Kohti Kuuta ja pois Marsista
Olen viime viikkoina katsonut perheen kanssa avaruusaiheisia elokuvia ja aion kertoa niistä tänään. Kaksi elokuvista perustuu tositapahtumiin, kolmas on fiktiivinen. Elokuvat muodostavat eräällä tavalla jatkumon ja uudempi on aina velkaa edeltäjilleen. Joten:
K: Philip Kaufman (perustuu Tom Wolfen kirjaan)
9/10
Vuonna 1983 ensi-illan saanut The Right Stuff (suomeksi Valiojoukko) on realistisen avaruuselokuvan kiistämätön perusteos. Philip Kaufmanin käsikirjoittama ja ohjaama elokuva perustuu Tom Wolfen samannimiseen dokumentti-romaaniin ja kertoo kaunistelemattoman tositarinan Yhdysvaltain ensimmäisistä astronauteista. He olivat niin kutsutut Mercury Seven, jotka valittiin kymmenien hakijoiden joukosta rankkojen testien jälkeen NASA:n Mercury-ohjelmaan.
Mercury-ohjelma oli käynnissä vuosina 1958-1963 ja sen tavoitteena oli lähettää jenkki-astronautti avaruuteen (kenties jopa ennen neukku-kosmonautteja). Elokuva alkaa kuitenkin jo vuodesta 1947 ja seuraa aluksi ilmavoimien (USAF) koelentäjien, etunenässä Chuck Yeagerin, pyrkimyksiä lentojen nopeus- ja korkeusennätyksiin. Tällä tavalla elokuva nostaa esiin huonommin tunnetun luvun avaruuslentojen historiassa. USAF:lla oli oma itsenäinen "Man in Space Soonest" ohjelmansa ennen Mercury-ohjelmaa, mutta se lakkautettiin jo 1958. Muutamat ilmavoimien koelentäjät saavuttivat kuitenkin 1960-luvulla X-15-rakettikoneella 80-100 km korkeuksia ja ansaitsivat "astronautin siivet", osallistumatta NASA:n avaruuslennoille. Heidän tarinaansa Valiojoukko-elokuva ei suoraan kerro, mutta vihjaa siihen Chuck Yeagerin ja Scott Crossfieldin hahmojen kautta.
Koelentäjiä kuvaavan alun jälkeen astuvat kehiin Mercury-kokelaat. Heistä tarkimmin seurataan ilmavoimien Gordo Cooperia ja Gus Grissomia, laivaston Alan Shepardia sekä merijalkaväen John Glenniä. Loput kolme Mercury-astronauttia, ilmavoimien Deke Slayton sekä laivaston Walter Schirra ja Scott Carpenter jäävät vähemmälle huomiolle.
Elokuvan ote on komediallinen. Astronauttikokelaat Alan Shepard ja Gordo Cooper heittävät hurttia huumoria todentuntuisesti, mutta varapresidentti Lyndon B. Johnson esitetään hiukan epäuskottavana karikatyyrina. Myös astronauttien ja saksalaisten rakettiinsinöörien, johtajanaan Wernher von Braun, kiistely näyttäytyy hupaisana, ehkä liiaksikin.
Elokuvan näyttelijäkaarti sopii rooleihinsa uskomattoman hyvin. Suuria tähtiä elokuvassa ei ole, mutta voinen väittää että elokuva on miehitetty aikansa taitavimmilla luonnenäyttelijöillä. Chuck Yeager itse on kiitellyt Sam Shepardin tulkintaa. Yeager ja hänen vaimonsa (roolissa upea Barbara Hershey) oikeastaan ovat elokuvan ylväimmät hahmot. Ed Harrisin John Glenn, Scott Glennin Alan Shepard, Dennis Quaidin Gordo Cooper ja Fred Wardin Gus Grissom ovat kerrassaan mainoita, mutta en ole varma pitävätkö aidot esikuvat tulkinnasta. Jos eivät pidä, lähinnä kai heidän kritiikkinsä kohteena tulisi olla Tom Wolfen kirja, jossa sivutaan muutamien astronauttien juhlintaa ja syrjähyppyjä ei-kiiltokuvamaisesti, ja jossa Glenn esitetään joukon tiukkapipona. Lance Henriksen ei sano kovin monta sanaa Schirrana, eikä hänen puuhiaan pöyhitä, joten aito Schirra saattaisi olla tällaiseen neutraaliin esitykseen tyytyväinen.
