Laulujen laulajia
Tämänkertainen postini on varsinainen musiikillinen sillisalaatti. Käsittelen Love Recordsista ja Apulannasta tehtyjä elokuvia, Vain elämää -sarjan tuoretta kautta ja sen herättämiä kohuja ja käyn Antti Tuiskun keikalla. Sivuan myös hiukan Kotiteollisuutta ja lopuksi Beatlesiä kersantti Pippurin 50-vuotisjuhlapäivän kunniaksi!
K: Antti Pesonen
⭑⭑⭑⭑⭑ (5/10)
Aleksi Mäkelän viimevuotinen ohjaustyö Love Records - Anna mulle Lovee pyrkii dramatisoimaan tämän legendaarisen levy-yhtiön tarinan. Totean kylmästi heti alkuun että se epäonnistuu siinä. Elokuvayleisökin taisi olla sitä mieltä koska teatterikierroksella elokuva jäi melko vähälle huomiolle.
Päähenkilöinä ovat Love Recordsin kolme perustajaa: ahertaja Atte Blom, ylipedantti Otto Donner ja rento hippi Christian Schwindt. Heidän vastavoimanaan hääri perinteinen levyteollisuus, joka henkilöityy Toivo Kärkeen.
Elokuvan juoni on hyvin löyhä ja se tuntuu kootun lähinnä anekdotaalisista irtokohtauksista, joiden todenperäisyyttä on vaikea arvioida. Osa kohtauksista on toki hauskoja, muutama esimerkki:
Vaikka päähenkilöille on kirjoitettu melko äärimmäisiä luonteenpiirteitä, näyttelijäntyö on uskottavaa ja päähenkilöt ovat muitakin kuin karikatyyrejä. Jarkko Niemi esittää Blomia ja Riku Nieminen Schwindtiä ja Tomi Alatalo Donneria. Alatalo tekee heistä mieleenpainuvimman roolityön, johtuneeko siitä että hänen naamansa ja maneerinsa eivät ole kuluneet televisiossa.
Sivuhenkilöinä esiintyville muusikoille on sen sijaan varattu yhden vitsin roolit. Mauro "Petran mies" Gargano käväisee edellä mainitussa kohtauksessa Remuna.
Elokuvan mieleenpainuvin laini on laitettu Pirkka-Pekka Peteliuksen näyttelemän Topi Kärjen suuhun. Hän valistaa Otto Donneria:
Kasevan Tyhjää kuullaan kriittisellä hetkellä elokuvan loppupuolella. Elokuvastakaan ei jää paljon tyhjää enempää käteen, mutta kyllä sen nyt kerran katsoo etenkin kun sattuu olemaan aikakauden musiikin diggari. Soundtrack-kokoelmaa jäin jopa kuuntelemaan.
K: Niisku Haapala
⭑⭑⭑⭑⭑⭑⭑ (7/10)
Apulanta on yksi Suomen menestyneimmistä rock-bändeistä ja yhtäjaksoisesti jo 20 vuotta jatkunut suosio hakee vertaistaan. Mutta elokuva heistä on kuitenkin erikoinen ajatus. Eikö dramatisointi edelleen toimivan bändin alkuvaiheista ole melkein sama kuin jos elossa olevalle ihmiselle pystytettäisiin näköispatsas? Kaiken huippuna, Teit meistä kauniin on Apulannan entisen basistin Tuukka Temosen ohjaama. Siis vähän niinkuin elossa oleva kuvanveistäjä pystyttäisi patsaan itsestään? (Nyt ontuu susi sillalla...)
On tämä silti vähänkin Apulannasta kiinnostuneelle pakollista katsottavaa. Se kertaa yhtyeen alkuvaiheita jotka eivät liene olleet kuin todellisten hardcore-fanien tiedossa ennen tätä elokuvaa.
Tarina alkaa Heinolassa keväällä 1991, jolloin kaksi kitaristia Antti Lautala ja Toni Wirtanen päättävät perustaa punk-bändin. Sipe Santapukki pyydetään soittamaan rumpuja ja bändi saa nimekseen Apulanta. Hiukan myöhemmin bändin basistiksi pyydetään amerikkalainen vaihto-oppilas Mandy Gaynor. Myös Tuukka Temonen pyörii kuvioissa vaikkei olekaan vielä bändin jäsen.
Toisin kuin Love Records -elokuva, tämä filmi etenee loogisesti ja selvään suuntaan. Taustalla väikkyy lama-Suomi, mutta ei elokuva silti pyri olemaan mikään yleinen ajankuva. Bändin tarina on koko ajan keskiössä.
Apulannan jäseniä esittävät näyttelijät ovat oivallisia rooleissaan. Anttia esittää Roope Salminen, Tonia Tatu Sinisalo, Sipeä Teppo Manner, Mandyä Mimosa Willamo ja Tuukkaa Iiro Panula. Erikoisin hahmoista on Tuukka.
Temonen kuvaa itsesään nuorena kapinallisena, tai oikeastaan pelkkänä rähjääjänä, joka purkaa turhautumistaan väkivaltaisesti. Ilmeisesti kuva on jossain määrin todellinen. Apulannan historiikki (joka sekin on bändin itsensä kirjoittama) kertoo Temosen vielä marraskuussa 1996 pahoinpidelleen keikkajärjestäjän.
