ja Nisun yhteinen sävellys. Hieno kaunis laulu.
Silkkitie on vuoden 2017 tähän mennessä vahvin suomalainen rock-levy ja muut artistit saavat tehdä töitä jos aikovat tämän loppuvuonna ylittää!
Korjaamo täyttyy perjantai-iltana nuorista aikuisia. Bändin yleisö vaikuttaa jokseenkin samanikäisiltä soittajien kanssa. Siis milleniaaleja enimmäkseen. En silti koe oloani vieraaksi heidän keskellään. Elias Gould lämmittelee.
Lähelläni seisova pariskunta toteaa kavereilleen olevansa Tinder-treffeillä. Todella, nämä ovat sukupolvi Y:tä, vapaita ja huolettomia diginatiiveja. Keski-ikäisenä ja perheellisenä en itse tiedä Tinderistä mitään. Siinä on kuulema innovatiivinen käyttöliittymä.
Pimeyden konsertti alkaa syntikkariffillä Forever Young -kappaleesta (1984, Alphaville (1,5M)). Tätä Jonnet ei muista (2017, Samae Koskinen (60k)), mutta uskoisin että Pimeys-orkesterin faneihin tämä iskee. Minuun ainakin! Eivät Pimeyden milleniaalijäsenet itsekään voi tietää miltä tuntui tanssia hitaita koulun diskossa tuon kappaleen tahtiin. Olen siis myyty jo ennen kuin bändi on astunut lavalle!
Kuten levylläkin, laulajina vuorottelevat kitaristi Pekka Nisu ja kosketinsoittaja Joel Mäkinen (joka välillä tarttuu akustiseen kitaraan). Bassoa soittaa varmalla otteella Jukkis Virtanen. Rummuissa tahtia lyö Tuomo Laakso. Varsinaisen bändin lisäksi keikkakitaristina on Antti Kokkola.
Setin aloittaa Nisun laulama Viimeinen mahdollisuus uudelta levyltä. Nisu muistuttaa olemukseltaan nuorta Freemania. Hän esiintyy tunteella ja hiukan sisäänpäin kääntyneesti. Niin pitääkin. Mäkisen näyttelijätausta näkyy puolestaan hänen esiintymisessään. Se on osin teatraalista mutta myös aidosti heittäytyvää. Samaa meininkiä kuin Olavi Uusivirralla.
Mutta miksipä nyt vertaisin Nisua ja Mäkistä kotimaisiin artisteihin. Vertaan heitä sen sijaan John Lennoniin ja Paul McCartneyhin. Olkoon Virtanen siis George Harrison ja Laakso Ringo Starr! Yleisön kirkuna ei tosin ole ihan yhtä kovaa kuin Liverpoolin The Cavernissa 55 vuotta sitten.
Keikka on nousujohteinen. Suunnilleen puolessa välissä Ollaan hiljaa kohottaa tunnelman. Sitä seuraava Rakastatko vielä? rauhoittelee sitä hieman. Nostokurjet ja kaikki sitä seuraavat kappaleet pitävät vahvaa latausta yllä. Loista kuin tähti ja Näin sellaisen kirkkauden kuullaan peräkkäin, kuten asiaan sopii.
Varsinaisen setin päättää Anna muiden kantaa. Se uppoaa yleisöön vahvasti. Tinder-treffeillä oleva pariskuntakin käyttää tilaisuuden hyväkseen ja halailee ja suutelee kiihkeästi.
Mutta ilta ei pääty siihen. Pimeys soittaa vielä kaksi encorea. Ne ovat jäähdyttelyä, mutta eivät missään tapauksessa laimeita esityksiä.
