Joulun ihmeitä 2 (Lapsuuden sankareille)
Joulunpyhinä tuli taas katsottua muutama elokuva ja kirjoitan niistä nyt edellisvuoden tapaan.
DC-sarjakuviin perustuvista elokuvista kirjoitin välipäivinä erillisen postin. Mikäli fantasia tai sarjakuvat kiinnostavat, kehoitan lukemaan myös sen.
Olen pitänyt blogissani löyhänä linjana kirjoittaa ensikokemuksista tiettyyn kohteeseen, vaikka en ole aina tätä linjaa noudattanutkaan. Joulunpyhinä katsoimme uudestaan vallan mainion koko perheen elokuvan Shaun the Sheep Movie (2015). Suosittelen katsomaan, mutta en aio nyt kertoa siitä tarkemmin vaan siirryn tämän joulun (minulle uusiin) ihmeisiin!
⭑⭑⭑⭑⭑⭑⭑⭑ (8/10)
Alkuperäinen Star Wars -trilogia on ollut minulle hyvin merkittävä esiteini-iän kokemus. Return of the Jedi (1983) oli ensimmäinen elokuva jonka kävin katsomassa kavereiden kanssa ilman vanhempia. Jännitin elokuvaa niin paljon etukäteen että edellisenä iltana minulla oli vatsa kipeä ja nukuin yön huonosti. Muistan vieläkin elokuvateatteri Savoyn aulan ja still-kuvat elokuvasta aulassa, teatterin penkit, ja kuinka valkokankaalle lävähti teksti
Jedin paluun näkemisen jälkeen kesti pari vuotta ennen kuin pääsin näkemään elokuvat Star Wars (1977) ja The Empire Strikes Back (1980) VHS-videolta. Katsoin kaikkia kolmea useita kertoja huonoina videokopioina, ja kun special editionit saapuivat teattereihin uusintakierrokselle 1997, kävin katsomassa ne kaikki Bio Bristolissa isolta kankaalta. Olen nähnyt alkuperäisen trilogian jokaisen osa kymmenkunta kertaa. (Kohtuus kaikessa, myös fanituksessa.) Viimeisen kerran blu-rayltä omien lasten kanssa. Ne kestävät edelleen aikaa. Preferoin alkuperäisiä versioita, mutta en jaksa vauhkota siitä että George Lucas olisi pilannut elokuvat yhä uusilla special editioillaan. Olennaisesti elokuvat ovat samat, oli versio mikä tahansa.
Kaikista Star Wars -sankareista, minun suosikkini on aina ollut Luke Skywalker. Luke nähtiin Star Wars: The Force Awakens -elokuvan (2015) lopussa, mutta hän astuu toden teolla takaisin kuvioon vasta tässä kahdeksannessa numeroidussa Star Wars -elokuvassa, lisänimeltään The Last Jedi. Kuten muistamme, viime vuotinen Rogue One (2016) oli numeroidun sarjan ulkopuolinen teos, ns. Star Wars Story.
Muut ovat jo bloganneet ja vloganneet The Last Jedistä riittämiin. Se on jakanut mielipiteitä vahvasti, eikä jakolinja ole välttämättä selvä faniuden asteen mukaan. Vaihteleehan The Last Jedin yleisö satunnaisesta katsojasta, joka on toki nähnyt alkuperäisen trilogian, mutta ei erota ewokia wookiesta, superfaniin, joka on kaikkien elokuvien lisäksi katsonut Star Wars: The Clone Wars -animaatiosarjan (2008-2015) kaikki jaksot ja sen lisäksi lukenut kirjoja ja sarjiksia ja pelannut tietokone- ja roolipelejä. Itse lukeudun fanina jonnekin keskikastiin ja myös suhtautumiseni elokuvaan jää jonnekin ankaran tuomion ja varauksettoman ihailun välimaastoon.
