Kolme tarinaa kuningas Arthurista
Britannian keskiajalle sijoittuu kaksi maailmanmaineeseen noussutta legendaa. Ne kertovat kuningas Arthurista ja Robin Hoodista. Kummankaan legendan keskushenkilön olemassaoloa historiantutkimus ei ole varmistanut, mutta tarinat heistä elävät vielä satoja vuosia myöhemmin. Erityisesti Robin Hood on kiehtonut minua pikkupojasta saakka. Arthur on ollut minulle etäisempi hahmo. Tänään kuitenkin otan hänestä selvää.
Legendat Arthurista sijoittuvat Rooman vallan jälkeiseen aikaan, noin vuosiin 410-550. Pimeä keskiaika on oivallinen määre kuvaamaan tätä ajanjaksoa, jolta historiallisesti varmistettavaa tietoa on säilynyt vähän. On mahdollista että Arthurilla on esikuva todellisuudessa ja tuo esikuva saattoi kyllä olla kuningas, mutta kuningaskuntia tuon aikakauden Britanniassa oli kymmeniä, ja yhden kuninkaan valtapiiri oli varsin rajoittunut. 500-luvun puolivälistä lähtien anglosaksit yhdistivät kuningaskuntia ja puhutaan heptarkian ajasta (= seitsemän kuningasta). Tämä kausi kesti lähes 400 vuotta. Varsinainen Englannin kuningaskunta syntyi 900-luvun alussa ja valtaapitävien vaihdoksista huolimatta sen voidaan katsoa kestäneen vuoteen 1707, jolloin Englanti ja Skotlanti yhdistyivät Iso-Britanniaksi.
Britannian herruus on tosiaan vaihtunut monta kertaa. Saaren alkuperäiskansa olivat kelttiläiset britit, ja he pysyivät valtaväestönä myös roomalaisten hallituskaudella. Rooman vallan päätyttyä maahan alkoi tulla meren yli germaanisia anglosakseja. Arthurin legendat sijoittuvat juuri tähän murroskauteen. Legendojen mukaan Arthur olisi ollut brittien johtaja taistelussa anglosakseja vastaan. Vielä myöhemmin 1000-luvulla saapuivat normannit. Joissain versioissa Robin Hoodin tarinoista Robin esitetään anglosaksina joka taistelee normannivalloittajia vastaan. Pyörä siis jatkaa pyörimistään ja toisen vapaustaistelija on toisen terroristi.
Kuingas Arthur mainitaan kirjallisissa lähteissä ensimmäisen kerran vasta 800-luvulla. Ajallinen välimatka legendan tapahtumisesta sen ylöskirjaamiseen on siis varsin pitkä. Ensimmäisissä merkinnöissä korostuu Arthurin luonne sotapäällikkönä taistelussa sakseja vastaan. Maagiset elementit saapuvat tarinoihin vasta myöhemmin. Graalin maljan liitti kuningas Arthuriin ranskalainen runoilija Chrétien de Troyes 1100-luvulla. Englantilainen Thomas Malory yhdisti kuningas Arthurin tarinat teokseen Le Morte d'Arthur vuonna 1485. Juuri tämä Maloryn teos on useimpien nykyisten Arthur-versioiden alkulähde. 1400-luvun jälkeen Arthurin tarina on kerrottu vielä kymmeniä ellei satoja kertoja uudelleen.
Myöhemmissä tarinoissa on yhteinen elementti Jeesuksen ja Väinämöisen legendojen kanssa. Arthur ei ole kuollut, vaan kun tarve on suurin, Arthur palaa ja hallitsee jälleen!
Mauri Kunnaksen lastenkirjoissa sankareina ovat usein koirat. Tässä teoksessa Artturi ja suurin osa hänen ritareistaan ovat kuitenkin kissoja. Kunnas kertoo kissahahmojen kautta laajasti taruja Artturin ympäriltä. Kunnas mainitsee esipuheessa innoittajakseen Marion Zimmer Bradleyn teoksen The Mists of Avalon (1983), joka korostaa naishahmojen näkökulmaa. Kunnas ei suinkaan toista Zimmer Bradleyn teosta sellaisenaan, vaan ammentaa sen lisäksi Malorystä ja muista keskiaikaisista lähteistä. Pyöreän pöydän ritarit tulevat lukijalle varsin tutuiksi ja kaikkein vanhimpiin tarinoihin kuulumaton Tristan ja Isolde liitetään (jo Maloryn lailla) osaksi Artturin legendaa.