Tonin ja Tuukan ystävystyessä syntyy myös Apulannan vuoden 1995 läpimurtobiisi Mitä kuuluu. Ei ole oikeastaan väliä sillä onko tarina biisin synnystä tosi, mutta se on koskettava.
Päänäyttelijöiden lisäksi elokuvassa on lukuisia vierailijoita. Näkökulmasta riippuen nämä cameot joko häiritsevät tai piristävät elokuvaa. Kaikki Apulannan "pääjäsenet" käväisevät filmillä: Toni Wirtanen poliisina, Sipe Santapukki levystudion miksaajana ja Tuukka Temonen liikemiehenä. Irina piipahtaa valokuvaajana ja Uniikilla on melko isokin puherooli. Molemmat esiintyvät myös leffan soundtrackillä versioiden Apulannan Odotus-kappaletta.
Elokuvan soundtrackillä Janne Huttunen on taitavasti sovittanut Apulannan kappaleita instrumentaaliversioiksi. Tämäkin soundtrack jäi minulla kuunteluun. Musiikista ansaitsee myös tämä elokuva lisäpisteen.
Itse näin Apulannan ensimmäisen kerran livenä Vaasan Rantarockissa 1996, juuri kun bändi oli aloittanut nousun kohti suursuosiota. Elokuva päätyy ennen tuota kesää. Kokonaisuutena se on sympaattinen tarina ja en voi kun suositella kaikille joita Apulanta on milloinkaan koskettanut.
Viime kauden arviossa käsittelin enemmän musiikkia kuin tv-sarjaa. Tällä kertaa puin hiukan molempia. Nimittäin viimeistään tämä kausi on tuonut vahvasti pöydälle toisaalta artistien kokemat jännityksen ja riittämättömyyden tunteet, jopa vakavat mielenterveysongelmat deliriumista psykoosiin, ja toisaalta musiikin terapeuttisen voiman.
Kauden artisteista Irina ja Petra ovat olleet minulla aiemmin kuuntelussa. Molemmat olen nähnyt livenä ja omistan (lähes) kaikki levyt perinteisinä CD:inä. Erityisesti olen arvostanut Petraa, jo Tiktakin ajoista lähtien. Näkemykseni mukaan juuri Petran taitava laulu ja heittäytyvä esiintyminen teki Tiktakista suuren ja suositun (Mimmua, Tuulia, Emppua, Nooraa ja Neaa mitenkään väheksymättä).
Nikke Ankaraa jos olen sattunut kuulemaan, en ole skipannut vaan olen tavallaan digannut. Hänen ainoan kokopitkänsä Nikke tulee kotiin (2015) olen kuunnellut pari kertaa läpi, mutta se ei jäänyt kestokulutukseen. Sanoitusten perusteella hän on vaikuttanut vielä raaemmalta ja rehellisemmältä kuin Mikael Gabriel. Lisäksi hänen naiskuvansa on vaikuttanut räppäriksi melko terveeltä (vrt. vaikkapa Cheek ja Elastinen). Sarja kyllä korjaa tämän väärinkäsityksen.
Laura Voutilainen on ollut tutkallani uransa alkuvaiheesta lähtien, mutta hänen iskelmämusiikkinsa ei ole minuun iskenyt. Esiintyjänä ja viihdyttäjänä hän on kiistamattoman taitava ja siksi olen häntä arvostanut.
Olli Lindholm ja Yö edustavat minulle jotain melko yhdentekevää. Olen enemmän Neumannin ja Dingon miehiä. Toki arvostan Lindholmin pitkää uraa.
Robinkin on kiistattoman taitava esiintyjä, mutta ei minulla kuuntelussa. Hänen kanssaan minulla on kahdenlaisia ongelmia. Hänen artisti-imagonsa on teennäisen puhtoinen ja musiikki vaikuttaa suunnatun artistia itseään nuoremmalle kohderyhmälle. Robinia digataan päiväkodista lähtien, nuorimmat fanit lienevät 4-5-vuotiaita. En voi väittää tuntevani Robinin tuotantoa biisi biisiltä, mutta rohkenen väittää hän on aloittanut iloisilla ja raikkailla biiseillä, jotka ehkä kertovat ihastumisesta, mutta kohderyhmälle sopivalla tavalla. Sen sijaan uudemmissa biiseissä on ujutettu mukaan enemmän tai vähemmän suorasukaista seksiä. Miten eskimot suutelee? (feat. Sanni) vuodelta 2015 ja Hula Hula (feat. Nelli Matula) tältä keväältä eivät enää ole eskari- tai alakouluikäisille sopivia. Silti Robin yrittää edelleen olla imagoltaan kiltti poika. Sanoitukset ja puhtoinen imago ovat keskenään ristiriidassa, mutta eivät sentään samalla tavalla kuin edellä mainituilla Cheekillä ja Elastisella. Robinin "kohulauluissakaan" ei ole mitään naisia alistavaa tai halventavaa.
Edit: Olin kirjoittanut edellisen jo hyvän aikaa ennen viimeistä "Robin-kohua" ja liityn siis ilmeisesti tällä kommentilla tiukkapipoisten moraalinvartijoiden joukkoon. Kun nyt tarkemmin mietin mikä minua Robinin rohkeammissa biiseissä häiritsee, on se ehkä tunteen puute ja ihmissuhteen karkea pelkistäminen fyysisyyteen. En pidä myöskään vastaavasti sanoitetusta hiphop- tai lattaribiiseistä. Shakiran Hips don't lie (feat. Wyclef Jean) ja JVG:n Mauton jasso melkein ällöttävät. Robin onkin maininnut Shakiran kappaleen Hula Hulan esikuvaksi.
