Tack och adjö, Annika
Liza Marklund oli 1990-luvun lopulla yksi nordic noir -genren edelläkävijöistä. Nyt 20 vuotta myöhemmin hän on jo hiukan jäänyt tuoreempien tekijöiden jalkoihin. En tiedä tullaanko hänen yksitoistaosaiseksi venynyttä Annika Bengtzon -sarjaansa (1998-2015) muistamaan enää sadan vuoden kuluttua, mutta koen itse sen olevan ainakin hitusen merkityksellinen teoskokonaisuus. Uskon että rikosjuonten lisäksi kirjat tarjoavat myöhempien aikojen lukijoille kiinnostavan ajankuvan 2000-luvun alkuvuosilta ja dokumentoivat silloin tapahtunutta tiedonvälityksen murrosta.
Aloitin itse lukemaan rikosreportteri Annika Bengtzonista kertovaa sarjaa jo sen alkuaikoina, silloisen tyttöystäväni (ja nykyisen vaimoni) suosittelemana. Nolkytluvulla pidimme tapana ostaa ja lukea sarjan uudet osat aina tuoreeltaan, alkuperäiskielellä. Minä luin kirjan ensin ja passasin sitten vaimolleni. Sarjan yhdeksännen osan, Du gamla du fria (2011, suom. Panttivanki), kohdalla järjestys kuitenkin vaihtui ja vaimoni luki kirjan ensin, eikä hänen arvionsa kirjasta ollut ylistävä. Kun hiukan myöhemmin luin itse kirjan, päädyin samansuuntaiseen arvioon. Sen jälkeen hankimme kyllä seuraavat osat tuoreeltaan, ja vaimo luki ne, mutta minulta ne jäivät hyllyyn pölyttymään. Vierähti pari vuotta viimeisen osan julkaisusta ennen kuin nyt palasin Liza Markulundin pariin äänikirjana. Koska minulla oli paperikirjat hyllyssä, luin myös muutamia kohtia uudestaan paperikirjasta.
Annika ei ole perinteinen sankari siinä mielessä että vastoinkäymiset eivät koveta häntä. Hän todellakin kohtaa niitä yli yhden ihmiselämän tarpeen, mutta epä-nietzschläisesti traumatisoituu niistä lisää, kunnes lopulta sarjan viimeisessä osassa saattaa saada paniikkikohtauksen pienestäkin ärsykkeestä. Koska Annika todellakin joutuu toistuvasti kiperiin tilanteisiin ja selvittää hurjia rikoksia, voidaan sanoa kirjojen tyylilajin olevan kohotettu realismi. Tapahtumat ovat periaatteessa mahdollisia, mutta on kovin epätodennäköistä että tällainen määrä sarjamurhaajia ja salaliittoja mahtuisi yhteen ihmiselämään.
Rikosjuonten lisäksi kirjoissa seurataan Annikan perhe-elämää, sekä tapahtumia lehden toimituksessa ja usein myös lainsäädäntötyötä(!) Annikan ohella kirjojen päähenkilöitä joiden kautta tapahtumat nähdään (taas se fokalisaatio) ovat Annikan mies Thomas Samuelsson, Annikan pomo Anders Schyman sekä myöhemmissä kirjoissa poliisi Nina Hoffman. Kirjojen tavaramerkkinä ovat myös lukujen välissä toistuvat päiväkirjaotteet tai vastaavat mietelmät, joiden kirjoittaja usein paljastuu vasta kirjan loppupuolella. Ne saattavat olla murhaajan tai uhrin mietteitä.