Opin itse lisää Arhurin legendasta tämän luettuani. Legendan tapahtumiin Kunnas on (tietenkin) lisännyt komiikkaa ja osan legendan tapahtumista hän on silotellut lapsiystävälliseen muotoon. Tämä herättää aikuislukijassa kiinnostuksen tarkistaa miten Malory ja muut varhaisemmat tulkitsijat ovat tarinat kertoneet.
Luin Kuningas Artturin ritarit osana Mauri Kunnaksen Suuret tarinat (2014) yhteisnidettä. Artturin lisäksi yhteisnide sisältää teokset Viikingit tulevat! (2006) ja Robin Hood (2009). Näistä Artturin tarina oli kiinnostavin, mutta se kärsii hiukan punaisen langan puutteesta. Tämä johtuu varmasti laajasta lähdemateriaalista, josta Kunnas on poiminut otoksia. Tiukemman näkökulman valitsemalla teoksesta olisi saanut vetävämmän. Siitä huolimatta suosittelen Artturia koko perheen yhteiseksi lukemiseksi. Se on pätevä alustus kuningas Arthurin mytologiaan sekä lapsille että aikuisille.
K: Joby Harold, Guy Ritchie, Lionel Wigram
★★★½
King Arthur: Legend of the Sword (2017) sai ensi-iltansa aikoihin yleisöltä turhan tylyn tuomion. Sanon heti aluksi: elokuva on mainettaan parempi, kelpo veijarimainen fantasiaelokuva.
Elokuvan alku on kieltämättä kauhea ja on vähällä ettei se pilaa sitä kokonaan. Velhot loitsivat, valtavat sotanorsut rymistelevät kuin Sormusten herra -elokuvissa ja Uther loikkii Excalibur kädessään kuin ukkosenjumala Thor Marvel-elokuvissa. Jos kuitenkin kestää elokuvan ensimmäiset kymmenen minuuttia ja unohtaa ne, meno palaa maanläheisemmäksi.
Fantasiataistelusta siirrytään Arhurin nuoruuteen orpolapsena Londiniumissa. Roomalaisten hylkäämä kaupunki on rapistuva ja likainen. Historiallinen Londinium oli pitkälti raunioina ja hylättynä jo 400-luvun lopulla, mutta voin kuvitella että vuosina 430-470 elämä Lontoossa saattoi hyvinkin olla kuvatun kaltaista.
Arthur oppii tappelemaan ja kasvaa aikuiseksi parissa minuutissa elokuva-aikaa. Tämä toteutetaan nopeilla leikkauksilla, jotka ovat tuttuja Guy Ritchien aiemmista elokuvista. Legend of the Sword on nimittäin veijari-elokuva monien muiden Ritchien töiden lailla. Muut ohjaajat ovat lainanneet Ritchien tyyliä ja jopa hioneet sitä, esimerkiksi Ant-Man elokuvissa on jopa ritchiemäisempää kerrontaa kuin mitä Ritchie itse käyttää.
Kunnakseen verrattuna, Ritchien kertoma tarina on tiivis. Keskiössä on Arthur ja hänen nousunsa kuninkaaksi. Loppua kohden maagiset elementit nousevat taas esiin, mutta esimerkiksi Graalin maljaa ei edes sivuta. Elokuvaan oli alunperin suunniteltu jatkoa jopa viiden osan verran, joten jossain jatko-osassa Graal olisi kenties tullut kuvioihin. Lienee kuitenkin parempi ettei jatkoa tullut. Yhden kerran nähtynä King Arthur: Legend of the Sword on rempseä, dramaattinen ja viihdyttävä elokuva, mutta sen päätyttyä en jää kaipaamaan lisää.
Kuten viime vuosina on ollut ison rahan fantasiaelokuvissa tapana, näyttelijät ovat A-luokkaa. Jude Law on hyytävän traaginen Arthurin setä Vortigern. Hauskana yksityiskohtana Arthuria esittävä Charlie Hunnam ja yhtä hänen tulevista ritareistaan esittävä Aidan Gillen tulivat aikoinaan kuuluisiksi sarjan Queer as Folk (1999-2000) tähtinä.