Otetaan nyt näyte siitä kamalasta Hula Hulasta. Robin laulaa:
Kyllähän ruumiillisuutta saa ja pitää ylistää, mutta se tehdään oikein näin:
Tai voihan laulaa niin kaksimielisesti ettei suuri yleisö sitä edes tajua... Case in point: The Beatles ja Please Please Me (1963).
Robiniin palatakseni, Kesärenkaat (2014) biisistä pidän, siinä on rento ja iloinen tunnelma. Siinä iloitaan kesästä ja yhdessäolosta ja fyysinen läheisyys on lopulta sivuseikka.
Viimeisenä Samu Haber ja Sunrise Avenue ovat olleet minulle aiemmin jokseenkin tuntemattomia. Fairytale gone bad (2006) on ansaitusti hitti, mutta kovin monta muuta heidän biisiään en olisi tunnistanut ennen tätä sarjaa. Samun laulutyyli on niin omintakeinen että nyt tunnistan! Olin myös ällikällä lyöty Haberin ja Sunrise Avenuen suosiosta keski-Euroopassa. Kotimaassa tämä ei juuri ole näkynyt. Ulkomailla menestyneistä Sunrise Avenue on jäänyt HIM:in, Nightwishin ja The Rasmuksen varjoon.
Samun mainittuani pääsen jatkamaan muista sarjan herättämistä "kohuista". Sen lisäksi että artistiit ovat olleet tällä kaudella enemmän vereslihalla kuin aiemmilla, myös heidän huumoriläppänsä ovat olleet edellisiä kausia härskimpiä. Nikke Ankaraa on syytetty naista halventavista jutuista hänen pokailtuaan leikkimielisesti Petraa. Mutta vielä häntä enemmän Samu Haber kunnostautuu navanalusjutuilla. Tuntuu siltä että hän onnistuu vetämään keskustelun kuin keskustelun genitaaliosastolle. Ja Nikke Ankaran ohella Olli Lindholm lähtee näihin juttuihin auliisti mukaan. Eräässä jaksossa Olli Lindholm puolustautuukin pelkäävänsä itseään ja raivoaan ja siksi latelevansa homovitsejä.
Koko sarja on tientenkin viihteeksi tarkoitettu ja ohjaajalla ja leikkaajalla on vahva vaikutus siihen millainen kuva artisteista muodostuu. Loppujen lopuksi se on kaikkien artistien kohdalla sympaattinen. Huomaan arvostavani jokaista heistä hiukan enemmän kuin ennen sarjan katsomista, sekä muusikkoina että ihmisinä, huonoista läpistä huolimatta.
Noteeraan siis nämä biisit tämän kauden mieleenpainuvana antina:
Mitä näistä voi päätellä vai voiko päätellä yhtään mitään? Suhteellisesti eniten sarja on nostanut Petran suosiota. Petra on soolouransa aikana nauttinut todella marginaalisesta suosiosta ja sarja on selvästi nostanut hänet suuren yleisön tietoisuuteen. Absoluuttisesti eniten suosiotaan on kuitenkin kasvattanut Nikke Ankara. Laura Voutilaisen suosioon sarjalla ei ole ollut kovin suurta vaikutusta. Tohdin väittää että sarjan myötä muutama muukin suomalainen minun lisäkseni on löytänyt Sunrise Avenuen.
Olisin halunnut nähdä vaikkapa Ville Valon, Marko Annalan ja Pepe Willbergin. Valolta olisi saanut koskettavia anekdootteja esiintymispelosta ja Annala olisi avautunut koulukiusaamisesta ja masennuksesta. Pepe on jo kunnostautunut genrerajat ylittävän musiikin esittäjänä yhdessä Matti Mikkolan Saimaa-projektin kanssa. Joo ja olisin halunnut nähdä myös Mikko Alatalon! Häneltä olisi ollut tuntuvasti versioitavaa, soolotuotannon lisäksi Tabula Rasaa sekä Juice Leskisen kanssa tehtyjä biisejä. Naisista Jonna Tervomaa olisi ilmeinen osallistuja. Elli Haloo olisi myös kiinnostava artisti, mutta hän taitaa olla parhaillaan liian suosittu lähteäkseen mukaan.
Talkoovoimin Tuusulassa järjestettävä Montturock vietti 30-vuotisjuhliaan ja sen kunniaksi oli saanut esiintymään mm. Happoradion ja Antti Tuiskun. Lähdimme sinne koko perheen voimin silläkin uhalla että Tuisku esittäisi lapsille sopimattomia lauluja.
Aikataulusekaannuksesta johtuen saavuimme paikalle Happoradion jo lopetellessa settiään. Ehdimme kuitenkin kuulla kappaleet Che Guevara, Pois Kalliosta ja Pelastaja. Happoradio jatkaa kunnialla melankolisen suomirockin perinnettä!
Aki Tykin ja kumppanien poistuttua lavalta saimmekin odotella Tuiskua reilun tunnin. Lavan valmistaminen "suomen suurimmalle poptähdelle", kuten Tuisku itseään tituleeraa, kesti aikansa.