Kirjat rikkovat tiukan realismin vaatimuksia myös aikajanansa suhteen. Ensimmäisenä julkaistu kirja, kronologiassa neljäs, Sprängaren (1998, suom. Uutispommi, 2000) taphtuu joulukuussa ennen Tukholman olympialaisia. Lähtöoletuksena on että Tukholma olisi saanut kesäolympialaiset vuodelle 2004. (Toki muistat, että kisat myönnettiin Ateenalle.) Olympialaisiin sitoen voisin päätellä kirjan tapahtuvan vuonna 2003. Annetut joulukuun viikonpäivät kuitenkin täsmäävät vuoteen 1999, tai vuoteen 2004. Toisena julkaistu kirja Studio sex (1999, suom. 2001) on kronologiassa ensimmäinen ja se tapahtuu kesällä 8 vuotta ennen Uutispommia. Kirjan viikonpäivät täsmäävät vuoteen 1990, tai vuoteen 2001. Viimeisessä kirjassa Järnblod (2015, suom. Rautaveri) viitataan Studio sexin tapahtuneen tasan 15 vuotta sitten ja kalenterin perusteella Rautaveri tapahtuu julkaisuvuonnaan. Studio sexin epookki on kuitenkin vahvasti 1990-luvun alkua, joten vaikka heitetään roskiin tarkat viikonpäivät, ei tätä ajanmääritystä voida pitää uskottavana. Enpä usko että minun lisäkseni juuri kukaan muu kiinnittää asiaan huomiota, mutta tosiasiassa Liza Marklund on käyttänyt kirjoissaan sarjakuvista tuttua sliding timescalea. Uusin kirja on aina kiintopiste ja vanhojen kirjojen tapahtumia ei toki unohdeta, mutta niiden tapahtuma-aika tiivistyy tai venyy joustavasti. Lapset (ja aikuiset) pysyvät juuri sen ikäisinä kuin tarina vaatii, vaikka maailma muuttuu ympärillä vastaamaan julkaisuvuotta.
Tämä lienee tietoinen valinta Marklundilta, tai sitten pelkkää laiskuutta. Viimeisen kirjan kiitoksissa hän joka tapauksessa toteaa:
Kirjojen dokumentaarisesta arvosta voi myös kiistellä. Joissain kirjoissa päätoimittaja Anders Schymanin tai Annikan miehen Thomasin työn kuvaaminen tuntuu päälleliimatulta ja sillä ei ole yhteyttä kirjan pääjuoneen. Toisaalta kirjasta toiseen jatkuva kuvaus palvelee koko kirjasarjan pitkää kaarta.
⭑⭑⭑⭑⭑⭑⭑ (7/10)
Annika Bengtzon -sarjan kirjoille on tyypillistä jonkinlainen deus ex machina -lopetus. Marklund jaksaa kehitellä tapahtumia useiden satojen sivujen verran, ja sitten yhtäkkiä kirja loppuu. Toki kirjan sisäisenä loogisena perusteluna äkkilopuille on että Annika rikoksia tutkiessaan ikäänkuin saa tietää liikaa ja pääkonna on pakotettu paljastamaan kätensä ja ryhtymään harkitsemattomiin pikaisiin toimiin. Kirjojen lopussa kaikkia lankoja ei välttämättä vedetä yhteen ja etenkin edellä mainittujen sivuhenkilöiden yhteys pääjuoneen saattaa jäädä epäselväksi. Tyyli toimii erittäin hyvin alkupään kirjoissa. Etenkin Studio sexin (1999) loppu on päräyttävä. Tätä kirjaa edeltävä Du gamla du fria (2011) on puolestaan lopetukseltaan epäonnistuneemmasta päästä. Se tuo mieleen muutamat Ilkka Remeksen romaanit, jossa vuorotellen venäläisten Alfa-ryhmä tai amerikkalaisten Delta-ryhmä saapuu hoitelemaan tilanteen, päähenkilöiden jäädessä sivustaseuraajiksi.
Lyckliga gatan (2013) jatkuu tilanteesta puoli vuotta edellisen kirjan tapahtumien jälkeen. Annika Bengtzon ja Nina Hoffman tutkivat tahoillaan samaa katoamistapausta, tai oikeastaan kahta tapausta, joista toinen on tuore ja toinen kahdenkymmenen vuoden takainen. Samaan aikaan Thomas tylsistyy työssään ja eksyy netin vihapalstoille, joilla puolestaan mustamaalataan Anders Schymania. (Kirjan suomen kielinen nimi viitannee juuri Schymanista kertovaan sivujuoneen.) Aiemmille kirjoille tyypillisesti seurataan myös jonkun tuntemattoman henkilön päiväkirjaotteita.