Vaikka itse Arthur esiintyy kirjassa vain muistoissa, Kazuo Ishiguron The Buried Giant (2015) kuuluu vahvasti Arthur-teosten jatkumoon. Kirjan alussa britit ja anglosaksit elävät suhteellisessa rauhantilassa keskenään. Vanhempi pariskunta Axl ja Beatrice elävät brittien kylässä, missä heidän päivänsä toistuvat työntäyteisinä. Kaikki kyläläiset tuntuvat kärsivän jonkinlaisesta muistinmenetyksestä. Axl ja Beatrice ovat olleet yhdessä kymmeniä vuosia, mutta heillä on vaikeuksia muistaa miten he ovat tavanneet tai mistä he ovat alunperin kylään tulleet. Heillä saattaa myös olla poika jonka he ovat unohtaneet. Kylän ulkopuolella ei ole turvallista, sillä siellä liikkuu peikkoja, ihmissusia ja ehkä myös jättiläisiä. Vaaroja uhmaten Axl ja Beatrice lähtevät kuitenkin vaeltamaan ja etsimään poikansa.
Alkuasetelman mysteeri muistuttaa hiukan Ishiguron aiempaa teosta Never Let Me Go (2005). Tuossa kirjassa moni asia jäi lopulta auki ja ainakin minä lukijana hieman petyin. Nyt Ishiguro ei sorru samaan, vaan tapahtumat alkavat vähitellen saada perusteltuja selityksiä ja maailma alkaa hengittää sivu sivulta todemmin ja uskottavammin.
Kirjan kerronta on kauniisti soljuvaa. Näkökulma on enimmäkseen Axlin, mutta vaihtuu myöhemmin muihin henkilöihin. Tarinassa on monta tasoa, henkilökohtainen ja yhteisöllinen, taianomainen ja todellinen. Ne nivoutuvat taitavasti yhteen. Kirjaa voi lukea puhtaana fantasiatarinana tai sitten vahvana vertauskuvana ihmisten ja ihmisyhteisöjen välisistä suhteista.
En paljasta kirjasta tämän enempää, vaan kehoitan ottamaan kirjan käteen ja lukemaan itse.
Arthur - mennyt ja tuleva kuningas?
Legendojen mukaan kuningas Arthur olisi ollut kuningas Uther Pendragonin poika. Kuningas Uther puolestaan olisi ollut Ambrosius Aurelianuksen veli, ja sekä Ambrosius että Uther olisivat olleet keisari Konstantinus III:n poikia. Flavius Claudius Constantinus oli todellinen historiallinen henkilö. Hän oli roomalainen kenraali joka julistautui länsi-Rooman keisariksi Britanniassa vuonna 407 ja hallitsi sen jälkeen vuoteen 411, jolloin hänet teloitettiin. Myös Ambrosius oli historiallinen henkilö, roomalais-brittiläinen sotapäällikkö, mutta hänen yhteytensä sekä todelliseen Constantinukseen että legendan Utheriin ovat epävarmat.Legendat Arthurista sijoittuvat Rooman vallan jälkeiseen aikaan, noin vuosiin 410-550. Pimeä keskiaika on oivallinen määre kuvaamaan tätä ajanjaksoa, jolta historiallisesti varmistettavaa tietoa on säilynyt vähän. On mahdollista että Arthurilla on esikuva todellisuudessa ja tuo esikuva saattoi kyllä olla kuningas, mutta kuningaskuntia tuon aikakauden Britanniassa oli kymmeniä, ja yhden kuninkaan valtapiiri oli varsin rajoittunut. 500-luvun puolivälistä lähtien anglosaksit yhdistivät kuningaskuntia ja puhutaan heptarkian ajasta (= seitsemän kuningasta). Tämä kausi kesti lähes 400 vuotta. Varsinainen Englannin kuningaskunta syntyi 900-luvun alussa ja valtaapitävien vaihdoksista huolimatta sen voidaan katsoa kestäneen vuoteen 1707, jolloin Englanti ja Skotlanti yhdistyivät Iso-Britanniaksi.