Ja kyllähän Tuisku on suuri! Keikkasetti perustuu vahvasti Tuiskun kahden vuoden takaisen En kommentoi -levyn materiaaliin ja täytyy todeta että materiaali on kestänyt aikaa hyvin. Keinutaan, Peto on irti, Party (papiidipaadi), Blaablaa (En kuule sanaakaan) ja Hiton pelkuri saavat yleisön hytkymään ja pomppimaan ja tunnelmoimaan mukana. Niin tekee myös Vain elämää -laina Sata salamaa.
Kevään 2015 jälkeen on Tuiskulta toki tullut ulos tukku sinkkuhittejä, ja ne myös kuullaan: Pyydä multa anteeks kunnolla, Mä hiihdän, Rahan takii ja myös kohuttu Hanuri. Tuisku pohjustaa Hanuria viimeisen päälle ja lähettää terveisiä Joensuun kaupunginvaltuutetulle, joka närkästyi Robinin Hula Hulasta. Kuten jo totesin, omasta mielestäni Hanuri on pelkästään mauton eikä ollenkaan hauska. Yleisökään ei oikein lähde biisiin mukaan, mutta en osaa sanoa johtuuko se siitä että biisi on vielä suht tuore ja kaikki eivät ole sitä vielä kuulleet, vai siitä että se on muidenkin mielestä kertakaikkiaan huono.
Vanhemmista biiseistä soi ainoastaan Hyökyaalto vuoden 2010 Kaunis kaaos -levyltä! Se on vahva ja kaunis laulu, jonka myös CMX on coveroinut. Sanat on tehnyt Saara Törmä, joka vastaa lähes kaikista En kommentoi -levyn sanoista. Törmä ja miehensä Aku Rannila ovat usean muunkin artistin hittibiisien taustalla. Ja taitavat olla myös Hanurin taustalla?!?
Tuisku saa kyllä minutkin rokkamaan, mutta esiintyminen on jotenkin niin itsetietoista ja hiottua etten koe suuria tunteita. Keikasta jää kuitenkin päällimmäiseksi hyvä fiilis. Ja itse Montturock on päihteettömänä ja maksuttomana sopiva koko perheen tapahtuma. Näin on mukava aloittaa kesä!
Seuraavassa postissani aikomukseni on jatkaa musiikkiaiheesta. Tutustun kaikkien aikojen menestyneimmän suomalaisen naisartistin ja hänen lähipiirinsä elämään. Tämä artisti on tosin fiktiivinen...
Elokuvaa
Love Records - Anna mulle Lovee (2016)
O: Aleksi MäkeläK: Antti Pesonen
⭑⭑⭑⭑⭑ (5/10)
Aleksi Mäkelän viimevuotinen ohjaustyö Love Records - Anna mulle Lovee pyrkii dramatisoimaan tämän legendaarisen levy-yhtiön tarinan. Totean kylmästi heti alkuun että se epäonnistuu siinä. Elokuvayleisökin taisi olla sitä mieltä koska teatterikierroksella elokuva jäi melko vähälle huomiolle.
Päähenkilöinä ovat Love Recordsin kolme perustajaa: ahertaja Atte Blom, ylipedantti Otto Donner ja rento hippi Christian Schwindt. Heidän vastavoimanaan hääri perinteinen levyteollisuus, joka henkilöityy Toivo Kärkeen.
Elokuvan juoni on hyvin löyhä ja se tuntuu kootun lähinnä anekdotaalisista irtokohtauksista, joiden todenperäisyyttä on vaikea arvioida. Osa kohtauksista on toki hauskoja, muutama esimerkki:
- Hector laulamassa Palkkasoturia portaikossa hippityyliin
- Remun ja Hurriganesin ensilevytys
- Juice Leskinen ja Mikko Alatalo odottamassa sopimusta levy-yhtiön aulassa
- Blom ja Donner kohtaavat kesällä 1966 ennen Loven perustamista Sibelius-monumentilla. Monumentti pystytettiin vuonna 1967.
- Blues Sectionin levytyksessä 1967 Finnvoxin seinällä on Concert for Bangladesh (1971) -elokuvan juliste.
Vaikka päähenkilöille on kirjoitettu melko äärimmäisiä luonteenpiirteitä, näyttelijäntyö on uskottavaa ja päähenkilöt ovat muitakin kuin karikatyyrejä. Jarkko Niemi esittää Blomia ja Riku Nieminen Schwindtiä ja Tomi Alatalo Donneria. Alatalo tekee heistä mieleenpainuvimman roolityön, johtuneeko siitä että hänen naamansa ja maneerinsa eivät ole kuluneet televisiossa.
Sivuhenkilöinä esiintyville muusikoille on sen sijaan varattu yhden vitsin roolit. Mauro "Petran mies" Gargano käväisee edellä mainitussa kohtauksessa Remuna.