Elokuvassa on upeita kohtauksia ja vahva tunnelma. Sen juonessa on toisaalta monia aukkoja ja se rikkoo, The Force Awakensin lailla, aiemmin esitettyjä Star Wars -universumin lainalaisuuksia. Nuo lait ovat toki kaikki keksittyjä, joten niiden rikkominen on mielipidekysymys. Koin kuitenkin että elokuvan pääjuonessa ja tietyissä avainkohtauksissa, vaikka ne sinänsä hienoja olivatkin, ylitettiin minun epäuskoni raja. Rogue One on kaikesta huolimatta ollut 2010-luvun Star Wars -elokuvista uskollisin alkuteoksille.
Itsenäisenä elokuvana Star Wars: The Last Jedi on ehdottoman komea, mutta sarjan osana se on lievä pettymys. Silti annan sille kahdeksan pistettä kymmenestä. En jää odottamaan Episode IX:ää, mutta menen sen varmasti aikanaan katsomaan.
K: Aino Havukainen
⭑⭑⭑⭑⭑⭑⭑ (7/10)
Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatu ja Patu -kirjasarja tunnetaan varmasti kaikissa lapsiperheissä joissa on tämän vuosituhannen puolella syntyneitä muksuja. Sarjasta saatiin vihdoin vuoden 2016 lopulla näytelmäelokuva, ja sehän on varsin onnistunut!
Antti Holma ja Riku Nieminen ovat osuvat valinnat päärooleihin. Juoni on sopivan napakka ja elokuva ei ole turhan pitkä. Ainakin meidän perheeseen jäi elokuvan jälkeen elämään sankarien hokema, jonka he kopioivat stadilaisilta hipstereiltä:
⭑⭑⭑⭑⭑⭑ (6/10)
Ohjaaja Jalmari Helander nousi maineeseen YouTubessa levinneillä Rare Exports -lyhytelokuvilla (2003 ja 2005). Näiden jälkeen Helander sai rahoituksen kokopitkään Rare Exports (2010) -elokuvaan, josta mudostui kulttimenestys. Nyt Helanderilla on ollut Big Gameen (2014) käytettävissään 8,5 miljoonan euron budjetti, siis 1,5 milliä enemmän kuin Aku Louhimiehellä Tuntemattomassa sotilaassa (2017).
Luulen että olet kuullut elokuvasta, mutta kertaan sen juonen varmuuden vuoksi: Yhdysvaltain presidenttiä kuljettava Air Force One tekee pakkolaskun pohjois-Suomeen ja metsästysretkellä oleva 13-vuotias Oskari-poika joutuu pelastamaan pulaan joutuneen presidentin.
Elokuvassa on samaa kieroa viehätystä kuin Rare Exports -kokopitkässä, mutta sen aihe on kuluneempi. Helander siirtyy nyt Renny Harlinin viitoittamalle polulle, ja se on hiukan vaarallinen polku. Samoja juonikuvioita on kerrattu Harlinin Cliffhanger (1993) ja Wolfgang Petersenin Air Force One (1997) -elokuvissa ja 24-sarjassa (2001-2010). Nyt vain sankarina on poikkeuksellisesti lapsi. Vaikka ei sekään aivan uutta ole. Melko tuore action-trilleri Hanna (2011) luottaa lapsisankariin, ja senkin tapahtumat saivat alkunsa Suomen Lapista. Big Gamen Lappi on tosin täysin fantastinen versio oikeasta Lapista. Se ei muistuta Lappia edes ulkonäöltään. Rare Exports oli sentään kuvattu Norjan Lapissa, mutta Big Game on kuvattu enimmäkseen Baijerin Alpeilla. Elokuva onkin brittiläis-saksalais-suomalaista yhteistuotantoa ja Helander on saanut sen taustavoimiksi mm. Ex Machinasta (2014) tutun Alex Garlandin.
Helander on saanut leffaan myös kaartin todella nimekkäitä näyttelijöitä ja näistä muodostuu lisää siltoja aiemmin blogittamiini elokuviin:
Siis hyvä Suomi ja hyvä Jalmari Helander, jatka samaan malliin, ja yritä säilyttää outous ettet joudu kokemaan Renny Harlinin kohtaloa!