Astronauttien vaimoina maininnan ansaitsevat Pamela Reed (Cooper), Veronica Cartwright (Grissom) ja Mary Jo Deschanel (Glenn). Donald Moffat näyttelee varapresidenttiä. Harry Shearer (Simpsoneista tuttu) ja Jeff Goldblum (monesta tuttu) ovat pienessä osassa astronautteja rekrytoivina virkamiehinä.
Olen muistaakseni nähnyt Valiojoukon viisi kertaa ja tulen varmasti katsomaan sen vielä uudestaan. Suosittelen!
Yhdellä tapaa Valiojoukko päättyy siihen mistä Apollo 13 alkaa, eli Apollo 1:n tulipaloon laukaisualustalla tammikuussa 1967, missä Gus Grissom kahden muun astronautin rinnalla sai surmansa. Grissom ehti kuitenkin lentää avaruuteen kahdesti, ensin heinäkuussa 1961 Mercury-Redstone 4 -lennolla toisena amerikkalaisena avaruudessa piipahtaneena, ja toisen kerran neljä vuotta myöhemmin Gemini 3 -lennolla maapallon kolme kertaa kiertäen.
Yhdysvaltain avaruusohjelmassa Mercuryä siis seurasi Gemini vuosina 1961-1966 ja sitä seurasi Apollo vuosina 1961-1972. Walter Schirra osallistui Grissomin lailla kaikkiin näihin ohjelmiin, ja selvisi hengissä! Hän kiersi lokakuussa 1968 Apollo 7 lennon komentajana maapalloa 11 päivän ajan. (Vasta Apollo 8 lensi Kuun kiertoradalle.)
Kaikki Mercury-astronautit ovat jo kuolleet, heistä viimeisenä John Glenn vuonna 2016. Glennistä tuli kolmannella miehitetyllä Mercury-lennolla (Mercury-Atlas 6) helmikuussa 1962 ensimmäinen amerikkalainen joka kiersi maapallon. Juri Gagarin oli toki saavuttanut saman jo huhtikuussa 1961. Glenn teki myöhemmin uraa mm. senaattorina ja hänestä tuli lokakuussa 1998 vanhin avaruuten lentänyt ihminen Discovery-sukkulan lennolla STS-95.
Alan Shepard oli ensimmäinen amerikkalainen avaruudessa, kolme viikkoa Gagarinin jälkeen, mutta hän ei siis vielä kiertänyt maapalloa, vaan vain piipahti avaruudessa. Shepard palasi avaruuteen tammikuussa 1971, Apollo 14:n komentajana ja hän käveli viidentenä ihmisenä Kuussa.
Deke Slayton ei päässyt avaruuteen Mercury-lentojen mukana häneltä löytyneen sydämen rytmihäiriön takia. Hän kuitenkin toimi astronauttimiehistöjen valinnasta vastaavana NASA:n johtajana vuosina 1963-1972. Hän pääsi lopulta avaruuteen Apollo-Soyuz-lennolla heinäkuussa 1975.
Niin ja, Chuck Yeager on edelleen elossa.
Aika velikultia nämä ensimmäiset astronautit! Myöhemmistä astronauteista jatketaan...