Keikan settilista on kokonaisuudessaan alla. Bändi soitti uuden Silkkitie-levyn kaikki biisit (ne lihavoitu):
1. Viimeinen mahdollisuus
2. Pelastusrengas
3. On vain odotus
4. Muistin sen toisin
5. Hetki vielä
6. Jos saisin toisen kerran elää
7. Meidän huoneeseen
8. Ollaan hiljaa
9. Rakastatko vielä?
10. Nostokurjet
11. Pimeys
12. Lähdetään
13. Meeri
14. Loista kuin tähti
15. Näin sellaisen kirkkauden
16. Anna muiden kantaa
---
17. Nuoruuden kaupunki
18. Elämä kiinnostaa
---
19. Maalaa meidät
Konsertin päätyttyä ja valojen syttyessä pärähtää soimaan Tina Turnerin (2,2M) The Best (1989). Sanoisin tähän, että ei aivan vielä, mutta kaikki ainekset siihen on! Paras kokemani keikka pitkään aikaan! Kiitos Pimeys!
Suomi-indien jäljillä?
Pimeydestä on kohistu Stadin musapiireissä jo muutaman vuoden ajan. Jotenkin olin itse välttynyt kuulemasta bändiä ennen tämän vuoden helmikuuta ja olen suuresti ihmeissäni miksi. Se nyt on selvää etten kuulu Stadin musapiireihin, enhän edes kuuntele Radio Helsinkiä. Mutta Pimeys ei ole mitään kokeellista hipsteri-musaa vaan rouhevaa suomipop-rockia, musiikillisesti samaa jatkumoa Egotripin ja vaikkapa Kasevan kanssa. Kaiken järjen mukaan sen pitäisi uppota myös kansan syviin riveihin.Pimeys ei kuitenkaan ole mielestäni saanut ansaitsemaansa huomiota radiokanavilla tai suoratoistopalveluiden top-listoilla. Onko Pimeys siis kuitenkin profiloitunut kulttisuosiota nauttivaksi indie-rockiksi? Ja mitä tällainen suomi-indie-rock edes on ja miten se eroaa valtavirrasta?
Pimeys levyttää M.dulor-levyyhtiölle, joka on pienyhtiönä itsenäinen, siis indie. Yhtiön toinen huomiota saanut artisti on Matti Johannes Koivu. Pimeyden levyt tosin jakelee Sony Music Finland ja isomman levy-yhtiön markkinointi-muskelit ovat omiaan hälventämään indie-leimaa.
Terminä indie-rock on peräisin 1980-luvun alkupuolelta. Se tarkoitti alunperin vaihtoehtorockia jota artistit levyttivät pienemmille "itsenäisille" levymerkeille. Termi on hyvin häilyvä ja ei edes määrittele musiikkityyliä tarkasti. Musiikillisesti melko erilaiset bändit kuten R.E.M., Nirvana ja My Chemical Romance on jossain vaiheessa luokiteltu indieksi. Ja kuten nämä esimerkit osoittavat, indienä aloittanut bändi voikin suosion noustessa muuttua osaksi valtavirtaa.
Mutta voidaanko nyt määritellä mitä on vuoden 2017 suomi-indie? Lähestyn tätä kahdella tapaa. 1) tyylilajin kautta, 2) suosion kautta, ja jälkimmäisen mittarina käytän Spotifyn monthly listeners -lukemaa.
Kuunnellessani Silkkitie-levyä Spotifystä, levyn päätyttyä alkaa soida jonkun aivan toisen artistin musiikkia. Tämä Spotifyn Album Radio -ominaisuus on varsin kätevä esim. juoksulenkillä. Spotify yrittää siis löytää kuuntelijan valitseman artistin kanssa samankaltaista musiikkia. Samankaltaisuus perustuu muiden kuuntelijoiden luomiin soittolistoihin.