K: Jesper Harrie
⭑⭑⭑⭑⭑⭑⭑⭑⭑ (9/10)
Solsidan-sarjaa on tähän mennessä tehty viisi kautta vuosina 2010-2015. Sarjan kaksi ensimmäistä kautta olivat terävää, joskin melko hyväntahtoista, satiiria ylemmän keskiluokan elämästä. Kolmas ja neljäs ehkä hiukan väsähtivät, mutta viides oli taas hulvatonta menoa.
Vaikka sarja ja elokuva sijoittuvat Ruotsiin ja nimensä mukaisesti Tukholman varakkaaseen Solsidanin huvilakaupunginosaan (joka tarkkaan ottaen sijaitsee Nackan kunnassa), on sen aihepiirissä niin paljon yhtäläisyyksiä suomalaisten esikaupunkien elämänmenoon, että sarja on saavuttanut suuren suosion myös Suomessa. Myös meillä kotona on sarjaa ilomielin seurattu.
Minun on pakko myöntää että vaikka sarja lienee tarkoitettu piikikkääksi, itse jopa ihailen sen esittämää lähes idyllistä maailmaa ja nimenomaan sen ruotsalaisia piirteitä. Osin tämän sarjan myötä kiinnostukseni ruotsalaista kulttuuria ja elämänmenoa kohtaan on kasvanut entisestään. Tai voi olla niinkin päin, että koska olen jo valmiiksi ollut kiinnostunut ruotsalaisuudesta, olen ottanut myös Solsidanin omakseni. Kiinnostuksen siemen on varmasti jo kylvetty Selma Lagerlöfin (tuo em. Peukaloisen retket) ja Astrid Lindgrenin myötä, ja myöhemmin siihen ovat olleet vaikuttamassa mm. Jan Guilloun ja Liza Marklundin teokset. Sinun ei kuitenkaan tarvitse olla kaltaiseni wannabe-vadelmavenepakolainen jotta voisit nauttia Solsidan-sarjasta tai -elokuvasta.
Sarja on ollut jatkuvajuoninen, joten se taipuu nyt kokoillan elokuvaksi ongelmitta. Solsidan (2017) kertoo tuttujen päähenkilöiden Annan ja Alexin, Fredden ja Mickanin sekä Oven ja Anetten elämästä joulusta jouluun. Tarinan kaari toimii jopa paremmin kuin sarjassa, eikä ole välttämätöntä että olisit edes katsonut sarjaa ymmärtääksesi elokuvan. Sen teemat ovat, jos eivät yleismaailmallisia, vähintään yhteispohjoismaisia. Nelikymppisten elämää kuvataan lievän satiirisella, mutta kuitenkin lämpimällä otteella. Minut elokuva sai nauramaan vedet silmissä monessa kohdassa!
Olemme jo käyneet lomamatkalla Grännassa ja Visingsöllä, mutta ensi kesänä suuntaamme taatusti Torekoviin!
Toivotan sinulle kulttuurintäyteistä uutta vuotta!
DC-sarjakuviin perustuvista elokuvista kirjoitin välipäivinä erillisen postin. Mikäli fantasia tai sarjakuvat kiinnostavat, kehoitan lukemaan myös sen.
Olen pitänyt blogissani löyhänä linjana kirjoittaa ensikokemuksista tiettyyn kohteeseen, vaikka en ole aina tätä linjaa noudattanutkaan. Joulunpyhinä katsoimme uudestaan vallan mainion koko perheen elokuvan Shaun the Sheep Movie (2015). Suosittelen katsomaan, mutta en aio nyt kertoa siitä tarkemmin vaan siirryn tämän joulun (minulle uusiin) ihmeisiin!