K: Willian Broyles Jr. ja Al Reinert (perustuu Jim Lovellin ja Jeffrey Klugerin kirjaan)
8/10
Apollo 13 dramatisoi samannimisen avaruuslennon tositapahtumat. Jos lausahdus "Houston, we've had a problem" ei kuulunut aiemmin yleissivistykseen, viimeistään tämä Ron Howardin varmalla otteella ohjaama elokuva popularisoi sen. Elokuvan käsikirjoitus perustuu Apollo 13:n komentajan Jim Lovellin omaan kirjaan Lost Moon (1994), joten sen voi olettaa melko totuudenmukaiseksi.
Lovell oli ehdolla jo Mercury-astronautiksi, mutta hänet valittiin vasta toiseen vuonna 1962 alkaneeseen astronauttien koulutusohjelmaan. Ennen Apollo-lentoja hän ehti avaruuteen Gemini 7 ja Gemini 12 -lennoilla. Hän oli myös edellämainitulla Apollo 8 -lennolla Kuun kiertoradalla. Siis Apollo 13:n laukaisuhetkellä huhtikuussa 1970 hän oli jo viettänyt avaruudessa yhteensä 22 vuorokautta ja oli siten yksi sen hetken kokeneimmista astronauteista.
Apollot 11 ja 12 olivat laskeutuneet Kuuhun vuoden 1969 aikana, mutta numero 13 ei koskaan päässyt määränpäähänsä. Voitaneen pitää insinöörityön ihmeenä että lennon astronautit ylipäätään palasivat Maahan. Lento kohtasi hankaluuksia jo ennen lähtöä kun alkuperäisen komentomodulin pilotin Ken Mattinglyn tilalle vaihdettiin Jack Swigert. Syynä oli Mattinglyn sairastumisriski vihurirokkoon, joka ei kuitenkaan toteutunut. Elokuvassa Deke Slayton esitetään tärkeänä päätöksentekijänä asiassa. Hänhän vastasi noina vuosina lentojen miehistöistä. Lopulta lennon kestäessä kuumodulin pilotti Fred Haise sairastui vakavaan virtsatietulehdukseen. Tämä ei ollut ennakoitavissa, vaan johtui niukasta nesteytyksestä lennon aikana avaruusaluksen järjestelmien petettyä.
Lennolla oli siis ongelma ja sen korjaamiseksi täytyi astronauttien ja Gene Kranzin komentaman Houstonin lennonjohdon tehdä tiivistä yhteistyötä. Jos The Right Stuff määritteli astronautit mitään hätkähtämättömiksi valioyksilöiksi, Apollo 13 näyttää mitä se tosipaikassa tarkoittaa. Elokuva välittää sen uskomattoman viileyden ja asialle omistautumisen, joka kuuluu myös todellisilta lennonvalvonnan nauhoilta. Ongelmia kohdatessa ei hätäännytä eikä vaivuta epätoivoon vaan kootaan faktat ja aletaan yhdessä etsiä ratkaisua.
Apollo 13:n astronautteja näyttelevät Tom Hanks (Lovell), äskettäin edesmennyt Bill Paxton (Haise) ja Kevin Bacon (Swigert). Gary Sinise näyttelee lennolta poisjäävää Mattinglyä. Valiojoukosta tuttu Ed Harris esittää lennonjohtaja Kranzia.
Apollo 13 on ehdottomasti yleissivistykseen kuuluva elokuva. Käsittelytapa on lievästi tylsempi kuin Valiojoukossa, siksi en ole tätä elokuvaa niin monta kertaa katsonut.
Elokuva on katsottavissa Netflixissä.
Houston, we have liftoff!
Elokuvaa
The Right Stuff (1983)
O: Philip KaufmanK: Philip Kaufman (perustuu Tom Wolfen kirjaan)
9/10
Vuonna 1983 ensi-illan saanut The Right Stuff (suomeksi Valiojoukko) on realistisen avaruuselokuvan kiistämätön perusteos. Philip Kaufmanin käsikirjoittama ja ohjaama elokuva perustuu Tom Wolfen samannimiseen dokumentti-romaaniin ja kertoo kaunistelemattoman tositarinan Yhdysvaltain ensimmäisistä astronauteista. He olivat niin kutsutut Mercury Seven, jotka valittiin kymmenien hakijoiden joukosta rankkojen testien jälkeen NASA:n Mercury-ohjelmaan.