Kirjan juoni toimii tällä kertaa kohtuullisen hyvin. Jännitystä ja mysteeriä piisaa sopivasti. Kirjaan on nykyisen nordic noir -trendin mukaisesti tuotu mukaan raakaa kidutusväkivaltaa, jota ei aivan tällaisena löytynyt aiemmista Bengtzon-sarjan osista. Annan tästä kirjalle pienen miinuksen, sekä vastenmielisyyden että epäuskottavuuden takia. Nyt kirja ei lopu jumalaan koneesta. Lopetuksen vikana tällä kertaa on että tarina jää selvästi kesken! On pakko lukea (kuunnella) seuraava kirja!
Edellisessä kirjassa Annika saattoi olla neutraali tutkija ja raportoija, mutta nyt tapahtumat koskevat vahvasti häntä. Jännitys kohoaa sivu sivulta eikä hellitä ennen loppua. En paljasta enempää, mutta Annika saa arvoisensa lopun!
Tämän postin myötä jätän kiitokset ja hyvästit Annikalle 17 vuoden mittaisesta matkasta. Ei liene poissuljettua etteikö hän vielä joskus tekisi comebackiä (jos pikkurahan puute kirjailija Marklundin joskus yllättää).
Aloitin itse lukemaan rikosreportteri Annika Bengtzonista kertovaa sarjaa jo sen alkuaikoina, silloisen tyttöystäväni (ja nykyisen vaimoni) suosittelemana. Nolkytluvulla pidimme tapana ostaa ja lukea sarjan uudet osat aina tuoreeltaan, alkuperäiskielellä. Minä luin kirjan ensin ja passasin sitten vaimolleni. Sarjan yhdeksännen osan, Du gamla du fria (2011, suom. Panttivanki), kohdalla järjestys kuitenkin vaihtui ja vaimoni luki kirjan ensin, eikä hänen arvionsa kirjasta ollut ylistävä. Kun hiukan myöhemmin luin itse kirjan, päädyin samansuuntaiseen arvioon. Sen jälkeen hankimme kyllä seuraavat osat tuoreeltaan, ja vaimo luki ne, mutta minulta ne jäivät hyllyyn pölyttymään. Vierähti pari vuotta viimeisen osan julkaisusta ennen kuin nyt palasin Liza Markulundin pariin äänikirjana. Koska minulla oli paperikirjat hyllyssä, luin myös muutamia kohtia uudestaan paperikirjasta.
Kuka on Annika Bengtzon?
Annika Bengtzon on Liza Marklundin kirjojen fiktiivinen sankaritar. Iltapäivälehden toimittaja ja perheenäiti. Minun mielikuvissani Annika on täsmälleen kirjailija Marklundin näköinen, siitä syystä että Marklund itse poseeraa kirjojen kansissa yleensä kirjan aiheeseen liittyvässä paikassa. Lyckliga gatan (2013, suom. Ajojahti, 2014) on kirjoista ainoa jonka alkuperäiskannessa Marklundia ei näy. Annika on töissä iltapäivälehdessä, jonka nimi Kvällspressen on väännös Ruotsin todellisista iltapäivälehdistä Expressen ja Aftonbladet.Annika ei ole perinteinen sankari siinä mielessä että vastoinkäymiset eivät koveta häntä. Hän todellakin kohtaa niitä yli yhden ihmiselämän tarpeen, mutta epä-nietzschläisesti traumatisoituu niistä lisää, kunnes lopulta sarjan viimeisessä osassa saattaa saada paniikkikohtauksen pienestäkin ärsykkeestä. Koska Annika todellakin joutuu toistuvasti kiperiin tilanteisiin ja selvittää hurjia rikoksia, voidaan sanoa kirjojen tyylilajin olevan kohotettu realismi. Tapahtumat ovat periaatteessa mahdollisia, mutta on kovin epätodennäköistä että tällainen määrä sarjamurhaajia ja salaliittoja mahtuisi yhteen ihmiselämään.