Star Wars: The Last Jedi (2017)
O&K: Rian Johnson⭑⭑⭑⭑⭑⭑⭑⭑ (8/10)
Alkuperäinen Star Wars -trilogia on ollut minulle hyvin merkittävä esiteini-iän kokemus. Return of the Jedi (1983) oli ensimmäinen elokuva jonka kävin katsomassa kavereiden kanssa ilman vanhempia. Jännitin elokuvaa niin paljon etukäteen että edellisenä iltana minulla oli vatsa kipeä ja nukuin yön huonosti. Muistan vieläkin elokuvateatteri Savoyn aulan ja still-kuvat elokuvasta aulassa, teatterin penkit, ja kuinka valkokankaalle lävähti teksti
A long time ago, in a galaxy far, far away...Kokemuksesta todistaa myös päiväkirjamerkintäni 21.8.1983:
Aamulla en enää ollut niin kipeä. Lähdimme 11.20 junalla Hesaan elokuviin katsomaan STAR WARS III, Jedin paluuta. Elokuva oli paras minkä olen ikinä nähnyt. Kotiin tulimme n. 17.00. Illalla katsoimme Nils Holgerssonin.Huomaat etten tuolloin vielä ymmärtänyt saagan episodien numerointia. Sivun alalaitaan olen vakuudeksi piirtänyt kuvan rakenteilla olevasta toisesta Kuolontähdestä. Sivumennen mainittu Nils Holgersson oli japanilais-itävaltalainen piirrossarja Peukaloisen retket (alkup. Nirusu no Fushigi na Tabi, 1980-1981), joka tuohon aikaan tuli tv:stä ja jota seurasin innokkaasti pikkusiskojeni ja -veljen kanssa.
Jedin paluun näkemisen jälkeen kesti pari vuotta ennen kuin pääsin näkemään elokuvat Star Wars (1977) ja The Empire Strikes Back (1980) VHS-videolta. Katsoin kaikkia kolmea useita kertoja huonoina videokopioina, ja kun special editionit saapuivat teattereihin uusintakierrokselle 1997, kävin katsomassa ne kaikki Bio Bristolissa isolta kankaalta. Olen nähnyt alkuperäisen trilogian jokaisen osa kymmenkunta kertaa. (Kohtuus kaikessa, myös fanituksessa.) Viimeisen kerran blu-rayltä omien lasten kanssa. Ne kestävät edelleen aikaa. Preferoin alkuperäisiä versioita, mutta en jaksa vauhkota siitä että George Lucas olisi pilannut elokuvat yhä uusilla special editioillaan. Olennaisesti elokuvat ovat samat, oli versio mikä tahansa.
Kaikista Star Wars -sankareista, minun suosikkini on aina ollut Luke Skywalker. Luke nähtiin Star Wars: The Force Awakens -elokuvan (2015) lopussa, mutta hän astuu toden teolla takaisin kuvioon vasta tässä kahdeksannessa numeroidussa Star Wars -elokuvassa, lisänimeltään The Last Jedi. Kuten muistamme, viime vuotinen Rogue One (2016) oli numeroidun sarjan ulkopuolinen teos, ns. Star Wars Story.
Muut ovat jo bloganneet ja vloganneet The Last Jedistä riittämiin. Se on jakanut mielipiteitä vahvasti, eikä jakolinja ole välttämättä selvä faniuden asteen mukaan. Vaihteleehan The Last Jedin yleisö satunnaisesta katsojasta, joka on toki nähnyt alkuperäisen trilogian, mutta ei erota ewokia wookiesta, superfaniin, joka on kaikkien elokuvien lisäksi katsonut Star Wars: The Clone Wars -animaatiosarjan (2008-2015) kaikki jaksot ja sen lisäksi lukenut kirjoja ja sarjiksia ja pelannut tietokone- ja roolipelejä. Itse lukeudun fanina jonnekin keskikastiin ja myös suhtautumiseni elokuvaan jää jonnekin ankaran tuomion ja varauksettoman ihailun välimaastoon.
Elokuvassa on upeita kohtauksia ja vahva tunnelma. Sen juonessa on toisaalta monia aukkoja ja se rikkoo, The Force Awakensin lailla, aiemmin esitettyjä Star Wars -universumin lainalaisuuksia. Nuo lait ovat toki kaikki keksittyjä, joten niiden rikkominen on mielipidekysymys. Koin kuitenkin että elokuvan pääjuonessa ja tietyissä avainkohtauksissa, vaikka ne sinänsä hienoja olivatkin, ylitettiin minun epäuskoni raja. Rogue One on kaikesta huolimatta ollut 2010-luvun Star Wars -elokuvista uskollisin alkuteoksille.