Elokuvan mieleenpainuvin laini on laitettu Pirkka-Pekka Peteliuksen näyttelemän Topi Kärjen suuhun. Hän valistaa Otto Donneria:
Absoluuttinen sävelkorva ei merkitse mitään jos sä et osaa kuunnella sydämellä.Elokuvassa soi toki mukavasti Loven musiikki ja siitä ylimääräinen piste. Loven musiikkia on valittu 40 biisin verran saman nimiselle kokoelmalle. Joukossa on muutamia albumeilla julkaistuja helmiä joita ei löytynyt Loven single-kokoelmilta, mm. Suomen Talvisota 1939-1940 -kollektiivin Kekkonen-rock vuodelta 1970. Tässä porukassa vaikuttivat mm. M.A. Numminen ja Rauli Badding Somerjoki. Molemmat nähdään hahmoina myös elokuvassa. Nummisen esitys Ei edes Elvis loistossaan on selkäpiitä karmiva! Baddingillä taasen on vaikeuksia päästä fiilauksen ja höyläyksen vaatimaan tunnelmaan.
Mikään virtuositeetti ei korvaa vaistoa.
Kasevan Tyhjää kuullaan kriittisellä hetkellä elokuvan loppupuolella. Elokuvastakaan ei jää paljon tyhjää enempää käteen, mutta kyllä sen nyt kerran katsoo etenkin kun sattuu olemaan aikakauden musiikin diggari. Soundtrack-kokoelmaa jäin jopa kuuntelemaan.
Teit meistä kauniin (2016)
O: Tuukka TemonenK: Niisku Haapala
⭑⭑⭑⭑⭑⭑⭑ (7/10)
Apulanta on yksi Suomen menestyneimmistä rock-bändeistä ja yhtäjaksoisesti jo 20 vuotta jatkunut suosio hakee vertaistaan. Mutta elokuva heistä on kuitenkin erikoinen ajatus. Eikö dramatisointi edelleen toimivan bändin alkuvaiheista ole melkein sama kuin jos elossa olevalle ihmiselle pystytettäisiin näköispatsas? Kaiken huippuna, Teit meistä kauniin on Apulannan entisen basistin Tuukka Temosen ohjaama. Siis vähän niinkuin elossa oleva kuvanveistäjä pystyttäisi patsaan itsestään? (Nyt ontuu susi sillalla...)
On tämä silti vähänkin Apulannasta kiinnostuneelle pakollista katsottavaa. Se kertaa yhtyeen alkuvaiheita jotka eivät liene olleet kuin todellisten hardcore-fanien tiedossa ennen tätä elokuvaa.
Tarina alkaa Heinolassa keväällä 1991, jolloin kaksi kitaristia Antti Lautala ja Toni Wirtanen päättävät perustaa punk-bändin. Sipe Santapukki pyydetään soittamaan rumpuja ja bändi saa nimekseen Apulanta. Hiukan myöhemmin bändin basistiksi pyydetään amerikkalainen vaihto-oppilas Mandy Gaynor. Myös Tuukka Temonen pyörii kuvioissa vaikkei olekaan vielä bändin jäsen.
Toisin kuin Love Records -elokuva, tämä filmi etenee loogisesti ja selvään suuntaan. Taustalla väikkyy lama-Suomi, mutta ei elokuva silti pyri olemaan mikään yleinen ajankuva. Bändin tarina on koko ajan keskiössä.
Apulannan jäseniä esittävät näyttelijät ovat oivallisia rooleissaan. Anttia esittää Roope Salminen, Tonia Tatu Sinisalo, Sipeä Teppo Manner, Mandyä Mimosa Willamo ja Tuukkaa Iiro Panula. Erikoisin hahmoista on Tuukka.
Temonen kuvaa itsesään nuorena kapinallisena, tai oikeastaan pelkkänä rähjääjänä, joka purkaa turhautumistaan väkivaltaisesti. Ilmeisesti kuva on jossain määrin todellinen. Apulannan historiikki (joka sekin on bändin itsensä kirjoittama) kertoo Temosen vielä marraskuussa 1996 pahoinpidelleen keikkajärjestäjän.
Tonin ja Tuukan ystävystyessä syntyy myös Apulannan vuoden 1995 läpimurtobiisi Mitä kuuluu. Ei ole oikeastaan väliä sillä onko tarina biisin synnystä tosi, mutta se on koskettava.
Elokuvan soundtrackillä Janne Huttunen on taitavasti sovittanut Apulannan kappaleita instrumentaaliversioiksi. Tämäkin soundtrack jäi minulla kuunteluun. Musiikista ansaitsee myös tämä elokuva lisäpisteen.
Itse näin Apulannan ensimmäisen kerran livenä Vaasan Rantarockissa 1996, juuri kun bändi oli aloittanut nousun kohti suursuosiota. Elokuva päätyy ennen tuota kesää. Kokonaisuutena se on sympaattinen tarina ja en voi kun suositella kaikille joita Apulanta on milloinkaan koskettanut.
Musiikkia
Vain elämää - kausi 6 (2017)
★★★½Viime kauden arviossa käsittelin enemmän musiikkia kuin tv-sarjaa. Tällä kertaa puin hiukan molempia. Nimittäin viimeistään tämä kausi on tuonut vahvasti pöydälle toisaalta artistien kokemat jännityksen ja riittämättömyyden tunteet, jopa vakavat mielenterveysongelmat deliriumista psykoosiin, ja toisaalta musiikin terapeuttisen voiman.
Kauden artisteista Irina ja Petra ovat olleet minulla aiemmin kuuntelussa. Molemmat olen nähnyt livenä ja omistan (lähes) kaikki levyt perinteisinä CD:inä. Erityisesti olen arvostanut Petraa, jo Tiktakin ajoista lähtien. Näkemykseni mukaan juuri Petran taitava laulu ja heittäytyvä esiintyminen teki Tiktakista suuren ja suositun (Mimmua, Tuulia, Emppua, Nooraa ja Neaa mitenkään väheksymättä).