Rikosjuonten lisäksi kirjoissa seurataan Annikan perhe-elämää, sekä tapahtumia lehden toimituksessa ja usein myös lainsäädäntötyötä(!) Annikan ohella kirjojen päähenkilöitä joiden kautta tapahtumat nähdään (taas se fokalisaatio) ovat Annikan mies Thomas Samuelsson, Annikan pomo Anders Schyman sekä myöhemmissä kirjoissa poliisi Nina Hoffman. Kirjojen tavaramerkkinä ovat myös lukujen välissä toistuvat päiväkirjaotteet tai vastaavat mietelmät, joiden kirjoittaja usein paljastuu vasta kirjan loppupuolella. Ne saattavat olla murhaajan tai uhrin mietteitä.
Kirjat rikkovat tiukan realismin vaatimuksia myös aikajanansa suhteen. Ensimmäisenä julkaistu kirja, kronologiassa neljäs, Sprängaren (1998, suom. Uutispommi, 2000) taphtuu joulukuussa ennen Tukholman olympialaisia. Lähtöoletuksena on että Tukholma olisi saanut kesäolympialaiset vuodelle 2004. (Toki muistat, että kisat myönnettiin Ateenalle.) Olympialaisiin sitoen voisin päätellä kirjan tapahtuvan vuonna 2003. Annetut joulukuun viikonpäivät kuitenkin täsmäävät vuoteen 1999, tai vuoteen 2004. Toisena julkaistu kirja Studio sex (1999, suom. 2001) on kronologiassa ensimmäinen ja se tapahtuu kesällä 8 vuotta ennen Uutispommia. Kirjan viikonpäivät täsmäävät vuoteen 1990, tai vuoteen 2001. Viimeisessä kirjassa Järnblod (2015, suom. Rautaveri) viitataan Studio sexin tapahtuneen tasan 15 vuotta sitten ja kalenterin perusteella Rautaveri tapahtuu julkaisuvuonnaan. Studio sexin epookki on kuitenkin vahvasti 1990-luvun alkua, joten vaikka heitetään roskiin tarkat viikonpäivät, ei tätä ajanmääritystä voida pitää uskottavana. Enpä usko että minun lisäkseni juuri kukaan muu kiinnittää asiaan huomiota, mutta tosiasiassa Liza Marklund on käyttänyt kirjoissaan sarjakuvista tuttua sliding timescalea. Uusin kirja on aina kiintopiste ja vanhojen kirjojen tapahtumia ei toki unohdeta, mutta niiden tapahtuma-aika tiivistyy tai venyy joustavasti. Lapset (ja aikuiset) pysyvät juuri sen ikäisinä kuin tarina vaatii, vaikka maailma muuttuu ympärillä vastaamaan julkaisuvuotta.
Tämä lienee tietoinen valinta Marklundilta, tai sitten pelkkää laiskuutta. Viimeisen kirjan kiitoksissa hän joka tapauksessa toteaa:
"Först av allt, ett påpekande: Annika Bengtzon lever i en alternativ verklighet, hennes år måste inte nödvändigtvis representera våra."Selityksestä viis, olen valitettavasti niin tiukkapipo että tämä lipsuminen aikajanassa vähentää minun mielessäni himpun verran juuri äsken kehumaani kirjojen dokumentaarista arvoa tosimaailman mediamurroksen kuvaajana, mutta vain himpun verran.