Itsenäisenä elokuvana Star Wars: The Last Jedi on ehdottoman komea, mutta sarjan osana se on lievä pettymys. Silti annan sille kahdeksan pistettä kymmenestä. En jää odottamaan Episode IX:ää, mutta menen sen varmasti aikanaan katsomaan.
Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu! (2016)
O: Rike JokelaK: Aino Havukainen
⭑⭑⭑⭑⭑⭑⭑ (7/10)
Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatu ja Patu -kirjasarja tunnetaan varmasti kaikissa lapsiperheissä joissa on tämän vuosituhannen puolella syntyneitä muksuja. Sarjasta saatiin vihdoin vuoden 2016 lopulla näytelmäelokuva, ja sehän on varsin onnistunut!
Antti Holma ja Riku Nieminen ovat osuvat valinnat päärooleihin. Juoni on sopivan napakka ja elokuva ei ole turhan pitkä. Ainakin meidän perheeseen jäi elokuvan jälkeen elämään sankarien hokema, jonka he kopioivat stadilaisilta hipstereiltä:
Swägi, tsufe, pläägä!Suosittelen koko perheelle!
Big Game (2014)
O&K: Jalmari Helander⭑⭑⭑⭑⭑⭑ (6/10)
Ohjaaja Jalmari Helander nousi maineeseen YouTubessa levinneillä Rare Exports -lyhytelokuvilla (2003 ja 2005). Näiden jälkeen Helander sai rahoituksen kokopitkään Rare Exports (2010) -elokuvaan, josta mudostui kulttimenestys. Nyt Helanderilla on ollut Big Gameen (2014) käytettävissään 8,5 miljoonan euron budjetti, siis 1,5 milliä enemmän kuin Aku Louhimiehellä Tuntemattomassa sotilaassa (2017).
Luulen että olet kuullut elokuvasta, mutta kertaan sen juonen varmuuden vuoksi: Yhdysvaltain presidenttiä kuljettava Air Force One tekee pakkolaskun pohjois-Suomeen ja metsästysretkellä oleva 13-vuotias Oskari-poika joutuu pelastamaan pulaan joutuneen presidentin.
Elokuvassa on samaa kieroa viehätystä kuin Rare Exports -kokopitkässä, mutta sen aihe on kuluneempi. Helander siirtyy nyt Renny Harlinin viitoittamalle polulle, ja se on hiukan vaarallinen polku. Samoja juonikuvioita on kerrattu Harlinin Cliffhanger (1993) ja Wolfgang Petersenin Air Force One (1997) -elokuvissa ja 24-sarjassa (2001-2010). Nyt vain sankarina on poikkeuksellisesti lapsi. Vaikka ei sekään aivan uutta ole. Melko tuore action-trilleri Hanna (2011) luottaa lapsisankariin, ja senkin tapahtumat saivat alkunsa Suomen Lapista. Big Gamen Lappi on tosin täysin fantastinen versio oikeasta Lapista. Se ei muistuta Lappia edes ulkonäöltään. Rare Exports oli sentään kuvattu Norjan Lapissa, mutta Big Game on kuvattu enimmäkseen Baijerin Alpeilla. Elokuva onkin brittiläis-saksalais-suomalaista yhteistuotantoa ja Helander on saanut sen taustavoimiksi mm. Ex Machinasta (2014) tutun Alex Garlandin.
Helander on saanut leffaan myös kaartin todella nimekkäitä näyttelijöitä ja näistä muodostuu lisää siltoja aiemmin blogittamiini elokuviin:
- USA:n presidenttinä Samuel L. Jackson (Avengers-leffojen Nick Fury)
- Salaisen palvelun miehenä Ray Stevenson (Thor-leffojen Volstagg)
- CIA:n johtavana analyytikkona Jim Broadbent (Paddington-leffojen antiikkikauppias Gruber)
- varapresidenttinä Victor Garber (tuttu tv:stä)
- kenraalina Ted Levine (tuttu tv:stä jo 1980-luvulta)
Siis hyvä Suomi ja hyvä Jalmari Helander, jatka samaan malliin, ja yritä säilyttää outous ettet joudu kokemaan Renny Harlinin kohtaloa!