Britannian herruus on tosiaan vaihtunut monta kertaa. Saaren alkuperäiskansa olivat kelttiläiset britit, ja he pysyivät valtaväestönä myös roomalaisten hallituskaudella. Rooman vallan päätyttyä maahan alkoi tulla meren yli germaanisia anglosakseja. Arthurin legendat sijoittuvat juuri tähän murroskauteen. Legendojen mukaan Arthur olisi ollut brittien johtaja taistelussa anglosakseja vastaan. Vielä myöhemmin 1000-luvulla saapuivat normannit. Joissain versioissa Robin Hoodin tarinoista Robin esitetään anglosaksina joka taistelee normannivalloittajia vastaan. Pyörä siis jatkaa pyörimistään ja toisen vapaustaistelija on toisen terroristi.
Myöhemmissä tarinoissa on yhteinen elementti Jeesuksen ja Väinämöisen legendojen kanssa. Arthur ei ole kuollut, vaan kun tarve on suurin, Arthur palaa ja hallitsee jälleen!
Mauri Kunnas: Kuningas Artturin ritarit (Otava 1997)
★★★Mauri Kunnaksen lastenkirjoissa sankareina ovat usein koirat. Tässä teoksessa Artturi ja suurin osa hänen ritareistaan ovat kuitenkin kissoja. Kunnas kertoo kissahahmojen kautta laajasti taruja Artturin ympäriltä. Kunnas mainitsee esipuheessa innoittajakseen Marion Zimmer Bradleyn teoksen The Mists of Avalon (1983), joka korostaa naishahmojen näkökulmaa. Kunnas ei suinkaan toista Zimmer Bradleyn teosta sellaisenaan, vaan ammentaa sen lisäksi Malorystä ja muista keskiaikaisista lähteistä. Pyöreän pöydän ritarit tulevat lukijalle varsin tutuiksi ja kaikkein vanhimpiin tarinoihin kuulumaton Tristan ja Isolde liitetään (jo Maloryn lailla) osaksi Artturin legendaa.
Opin itse lisää Arhurin legendasta tämän luettuani. Legendan tapahtumiin Kunnas on (tietenkin) lisännyt komiikkaa ja osan legendan tapahtumista hän on silotellut lapsiystävälliseen muotoon. Tämä herättää aikuislukijassa kiinnostuksen tarkistaa miten Malory ja muut varhaisemmat tulkitsijat ovat tarinat kertoneet.
Luin Kuningas Artturin ritarit osana Mauri Kunnaksen Suuret tarinat (2014) yhteisnidettä. Artturin lisäksi yhteisnide sisältää teokset Viikingit tulevat! (2006) ja Robin Hood (2009). Näistä Artturin tarina oli kiinnostavin, mutta se kärsii hiukan punaisen langan puutteesta. Tämä johtuu varmasti laajasta lähdemateriaalista, josta Kunnas on poiminut otoksia. Tiukemman näkökulman valitsemalla teoksesta olisi saanut vetävämmän. Siitä huolimatta suosittelen Artturia koko perheen yhteiseksi lukemiseksi. Se on pätevä alustus kuningas Arthurin mytologiaan sekä lapsille että aikuisille.
King Arthur: Legend of the Sword (2017)
O: Guy RitchieK: Joby Harold, Guy Ritchie, Lionel Wigram
★★★½
King Arthur: Legend of the Sword (2017) sai ensi-iltansa aikoihin yleisöltä turhan tylyn tuomion. Sanon heti aluksi: elokuva on mainettaan parempi, kelpo veijarimainen fantasiaelokuva.
Elokuvan alku on kieltämättä kauhea ja on vähällä ettei se pilaa sitä kokonaan. Velhot loitsivat, valtavat sotanorsut rymistelevät kuin Sormusten herra -elokuvissa ja Uther loikkii Excalibur kädessään kuin ukkosenjumala Thor Marvel-elokuvissa. Jos kuitenkin kestää elokuvan ensimmäiset kymmenen minuuttia ja unohtaa ne, meno palaa maanläheisemmäksi.
Fantasiataistelusta siirrytään Arhurin nuoruuteen orpolapsena Londiniumissa. Roomalaisten hylkäämä kaupunki on rapistuva ja likainen. Historiallinen Londinium oli pitkälti raunioina ja hylättynä jo 400-luvun lopulla, mutta voin kuvitella että vuosina 430-470 elämä Lontoossa saattoi hyvinkin olla kuvatun kaltaista.