Kirjojen dokumentaarisesta arvosta voi myös kiistellä. Joissain kirjoissa päätoimittaja Anders Schymanin tai Annikan miehen Thomasin työn kuvaaminen tuntuu päälleliimatulta ja sillä ei ole yhteyttä kirjan pääjuoneen. Toisaalta kirjasta toiseen jatkuva kuvaus palvelee koko kirjasarjan pitkää kaarta.
 |
| Kaksi viimeistä Annikaa |
Liza Marklund: Lyckliga gatan (Piratförlaget 2013)
Lukija: Marie Richardson⭑⭑⭑⭑⭑⭑⭑ (7/10)
Annika Bengtzon -sarjan kirjoille on tyypillistä jonkinlainen deus ex machina -lopetus. Marklund jaksaa kehitellä tapahtumia useiden satojen sivujen verran, ja sitten yhtäkkiä kirja loppuu. Toki kirjan sisäisenä loogisena perusteluna äkkilopuille on että Annika rikoksia tutkiessaan ikäänkuin saa tietää liikaa ja pääkonna on pakotettu paljastamaan kätensä ja ryhtymään harkitsemattomiin pikaisiin toimiin. Kirjojen lopussa kaikkia lankoja ei välttämättä vedetä yhteen ja etenkin edellä mainittujen sivuhenkilöiden yhteys pääjuoneen saattaa jäädä epäselväksi. Tyyli toimii erittäin hyvin alkupään kirjoissa. Etenkin Studio sexin (1999) loppu on päräyttävä. Tätä kirjaa edeltävä Du gamla du fria (2011) on puolestaan lopetukseltaan epäonnistuneemmasta päästä. Se tuo mieleen muutamat Ilkka Remeksen romaanit, jossa vuorotellen venäläisten Alfa-ryhmä tai amerikkalaisten Delta-ryhmä saapuu hoitelemaan tilanteen, päähenkilöiden jäädessä sivustaseuraajiksi.
Lyckliga gatan (2013) jatkuu tilanteesta puoli vuotta edellisen kirjan tapahtumien jälkeen. Annika Bengtzon ja Nina Hoffman tutkivat tahoillaan samaa katoamistapausta, tai oikeastaan kahta tapausta, joista toinen on tuore ja toinen kahdenkymmenen vuoden takainen. Samaan aikaan Thomas tylsistyy työssään ja eksyy netin vihapalstoille, joilla puolestaan mustamaalataan Anders Schymania. (Kirjan suomen kielinen nimi viitannee juuri Schymanista kertovaan sivujuoneen.) Aiemmille kirjoille tyypillisesti seurataan myös jonkun tuntemattoman henkilön päiväkirjaotteita.
Kirjan juoni toimii tällä kertaa kohtuullisen hyvin. Jännitystä ja mysteeriä piisaa sopivasti. Kirjaan on nykyisen nordic noir -trendin mukaisesti tuotu mukaan raakaa kidutusväkivaltaa, jota ei aivan tällaisena löytynyt aiemmista Bengtzon-sarjan osista. Annan tästä kirjalle pienen miinuksen, sekä vastenmielisyyden että epäuskottavuuden takia. Nyt kirja ei lopu jumalaan koneesta. Lopetuksen vikana tällä kertaa on että tarina jää selvästi kesken! On pakko lukea (kuunnella) seuraava kirja!
Liza Marklund: Järnblod (Piratförlaget 2015)
Lukija: Marie Richardson
⭑⭑⭑⭑⭑⭑⭑⭑ (8/10)
Järnblod (2015) vie loppuun edellisessä kirjassa alkaneen kaaren. Ajojahdista on kulunut tasan vuosi ja Studio sexistä 15 vuotta. (Näin siis fiktiivisellä liukuvalla aikajanalla. Tosimaailmassa kirjasarjan ensimmäisen ja viimeisen osan julkaisun välillä on kulunut 17 vuotta.) Samaan aikaan kuin Nina yrittää saada edelliskesän tutkimukset päätökseen, Annika palaa ensimmäisen Kvällspressen-kesänsä muistoihin ja yrittää myös hoitaa vaikeita suhteita äitiinsä ja siskoonsa.
Edellisessä kirjassa Annika saattoi olla neutraali tutkija ja raportoija, mutta nyt tapahtumat koskevat vahvasti häntä. Jännitys kohoaa sivu sivulta eikä hellitä ennen loppua. En paljasta enempää, mutta Annika saa arvoisensa lopun!