Nikke Ankaraa jos olen sattunut kuulemaan, en ole skipannut vaan olen tavallaan digannut. Hänen ainoan kokopitkänsä Nikke tulee kotiin (2015) olen kuunnellut pari kertaa läpi, mutta se ei jäänyt kestokulutukseen. Sanoitusten perusteella hän on vaikuttanut vielä raaemmalta ja rehellisemmältä kuin Mikael Gabriel. Lisäksi hänen naiskuvansa on vaikuttanut räppäriksi melko terveeltä (vrt. vaikkapa Cheek ja Elastinen). Sarja kyllä korjaa tämän väärinkäsityksen.
Laura Voutilainen on ollut tutkallani uransa alkuvaiheesta lähtien, mutta hänen iskelmämusiikkinsa ei ole minuun iskenyt. Esiintyjänä ja viihdyttäjänä hän on kiistamattoman taitava ja siksi olen häntä arvostanut.
Olli Lindholm ja Yö edustavat minulle jotain melko yhdentekevää. Olen enemmän Neumannin ja Dingon miehiä. Toki arvostan Lindholmin pitkää uraa.
Robinkin on kiistattoman taitava esiintyjä, mutta ei minulla kuuntelussa. Hänen kanssaan minulla on kahdenlaisia ongelmia. Hänen artisti-imagonsa on teennäisen puhtoinen ja musiikki vaikuttaa suunnatun artistia itseään nuoremmalle kohderyhmälle. Robinia digataan päiväkodista lähtien, nuorimmat fanit lienevät 4-5-vuotiaita. En voi väittää tuntevani Robinin tuotantoa biisi biisiltä, mutta rohkenen väittää hän on aloittanut iloisilla ja raikkailla biiseillä, jotka ehkä kertovat ihastumisesta, mutta kohderyhmälle sopivalla tavalla. Sen sijaan uudemmissa biiseissä on ujutettu mukaan enemmän tai vähemmän suorasukaista seksiä. Miten eskimot suutelee? (feat. Sanni) vuodelta 2015 ja Hula Hula (feat. Nelli Matula) tältä keväältä eivät enää ole eskari- tai alakouluikäisille sopivia. Silti Robin yrittää edelleen olla imagoltaan kiltti poika. Sanoitukset ja puhtoinen imago ovat keskenään ristiriidassa, mutta eivät sentään samalla tavalla kuin edellä mainituilla Cheekillä ja Elastisella. Robinin "kohulauluissakaan" ei ole mitään naisia alistavaa tai halventavaa.
Edit: Olin kirjoittanut edellisen jo hyvän aikaa ennen viimeistä "Robin-kohua" ja liityn siis ilmeisesti tällä kommentilla tiukkapipoisten moraalinvartijoiden joukkoon. Kun nyt tarkemmin mietin mikä minua Robinin rohkeammissa biiseissä häiritsee, on se ehkä tunteen puute ja ihmissuhteen karkea pelkistäminen fyysisyyteen. En pidä myöskään vastaavasti sanoitetusta hiphop- tai lattaribiiseistä. Shakiran Hips don't lie (feat. Wyclef Jean) ja JVG:n Mauton jasso melkein ällöttävät. Robin onkin maininnut Shakiran kappaleen Hula Hulan esikuvaksi.
Otetaan nyt näyte siitä kamalasta Hula Hulasta. Robin laulaa:
Sun lanteet pyörii hula hula, hula hulaJa Nelli Matula vastaa:
Jo hipaisusta sulaa sulaa, sulaa sulaa
Ja lanteet iskee hula hula, hula hula
Ja rinnas palaa valkeaa, kun me kaadutaan
Aaaa hula hula aaaa
Ja kun muut katoaaMerkille pantavaa on että sanat on Robin tehnyt itse Vilma Alinan kanssa. Siitä hatunnosto nuorille! Hula Hula on vielä kesy jos sitä vertaa Antti Tuiskun tuoreeseen Hanuriin (feat. Boyat). Sen sanoja en viitsi tähän edes laittaa... Molemmat kappaleet ikäänkuin jatkavat Tuiskun parin vuoden takaisen Keinutaan (feat. VilleGalle) -hitin linjoilla, mutta suorasukaisemmin.
Me jäädän tänne makaamaan
Hiekalle viilenevälle
Sä voit sukeltaa vielä syvemmälle
Ooh, vielä syvemmälle
Kyllähän ruumiillisuutta saa ja pitää ylistää, mutta se tehdään oikein näin:
Sydämeni on täynnä silmiesi loistettaSe oli tietenkin Jouni Hynysen Kotiteollisuus ja Viimeistä päivää vuodelta 2007. Tuomas Holopaisen koskettimet lopussa ovat riipaisevan kauniit. Kylmiä väreitä! Le petite mort! Tämä ei nyt vaan välity nuoren Robinin ja hiphoppareiden rämpytyksistä. Keski-ikäiset hevimiehet ymmärtävät paremmin.
ja muotojesi pehmeyttä ja säteilyäsi
täällä helvetin pimeydessä
missä kosketus huultesi tuntuu
ihollani jääkylmänä
hyvästinä tai tervehdyksenä
ja sen jälkeen - ei mitään!