Arthur oppii tappelemaan ja kasvaa aikuiseksi parissa minuutissa elokuva-aikaa. Tämä toteutetaan nopeilla leikkauksilla, jotka ovat tuttuja Guy Ritchien aiemmista elokuvista. Legend of the Sword on nimittäin veijari-elokuva monien muiden Ritchien töiden lailla. Muut ohjaajat ovat lainanneet Ritchien tyyliä ja jopa hioneet sitä, esimerkiksi Ant-Man elokuvissa on jopa ritchiemäisempää kerrontaa kuin mitä Ritchie itse käyttää.
Kunnakseen verrattuna, Ritchien kertoma tarina on tiivis. Keskiössä on Arthur ja hänen nousunsa kuninkaaksi. Loppua kohden maagiset elementit nousevat taas esiin, mutta esimerkiksi Graalin maljaa ei edes sivuta. Elokuvaan oli alunperin suunniteltu jatkoa jopa viiden osan verran, joten jossain jatko-osassa Graal olisi kenties tullut kuvioihin. Lienee kuitenkin parempi ettei jatkoa tullut. Yhden kerran nähtynä King Arthur: Legend of the Sword on rempseä, dramaattinen ja viihdyttävä elokuva, mutta sen päätyttyä en jää kaipaamaan lisää.
Kuten viime vuosina on ollut ison rahan fantasiaelokuvissa tapana, näyttelijät ovat A-luokkaa. Jude Law on hyytävän traaginen Arthurin setä Vortigern. Hauskana yksityiskohtana Arthuria esittävä Charlie Hunnam ja yhtä hänen tulevista ritareistaan esittävä Aidan Gillen tulivat aikoinaan kuuluisiksi sarjan Queer as Folk (1999-2000) tähtinä.
Kazuo Ishiguro: The Buried Giant (Faber and Faber 2015)
★★★★½ |
| Haudattu jättiläinen |
Vaikka itse Arthur esiintyy kirjassa vain muistoissa, Kazuo Ishiguron The Buried Giant (2015) kuuluu vahvasti Arthur-teosten jatkumoon. Kirjan alussa britit ja anglosaksit elävät suhteellisessa rauhantilassa keskenään. Vanhempi pariskunta Axl ja Beatrice elävät brittien kylässä, missä heidän päivänsä toistuvat työntäyteisinä. Kaikki kyläläiset tuntuvat kärsivän jonkinlaisesta muistinmenetyksestä. Axl ja Beatrice ovat olleet yhdessä kymmeniä vuosia, mutta heillä on vaikeuksia muistaa miten he ovat tavanneet tai mistä he ovat alunperin kylään tulleet. Heillä saattaa myös olla poika jonka he ovat unohtaneet. Kylän ulkopuolella ei ole turvallista, sillä siellä liikkuu peikkoja, ihmissusia ja ehkä myös jättiläisiä. Vaaroja uhmaten Axl ja Beatrice lähtevät kuitenkin vaeltamaan ja etsimään poikansa.
Alkuasetelman mysteeri muistuttaa hiukan Ishiguron aiempaa teosta Never Let Me Go (2005). Tuossa kirjassa moni asia jäi lopulta auki ja ainakin minä lukijana hieman petyin. Nyt Ishiguro ei sorru samaan, vaan tapahtumat alkavat vähitellen saada perusteltuja selityksiä ja maailma alkaa hengittää sivu sivulta todemmin ja uskottavammin.
Kirjan kerronta on kauniisti soljuvaa. Näkökulma on enimmäkseen Axlin, mutta vaihtuu myöhemmin muihin henkilöihin. Tarinassa on monta tasoa, henkilökohtainen ja yhteisöllinen, taianomainen ja todellinen. Ne nivoutuvat taitavasti yhteen. Kirjaa voi lukea puhtaana fantasiatarinana tai sitten vahvana vertauskuvana ihmisten ja ihmisyhteisöjen välisistä suhteista.
En paljasta kirjasta tämän enempää, vaan kehoitan ottamaan kirjan käteen ja lukemaan itse.
Comments
Post a Comment