Mercury-ohjelma oli käynnissä vuosina 1958-1963 ja sen tavoitteena oli lähettää jenkki-astronautti avaruuteen (kenties jopa ennen neukku-kosmonautteja). Elokuva alkaa kuitenkin jo vuodesta 1947 ja seuraa aluksi ilmavoimien (USAF) koelentäjien, etunenässä Chuck Yeagerin, pyrkimyksiä lentojen nopeus- ja korkeusennätyksiin. Tällä tavalla elokuva nostaa esiin huonommin tunnetun luvun avaruuslentojen historiassa. USAF:lla oli oma itsenäinen "Man in Space Soonest" ohjelmansa ennen Mercury-ohjelmaa, mutta se lakkautettiin jo 1958. Muutamat ilmavoimien koelentäjät saavuttivat kuitenkin 1960-luvulla X-15-rakettikoneella 80-100 km korkeuksia ja ansaitsivat "astronautin siivet", osallistumatta NASA:n avaruuslennoille. Heidän tarinaansa Valiojoukko-elokuva ei suoraan kerro, mutta vihjaa siihen Chuck Yeagerin ja Scott Crossfieldin hahmojen kautta.
Koelentäjiä kuvaavan alun jälkeen astuvat kehiin Mercury-kokelaat. Heistä tarkimmin seurataan ilmavoimien Gordo Cooperia ja Gus Grissomia, laivaston Alan Shepardia sekä merijalkaväen John Glenniä. Loput kolme Mercury-astronauttia, ilmavoimien Deke Slayton sekä laivaston Walter Schirra ja Scott Carpenter jäävät vähemmälle huomiolle.
Elokuvan ote on komediallinen. Astronauttikokelaat Alan Shepard ja Gordo Cooper heittävät hurttia huumoria todentuntuisesti, mutta varapresidentti Lyndon B. Johnson esitetään hiukan epäuskottavana karikatyyrina. Myös astronauttien ja saksalaisten rakettiinsinöörien, johtajanaan Wernher von Braun, kiistely näyttäytyy hupaisana, ehkä liiaksikin.
Elokuvan näyttelijäkaarti sopii rooleihinsa uskomattoman hyvin. Suuria tähtiä elokuvassa ei ole, mutta voinen väittää että elokuva on miehitetty aikansa taitavimmilla luonnenäyttelijöillä. Chuck Yeager itse on kiitellyt Sam Shepardin tulkintaa. Yeager ja hänen vaimonsa (roolissa upea Barbara Hershey) oikeastaan ovat elokuvan ylväimmät hahmot. Ed Harrisin John Glenn, Scott Glennin Alan Shepard, Dennis Quaidin Gordo Cooper ja Fred Wardin Gus Grissom ovat kerrassaan mainoita, mutta en ole varma pitävätkö aidot esikuvat tulkinnasta. Jos eivät pidä, lähinnä kai heidän kritiikkinsä kohteena tulisi olla Tom Wolfen kirja, jossa sivutaan muutamien astronauttien juhlintaa ja syrjähyppyjä ei-kiiltokuvamaisesti, ja jossa Glenn esitetään joukon tiukkapipona. Lance Henriksen ei sano kovin monta sanaa Schirrana, eikä hänen puuhiaan pöyhitä, joten aito Schirra saattaisi olla tällaiseen neutraaliin esitykseen tyytyväinen.
Astronauttien vaimoina maininnan ansaitsevat Pamela Reed (Cooper), Veronica Cartwright (Grissom) ja Mary Jo Deschanel (Glenn). Donald Moffat näyttelee varapresidenttiä. Harry Shearer (Simpsoneista tuttu) ja Jeff Goldblum (monesta tuttu) ovat pienessä osassa astronautteja rekrytoivina virkamiehinä.