Tai voihan laulaa niin kaksimielisesti ettei suuri yleisö sitä edes tajua... Case in point: The Beatles ja Please Please Me (1963).
Robiniin palatakseni, Kesärenkaat (2014) biisistä pidän, siinä on rento ja iloinen tunnelma. Siinä iloitaan kesästä ja yhdessäolosta ja fyysinen läheisyys on lopulta sivuseikka.
Viimeisenä Samu Haber ja Sunrise Avenue ovat olleet minulle aiemmin jokseenkin tuntemattomia. Fairytale gone bad (2006) on ansaitusti hitti, mutta kovin monta muuta heidän biisiään en olisi tunnistanut ennen tätä sarjaa. Samun laulutyyli on niin omintakeinen että nyt tunnistan! Olin myös ällikällä lyöty Haberin ja Sunrise Avenuen suosiosta keski-Euroopassa. Kotimaassa tämä ei juuri ole näkynyt. Ulkomailla menestyneistä Sunrise Avenue on jäänyt HIM:in, Nightwishin ja The Rasmuksen varjoon.
Samun mainittuani pääsen jatkamaan muista sarjan herättämistä "kohuista". Sen lisäksi että artistiit ovat olleet tällä kaudella enemmän vereslihalla kuin aiemmilla, myös heidän huumoriläppänsä ovat olleet edellisiä kausia härskimpiä. Nikke Ankaraa on syytetty naista halventavista jutuista hänen pokailtuaan leikkimielisesti Petraa. Mutta vielä häntä enemmän Samu Haber kunnostautuu navanalusjutuilla. Tuntuu siltä että hän onnistuu vetämään keskustelun kuin keskustelun genitaaliosastolle. Ja Nikke Ankaran ohella Olli Lindholm lähtee näihin juttuihin auliisti mukaan. Eräässä jaksossa Olli Lindholm puolustautuukin pelkäävänsä itseään ja raivoaan ja siksi latelevansa homovitsejä.
Koko sarja on tientenkin viihteeksi tarkoitettu ja ohjaajalla ja leikkaajalla on vahva vaikutus siihen millainen kuva artisteista muodostuu. Loppujen lopuksi se on kaikkien artistien kohdalla sympaattinen. Huomaan arvostavani jokaista heistä hiukan enemmän kuin ennen sarjan katsomista, sekä muusikkoina että ihmisinä, huonoista läpistä huolimatta.
Itse musiikki
Entäs ne laulut? Mitkä kappaleet jäävät tästä kaudesta elämään? Jos minulta kysytään, kovin moni ei kuitenkaan jää. Ei yllätä että Nikke Ankara tekee kaikista esittämistään kappaleista persoonalliset versiot, mutta monetkaan niistä eivät ole alkuperäisiä parempia (ainoastaan Yö-versio mielestäni on). Ja vaikka Laura Voutilainen ja Petra ovat taitavia artisteja, en osaa nostaa yhtään heidän esityksistään ohi alkuperäisen. Yllättäen Robin tekee pari kovaa vetoa! Kaveri on todellakin suosionsa ansainnut.Noteeraan siis nämä biisit tämän kauden mieleenpainuvana antina:
- Nikke Ankara: Pettävällä jäällä (Yö)
- Robin: Rakkaus on lumivalkoinen (Yö) ja Hollywood Hills (Sunrise Avenue)
- Olli Lindholm: Tuhoutuva tarina (Fairytale Gone Bad) (Sunrise Avenue)
- Irina: Kiitos kaikesta (Petra)
- Samu: Hiljaisuus (Irina)
Spotify-statistiikkaa
Arvioin vielä artistien suosiota Spotify-kuuntelujen perusteella (kuten tein aiemmin Pimeys-postissani). Alla taulukossa on artistien kuukausittaiset Spotify-kuunteljiat sarjan alkamispäivänä ja päätöspäivänä.| Artisti | 21.4.2017 | 10.6.2017 |
|---|---|---|
| Robin | 440 601 | 585 047 |
| Laura Voutilainen | 332 626 | 378 467 |
| Samu Haber / Sunrise Avenue | 71 652 / 270 440 | 286 965 / 343 551 |
| Nikke Ankara | 244 732 | 515 544 |
| Olli Lindholm / Yö | 5 716 / 116 884 | 211 850 / 141 257 |
| Irina | 91 543 | 276 865 |
| Petra / Tiktak | 5 823 / 88 484 | 191 080 / 108 934 |
Mitä näistä voi päätellä vai voiko päätellä yhtään mitään? Suhteellisesti eniten sarja on nostanut Petran suosiota. Petra on soolouransa aikana nauttinut todella marginaalisesta suosiosta ja sarja on selvästi nostanut hänet suuren yleisön tietoisuuteen. Absoluuttisesti eniten suosiotaan on kuitenkin kasvattanut Nikke Ankara. Laura Voutilaisen suosioon sarjalla ei ole ollut kovin suurta vaikutusta. Tohdin väittää että sarjan myötä muutama muukin suomalainen minun lisäkseni on löytänyt Sunrise Avenuen.
Seitsemäs kausi?