Loppusaldo
Lopuksi tarjoilen vielä pikaisen tähtiarvion kaikista kirjasarjan osista ja niiden perusteella tehdyistä elokuvista.Kirjat
Kaksi ensimmäistä sarjan kirjaa ovat mielestäni myös sen parhaat, ja niiden myötä luultavasti joko haluat lukea lisää tai toteat ettei sarja ole sinulle. Vaikkei ensimmäisten osien tasolle aivan ylletä, sarjan keskivaiheilta löytyy kuitenkin useampi mukiinmenevä teos. Jos tähän sarjaan tartut, sinun kannattaa uhrata aikaa ainakin kahdeksanteen osaan, Paikkaan auringossa, saakka. Heikomman Prime timen voi ihan hyvin jättää välistä lukematta. Jos päätät lukea pidemmälle, Panttivanki on valitettavasti olennainen jotta ymmärtää kahden viimeisen kirjan lähtötilanteen.
| Sprängaren (1998), suom. Uutispommi (2000) | ⭑⭑⭑⭑⭑⭑⭑⭑⭑ (9) |
| Studio sex (1999), suom. Studio sex (2001) | ⭑⭑⭑⭑⭑⭑⭑⭑⭑ (9) |
| Paradiset (2000), suom. Paratiisi (2001) | ⭑⭑⭑⭑⭑⭑⭑⭑ (8) |
| Prime time (2002), suom. Prime time (2002) | ⭑⭑⭑⭑⭑ (5) |
| Den röda vargen (2003), suom. Punainen susi (2003) | ⭑⭑⭑⭑⭑⭑⭑⭑ (8) |
| Nobels testamente (2006), suom. Nobelin testamentti (2006) | ⭑⭑⭑⭑⭑⭑⭑ (7) |
| Livstid (2007), suom. Elinkautinen (2007) | ⭑⭑⭑⭑⭑⭑⭑⭑ (8) |
| En plats i solen (2008), suom. Paikka auringossa (2008) | ⭑⭑⭑⭑⭑⭑⭑⭑ (8) |
| Du gamla du fria (2011), suom. Panttivanki (2011) | ⭑⭑⭑⭑⭑ (5) |
| Lyckliga gatan (2013), suom. Ajojahti (2014) | ⭑⭑⭑⭑⭑⭑⭑ (7) |
| Järnblod (2015), suom. Rautaveri (2015) | ⭑⭑⭑⭑⭑⭑⭑⭑ (8) |
Elokuvat
Elokuvia tehtiin kahdessa erässä. Ensin kaksi teatterielokuvaa nolkytluvun alussa ja vuonna 2012 kuuden tv-elokuvan sarja. Elokuvat ovat valitettavasti kirjoja heikompia. Ainoastaan Prime time (2012) onnistuu ylittämään alkuteoksen ja En plats i solen (2012) yltää sen tasolle. Tv-elokuvien sarja löytyy parhaillaan Netflixistä.
| Sprängaren (2001) | ⭑⭑⭑⭑⭑⭑ (6) |
| Paradiset (2003) | ⭑⭑⭑⭑⭑⭑ (6) |
| Nobels testamente (2012) | ⭑⭑⭑⭑⭑ (5) |
| Prime time (2012) | ⭑⭑⭑⭑⭑⭑ (6) |
| Studio sex (2012) | ⭑⭑⭑⭑⭑ (5) |
| Den röda vargen (2012) | ⭑⭑⭑⭑⭑⭑ (6) |
| Livstid (2012) | ⭑⭑⭑⭑⭑⭑ (6) |
| En plats i solen (2012) | ⭑⭑⭑⭑⭑⭑⭑⭑ (8) |
Tämän postin myötä jätän kiitokset ja hyvästit Annikalle 17 vuoden mittaisesta matkasta. Ei liene poissuljettua etteikö hän vielä joskus tekisi comebackiä (jos pikkurahan puute kirjailija Marklundin joskus yllättää).
Comments
Post a Comment