Spotifyn algoritmin mielestä samankaltaista Pimeyden kanssa ovat mm. Pariisin Kevät, Olavi Uusivirta, Samuli Putro, Egotrippi, Iisa, Samae Koskinen, Scandinavian Music Group, Matti Johannes Koivu, Mikko Joensuu sekä Viitasen Piia. Näistä Pariisin Kevät, Uusivirta, Putro ja Egotrippi ovat kyllä suomipopin valtavirtaa. (Siitä huolimatta, että Pariisin Kevään musiikki on melko outoa ja Samuli Putron melko kamalaa.) Iisa, Koskinen ja SMG ovat jotain siltä väliltä. Koivu, Joensuu ja Viitasen Piia kuulostavat selvästi indieltä, jotenkin perus-suomipopista poikkeavilta. (Viimeksi mainittua en ollut kuullut ollenkaan ennen tätä. Tykkäsin, aion kuunnella lisää. Mikko Joensuu saa minulta jo valmiiksi kovat rätingit ja palaan häneen vielä myöhemmin.)
Vielä indiempi lista tulee näkyviin Pimeyden artisti-sivulta. Siellä on listattu artisteja kuten Milla Rumi, Topi Saha ja Pietarin Spektaakkeli. En ollut kuullutkaan ennen kuin tänään. Nyt kuuntelin. Kaikkia voisin mielihyvin kuunnella lisää. Mutta näiden musiikki on sillä tapaa erikoista ettei se edes tavoittele valtavirran suosiota ja radiosoittoa. Selvästi indietä.
Entäpä suosion kautta sitten? Spotifyn kuunnelluin suomalaisyhtye lienee tällä hetkellä JVG (530183 kuuntelijaa kuukausittain). Selvästi valtavirtaa! Kuten vaikkapa Haloo Helsinki! (484315) tai Sanni (354979). Happoradio (165960) ja Apulantakin (154813) ovat vielä valtavirtaa. Mutta ovatko Kotietollisuus (89859) tai Mokoma (54416)? Jos eivät ole, niin eivät ne myöskään ole indietä. Metallimusiikki on asia erikseen ja vaikka sekin voi olla pienten levy-yhtiöiden julkaisemaa ja kulttisuosiota nauttivaa, ei sitä kutsuta indieksi. Vedetäänkö siis raja 100000:n Spotify-kuulijaan ja tarkistetaan edellä mainitut löyhästi saman tyylilajin artistit?
- Pariisin Kevät (138771)
- Olavi Uusivirta (100916)
- Samuli Putro (94224)
- *** Pimeys (87204) ***
- Egotrippi (77179)
- Iisa (74816)
- Samae Koskinen (60313)
- Scandinavian Music Group (40966)
- Matti Johannes Koivu (32238)
- Mikko Joensuu (16535)
- Viitasen Piia (12485)
- Topi Saha (9410)
- Milla Rumi (6060)
- Pietarin Spektaakkeli (4105)
Lisää Spotify-tilastoja ja sukupolviasiaaa
Kun rupesin Spotifyn soittomääriä tutkimaan, heitän tähän vielä verrokiksi vuoden 2016 Vain elämää -artistit, jotka nauttinevat vielä ohjelman tuomasta nosteesta:- Mikael Gabriel (515k)
- Lauri Tähkä (207k)
- Anna Puu (183k)
- Chisu (163k)
- Suvi Teräsniska (159k)
- Hector (116k)
- Mikko Kuustonen (74k)
Heh, Pimeys siis hakkaa jo Kuustosen kuuntelijoiden määrässä. Tarkistetaanpa tilanne uudestaan vuoden päästä!
Ja kun äsken väitin että JVG on kunnelluin suomalaisyhtye, olen toki väärässä. Kansainvälistynyt Nightwish (746k) hakkaa JVG:n.
Nyt täytyy muistaa että Spotify-kuuntelut eivät ole muusikon suosion absoluuttinen mittari. Spotifyn päivittäisestä käytöstä 72% on milleniaalien hallussa. Milleniaalit tunnetaan myös nimellä Y-sukupolvi ja heillä tarkoitetaan n. 1980-2000 syntyneitä. En löytänyt Spotifyn käyttämää tarkkaa määrittelyä millenniaaleille, mutta se voi olla jotain sinne päin, kuten 1982-2004 William Straussin ja Neil Howen mukaan (katso ensimmäinen postini).Ja kun äsken väitin että JVG on kunnelluin suomalaisyhtye, olen toki väärässä. Kansainvälistynyt Nightwish (746k) hakkaa JVG:n.