Olen muistaakseni nähnyt Valiojoukon viisi kertaa ja tulen varmasti katsomaan sen vielä uudestaan. Suosittelen!
Mercury-astronauttien myöhempiä vaiheita
Jos et tiedä avaruuslentojen historiasta yhtään mitään, ja haluat oppia niistä katsomalla tuon elokuvan, jätäpä tämä kappale lukematta ja siirry seuraavaan, sillä nyt ikäänkuin spoilaan elokuvan tositapahtumia...Yhdellä tapaa Valiojoukko päättyy siihen mistä Apollo 13 alkaa, eli Apollo 1:n tulipaloon laukaisualustalla tammikuussa 1967, missä Gus Grissom kahden muun astronautin rinnalla sai surmansa. Grissom ehti kuitenkin lentää avaruuteen kahdesti, ensin heinäkuussa 1961 Mercury-Redstone 4 -lennolla toisena amerikkalaisena avaruudessa piipahtaneena, ja toisen kerran neljä vuotta myöhemmin Gemini 3 -lennolla maapallon kolme kertaa kiertäen.
Yhdysvaltain avaruusohjelmassa Mercuryä siis seurasi Gemini vuosina 1961-1966 ja sitä seurasi Apollo vuosina 1961-1972. Walter Schirra osallistui Grissomin lailla kaikkiin näihin ohjelmiin, ja selvisi hengissä! Hän kiersi lokakuussa 1968 Apollo 7 lennon komentajana maapalloa 11 päivän ajan. (Vasta Apollo 8 lensi Kuun kiertoradalle.)
Kaikki Mercury-astronautit ovat jo kuolleet, heistä viimeisenä John Glenn vuonna 2016. Glennistä tuli kolmannella miehitetyllä Mercury-lennolla (Mercury-Atlas 6) helmikuussa 1962 ensimmäinen amerikkalainen joka kiersi maapallon. Juri Gagarin oli toki saavuttanut saman jo huhtikuussa 1961. Glenn teki myöhemmin uraa mm. senaattorina ja hänestä tuli lokakuussa 1998 vanhin avaruuten lentänyt ihminen Discovery-sukkulan lennolla STS-95.
Alan Shepard oli ensimmäinen amerikkalainen avaruudessa, kolme viikkoa Gagarinin jälkeen, mutta hän ei siis vielä kiertänyt maapalloa, vaan vain piipahti avaruudessa. Shepard palasi avaruuteen tammikuussa 1971, Apollo 14:n komentajana ja hän käveli viidentenä ihmisenä Kuussa.
Deke Slayton ei päässyt avaruuteen Mercury-lentojen mukana häneltä löytyneen sydämen rytmihäiriön takia. Hän kuitenkin toimi astronauttimiehistöjen valinnasta vastaavana NASA:n johtajana vuosina 1963-1972. Hän pääsi lopulta avaruuteen Apollo-Soyuz-lennolla heinäkuussa 1975.
Niin ja, Chuck Yeager on edelleen elossa.
Aika velikultia nämä ensimmäiset astronautit! Myöhemmistä astronauteista jatketaan...
Apollo 13 (1995)
O: Ron HowardK: Willian Broyles Jr. ja Al Reinert (perustuu Jim Lovellin ja Jeffrey Klugerin kirjaan)
8/10
Apollo 13 dramatisoi samannimisen avaruuslennon tositapahtumat. Jos lausahdus "Houston, we've had a problem" ei kuulunut aiemmin yleissivistykseen, viimeistään tämä Ron Howardin varmalla otteella ohjaama elokuva popularisoi sen. Elokuvan käsikirjoitus perustuu Apollo 13:n komentajan Jim Lovellin omaan kirjaan Lost Moon (1994), joten sen voi olettaa melko totuudenmukaiseksi.