Solsidan (2017)
O&K: Felix Herngren, Måns HerngrenK: Jesper Harrie
⭑⭑⭑⭑⭑⭑⭑⭑⭑ (9/10)
Solsidan-sarjaa on tähän mennessä tehty viisi kautta vuosina 2010-2015. Sarjan kaksi ensimmäistä kautta olivat terävää, joskin melko hyväntahtoista, satiiria ylemmän keskiluokan elämästä. Kolmas ja neljäs ehkä hiukan väsähtivät, mutta viides oli taas hulvatonta menoa.
Vaikka sarja ja elokuva sijoittuvat Ruotsiin ja nimensä mukaisesti Tukholman varakkaaseen Solsidanin huvilakaupunginosaan (joka tarkkaan ottaen sijaitsee Nackan kunnassa), on sen aihepiirissä niin paljon yhtäläisyyksiä suomalaisten esikaupunkien elämänmenoon, että sarja on saavuttanut suuren suosion myös Suomessa. Myös meillä kotona on sarjaa ilomielin seurattu.
Minun on pakko myöntää että vaikka sarja lienee tarkoitettu piikikkääksi, itse jopa ihailen sen esittämää lähes idyllistä maailmaa ja nimenomaan sen ruotsalaisia piirteitä. Osin tämän sarjan myötä kiinnostukseni ruotsalaista kulttuuria ja elämänmenoa kohtaan on kasvanut entisestään. Tai voi olla niinkin päin, että koska olen jo valmiiksi ollut kiinnostunut ruotsalaisuudesta, olen ottanut myös Solsidanin omakseni. Kiinnostuksen siemen on varmasti jo kylvetty Selma Lagerlöfin (tuo em. Peukaloisen retket) ja Astrid Lindgrenin myötä, ja myöhemmin siihen ovat olleet vaikuttamassa mm. Jan Guilloun ja Liza Marklundin teokset. Sinun ei kuitenkaan tarvitse olla kaltaiseni wannabe-vadelmavenepakolainen jotta voisit nauttia Solsidan-sarjasta tai -elokuvasta.
Sarja on ollut jatkuvajuoninen, joten se taipuu nyt kokoillan elokuvaksi ongelmitta. Solsidan (2017) kertoo tuttujen päähenkilöiden Annan ja Alexin, Fredden ja Mickanin sekä Oven ja Anetten elämästä joulusta jouluun. Tarinan kaari toimii jopa paremmin kuin sarjassa, eikä ole välttämätöntä että olisit edes katsonut sarjaa ymmärtääksesi elokuvan. Sen teemat ovat, jos eivät yleismaailmallisia, vähintään yhteispohjoismaisia. Nelikymppisten elämää kuvataan lievän satiirisella, mutta kuitenkin lämpimällä otteella. Minut elokuva sai nauramaan vedet silmissä monessa kohdassa!
Elokuvavuosi 2017
Mennyt vuosi oli elokuva-anniltaan kerrassaan mainio. Koin itse peräti kolme täyden kympin elokuvaa: T2 Trainspotting, Blade Runner 2049 ja Thor: Ragnarok. Lisäksi Tuntematon sotilas ja Solsidan pääsivät lähelle. Suorastaan toivon ettei alkanut vuosi olisi yhtä hyvä, niin minulle jäisi aikaa kirjoittaa enemmän muistakin kulttuurikokemuksista. Linkit kaikkiin elokuva-arvioihini löytyvät Elokuvat-sivulta. Otan edelleen mielelläni vastaan palautetta blogin sisällöstä ja myös toiveita käsiteltäviksi aiheiksi.Toivotan sinulle kulttuurintäyteistä uutta vuotta!
Comments
Post a Comment