Järkyttyneenä olen lukenut että Steve Bannon uskoo Straussiin ja Hoween kuten ennustukseen ja näkee itsensä toteuttamassa murrosta. Miten tämä liittyi mihinkään? En tiedä. Kompastuin kai taas sillalla.
Eikä musiikin suosiolla muuta väliä olekaan, kun että toivon omien suosikkiartistieni olevan riittävän suosittuja että heidän levynsä ja esiintymisensä tuottavat heille sopivasti "fyrkkaa, massii, gillaa, tuohta, käkkyy" (Paleface (92k): Fmgtk (2014)), niin että he voivat jatkaa musiikin tekemistä.
Pimeyden ainakin toivon kestävän pitkään! Siitä kerron nyt tarkemmin.
Pimeys: Silkkitie (2017)
9/10Helmikuussa julkaistu Silkkitie on Pimeyden kolmas albumi. Aiemmat levyt Muut on jo menneet (2013) ja Aika tihentyy (2015) ovat saaneet ylistävät arviot, mutta jääneet silti melko vähälle huomiolle. Nyt on laajemman huomion aika!
Spotify-aika ei kannusta artisteja albumien vaan yksittäisten hittien tekoon, mutta Silkkitie on parhaimmillaan juuri kokonaisena albumina! Se on kauttaaltaan kypsä kuuntelukokonaisuus. Vaikka Silkkitiellä on selvät kohokohtansa, sillä ei ole yhtään täytekappaletta.
Ensikuuntelulla levystä tulee minulle mieleen Egotrippi ja Stella. Myöhemmillä kuunteluilla aistin joukossa ripauksen Kauko Röyhkää ja ehkä vähän Ultra Brata. Egotrippiä Pimeys muistuttaa myös siinä että yhtyeellä on kaksi laulaja-säveltäjää, Joel Mäkinen ja Pekka Nisu. Soundin haastattelussa Nisu on listannut vaikutteikseen mm. Daft Punkia, Eminemiä, PMMP:tä, Ryan Adamsia ja Jorma Kääriäistä. No mikä ettei!
Jos pitäisi jotenkin analysoida Pimeyden kahden laulajan eroja, ainakin Silkkitie-levylle Nisu on tehnyt iloisempia kappaleita. Loista kuin tähti ja Näin sellaisen kirkkauden ovat kunnon ralleja, täynnä nuoruuden intoa ja siihen kuuluvaa lievää röyhkeyttä, ja sanoituksiltaan kytkeytyvät nerokkaasti toisiinsa. Mäkisen fiilikset ovat matalammalla. On vain odotus ja Ollaan hiljaa ovat täynnä luopumisen tuskaa, mutta vailla minkäänlaista katkeruutta.
On oikeastaan melko ihmeellistä että Mäkinen on saanut näin synkillä sanoituksilla aikaan niin lohdullista musiikkia. Mäkinen laulaa "tunnen voimieni ehtyvän" ja saa jotenkin siihenkin mukaan toivoa. Vastaava laini kuulostaisi melko erilaiselta Mokoman Marko Annalan suusta...
Levyn päättää Anna muiden kantaa, Mäkisen ja Nisun yhteinen sävellys. Hieno kaunis laulu.
Silkkitie on vuoden 2017 tähän mennessä vahvin suomalainen rock-levy ja muut artistit saavat tehdä töitä jos aikovat tämän loppuvuonna ylittää!
Pimeys Korjaamolla 3.3.2017
9/10Korjaamo täyttyy perjantai-iltana nuorista aikuisia. Bändin yleisö vaikuttaa jokseenkin samanikäisiltä soittajien kanssa. Siis milleniaaleja enimmäkseen. En silti koe oloani vieraaksi heidän keskellään. Elias Gould lämmittelee.