Vaikka olen jo kahteen otteeseen kirjoittanut Vain elämää -sarjasta, en tunnustaudu konseptin varauksettomaksi faniksi. Odotan kauhulla parhaillaan kuvattavaa ja syksyllä ulos tulevaa 7. kautta jossa jo kerran aiemmin sarjassa esiintyneet artistit palaavat Satulinnaan. Kuka haluaa nähdä Jari Sillanpään, Jenni Vartiaisen, Toni Wirtasen, Juha Tapion, Sannin, Kaija Koon ja Cheekin vielä kerran? Jos sarjaa on pakko jatkaa, miksi sinne ei olisi valittu uusia artisteja? Kyllä varteenotettavaa ainesta olisi Suomesta vielä löytynyt!Olisin halunnut nähdä vaikkapa Ville Valon, Marko Annalan ja Pepe Willbergin. Valolta olisi saanut koskettavia anekdootteja esiintymispelosta ja Annala olisi avautunut koulukiusaamisesta ja masennuksesta. Pepe on jo kunnostautunut genrerajat ylittävän musiikin esittäjänä yhdessä Matti Mikkolan Saimaa-projektin kanssa. Joo ja olisin halunnut nähdä myös Mikko Alatalon! Häneltä olisi ollut tuntuvasti versioitavaa, soolotuotannon lisäksi Tabula Rasaa sekä Juice Leskisen kanssa tehtyjä biisejä. Naisista Jonna Tervomaa olisi ilmeinen osallistuja. Elli Haloo olisi myös kiinnostava artisti, mutta hän taitaa olla parhaillaan liian suosittu lähteäkseen mukaan.
Happoradio ja Antti Tuisku Montturockissa 4.6.2017
★★★Talkoovoimin Tuusulassa järjestettävä Montturock vietti 30-vuotisjuhliaan ja sen kunniaksi oli saanut esiintymään mm. Happoradion ja Antti Tuiskun. Lähdimme sinne koko perheen voimin silläkin uhalla että Tuisku esittäisi lapsille sopimattomia lauluja.
Aikataulusekaannuksesta johtuen saavuimme paikalle Happoradion jo lopetellessa settiään. Ehdimme kuitenkin kuulla kappaleet Che Guevara, Pois Kalliosta ja Pelastaja. Happoradio jatkaa kunnialla melankolisen suomirockin perinnettä!
Aki Tykin ja kumppanien poistuttua lavalta saimmekin odotella Tuiskua reilun tunnin. Lavan valmistaminen "suomen suurimmalle poptähdelle", kuten Tuisku itseään tituleeraa, kesti aikansa.
Ja kyllähän Tuisku on suuri! Keikkasetti perustuu vahvasti Tuiskun kahden vuoden takaisen En kommentoi -levyn materiaaliin ja täytyy todeta että materiaali on kestänyt aikaa hyvin. Keinutaan, Peto on irti, Party (papiidipaadi), Blaablaa (En kuule sanaakaan) ja Hiton pelkuri saavat yleisön hytkymään ja pomppimaan ja tunnelmoimaan mukana. Niin tekee myös Vain elämää -laina Sata salamaa.
Kevään 2015 jälkeen on Tuiskulta toki tullut ulos tukku sinkkuhittejä, ja ne myös kuullaan: Pyydä multa anteeks kunnolla, Mä hiihdän, Rahan takii ja myös kohuttu Hanuri. Tuisku pohjustaa Hanuria viimeisen päälle ja lähettää terveisiä Joensuun kaupunginvaltuutetulle, joka närkästyi Robinin Hula Hulasta. Kuten jo totesin, omasta mielestäni Hanuri on pelkästään mauton eikä ollenkaan hauska. Yleisökään ei oikein lähde biisiin mukaan, mutta en osaa sanoa johtuuko se siitä että biisi on vielä suht tuore ja kaikki eivät ole sitä vielä kuulleet, vai siitä että se on muidenkin mielestä kertakaikkiaan huono.
Vanhemmista biiseistä soi ainoastaan Hyökyaalto vuoden 2010 Kaunis kaaos -levyltä! Se on vahva ja kaunis laulu, jonka myös CMX on coveroinut. Sanat on tehnyt Saara Törmä, joka vastaa lähes kaikista En kommentoi -levyn sanoista. Törmä ja miehensä Aku Rannila ovat usean muunkin artistin hittibiisien taustalla. Ja taitavat olla myös Hanurin taustalla?!?
Beatles-diggarin dilemma
Lopuksi sivupolku 50 vuoden taakse. Beatlesiä toki sivusin jo yllä ja minulla on nyt edessä varsinainen dilemma bändin suhteen. Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Bandin julkaisusta tuli toissa viikolla täyteen 50 vuotta ja sen kunniaksi albumista on julkaistu uudelleenmiksattu juhlapainos. Uuden painoksen on tuottanut Giles Martin, Beatlesin tuottajan George Martinin poika. Sen kaikkein juhlavin pakkaus koostuu kuudesta levystä ja sisältää varhaisia ottoja kappaleista. Tekisin mieleni hankkia, mutta levykauppa pyytää siitä 139 euroa! Selvää musadiggarien rahastusta, mutta en kai muuta voi kun kaivaa kuvetta. Pakettia on jo ammattiarvostelijoiden toimesta kehuttu.Seuraavassa postissani aikomukseni on jatkaa musiikkiaiheesta. Tutustun kaikkien aikojen menestyneimmän suomalaisen naisartistin ja hänen lähipiirinsä elämään. Tämä artisti on tosin fiktiivinen...
Comments
Post a Comment