Lähelläni seisova pariskunta toteaa kavereilleen olevansa Tinder-treffeillä. Todella, nämä ovat sukupolvi Y:tä, vapaita ja huolettomia diginatiiveja. Keski-ikäisenä ja perheellisenä en itse tiedä Tinderistä mitään. Siinä on kuulema innovatiivinen käyttöliittymä.
Pimeyden konsertti alkaa syntikkariffillä Forever Young -kappaleesta (1984, Alphaville (1,5M)). Tätä Jonnet ei muista (2017, Samae Koskinen (60k)), mutta uskoisin että Pimeys-orkesterin faneihin tämä iskee. Minuun ainakin! Eivät Pimeyden milleniaalijäsenet itsekään voi tietää miltä tuntui tanssia hitaita koulun diskossa tuon kappaleen tahtiin. Olen siis myyty jo ennen kuin bändi on astunut lavalle!
Kuten levylläkin, laulajina vuorottelevat kitaristi Pekka Nisu ja kosketinsoittaja Joel Mäkinen (joka välillä tarttuu akustiseen kitaraan). Bassoa soittaa varmalla otteella Jukkis Virtanen. Rummuissa tahtia lyö Tuomo Laakso. Varsinaisen bändin lisäksi keikkakitaristina on Antti Kokkola.
Setin aloittaa Nisun laulama Viimeinen mahdollisuus uudelta levyltä. Nisu muistuttaa olemukseltaan nuorta Freemania. Hän esiintyy tunteella ja hiukan sisäänpäin kääntyneesti. Niin pitääkin. Mäkisen näyttelijätausta näkyy puolestaan hänen esiintymisessään. Se on osin teatraalista mutta myös aidosti heittäytyvää. Samaa meininkiä kuin Olavi Uusivirralla.
Mutta miksipä nyt vertaisin Nisua ja Mäkistä kotimaisiin artisteihin. Vertaan heitä sen sijaan John Lennoniin ja Paul McCartneyhin. Olkoon Virtanen siis George Harrison ja Laakso Ringo Starr! Yleisön kirkuna ei tosin ole ihan yhtä kovaa kuin Liverpoolin The Cavernissa 55 vuotta sitten.
 |
| Pekka Nisu äänessä |
Varsinaisen setin päättää Anna muiden kantaa. Se uppoaa yleisöön vahvasti. Tinder-treffeillä oleva pariskuntakin käyttää tilaisuuden hyväkseen ja halailee ja suutelee kiihkeästi.
Mutta ilta ei pääty siihen. Pimeys soittaa vielä kaksi encorea. Ne ovat jäähdyttelyä, mutta eivät missään tapauksessa laimeita esityksiä.
Keikan settilista on kokonaisuudessaan alla. Bändi soitti uuden Silkkitie-levyn kaikki biisit (ne lihavoitu):
1. Viimeinen mahdollisuus
2. Pelastusrengas
3. On vain odotus
4. Muistin sen toisin
5. Hetki vielä
6. Jos saisin toisen kerran elää
7. Meidän huoneeseen
8. Ollaan hiljaa
9. Rakastatko vielä?
10. Nostokurjet
11. Pimeys
12. Lähdetään
13. Meeri
14. Loista kuin tähti
15. Näin sellaisen kirkkauden
16. Anna muiden kantaa
---
17. Nuoruuden kaupunki
18. Elämä kiinnostaa
---
19. Maalaa meidät
Konsertin päätyttyä ja valojen syttyessä pärähtää soimaan Tina Turnerin (2,2M) The Best (1989). Sanoisin tähän, että ei aivan vielä, mutta kaikki ainekset siihen on! Paras kokemani keikka pitkään aikaan! Kiitos Pimeys!
Comments
Post a Comment