Lovell oli ehdolla jo Mercury-astronautiksi, mutta hänet valittiin vasta toiseen vuonna 1962 alkaneeseen astronauttien koulutusohjelmaan. Ennen Apollo-lentoja hän ehti avaruuteen Gemini 7 ja Gemini 12 -lennoilla. Hän oli myös edellämainitulla Apollo 8 -lennolla Kuun kiertoradalla. Siis Apollo 13:n laukaisuhetkellä huhtikuussa 1970 hän oli jo viettänyt avaruudessa yhteensä 22 vuorokautta ja oli siten yksi sen hetken kokeneimmista astronauteista.
Apollot 11 ja 12 olivat laskeutuneet Kuuhun vuoden 1969 aikana, mutta numero 13 ei koskaan päässyt määränpäähänsä. Voitaneen pitää insinöörityön ihmeenä että lennon astronautit ylipäätään palasivat Maahan. Lento kohtasi hankaluuksia jo ennen lähtöä kun alkuperäisen komentomodulin pilotin Ken Mattinglyn tilalle vaihdettiin Jack Swigert. Syynä oli Mattinglyn sairastumisriski vihurirokkoon, joka ei kuitenkaan toteutunut. Elokuvassa Deke Slayton esitetään tärkeänä päätöksentekijänä asiassa. Hänhän vastasi noina vuosina lentojen miehistöistä. Lopulta lennon kestäessä kuumodulin pilotti Fred Haise sairastui vakavaan virtsatietulehdukseen. Tämä ei ollut ennakoitavissa, vaan johtui niukasta nesteytyksestä lennon aikana avaruusaluksen järjestelmien petettyä.
Lennolla oli siis ongelma ja sen korjaamiseksi täytyi astronauttien ja Gene Kranzin komentaman Houstonin lennonjohdon tehdä tiivistä yhteistyötä. Jos The Right Stuff määritteli astronautit mitään hätkähtämättömiksi valioyksilöiksi, Apollo 13 näyttää mitä se tosipaikassa tarkoittaa. Elokuva välittää sen uskomattoman viileyden ja asialle omistautumisen, joka kuuluu myös todellisilta lennonvalvonnan nauhoilta. Ongelmia kohdatessa ei hätäännytä eikä vaivuta epätoivoon vaan kootaan faktat ja aletaan yhdessä etsiä ratkaisua.
Apollo 13:n astronautteja näyttelevät Tom Hanks (Lovell), äskettäin edesmennyt Bill Paxton (Haise) ja Kevin Bacon (Swigert). Gary Sinise näyttelee lennolta poisjäävää Mattinglyä. Valiojoukosta tuttu Ed Harris esittää lennonjohtaja Kranzia.
Apollo 13 on ehdottomasti yleissivistykseen kuuluva elokuva. Käsittelytapa on lievästi tylsempi kuin Valiojoukossa, siksi en ole tätä elokuvaa niin monta kertaa katsonut.
Elokuva on katsottavissa Netflixissä.
The Martian (2015)
O: Ridley Scott
K: Drew Goddard (perustuu Andy Weirin kirjaan)
K: Drew Goddard (perustuu Andy Weirin kirjaan)
8/10
Jos The Martian -elokuvaa (suomeksi Yksin Marsissa) on uskominen, suunnilleen vuonna 2035 NASA rakentaa avaruusaluksen joka kykenee viemään turvallisesti joukon ihmisiä kymmeniä kuukausia kestävälle matkalle Mars-planeetalle ja takaisin.
Kolmannella tällaisella matkalla syntyy "problem", kun astronautti Mark Watney joutuu hiekkamyrskyssä eroon ryhmästään ja jää kuolleeksi luultuna yksin Marsin pinnalle muun ryhmän lähtiessä paluumatkalle. Elokuvassa seurataan Watneyn selviytymiskamppailua Marsin pinnalla, hänen tovereidensa paluumatkaa ja maamiehistön toimia Watneyn pelastamiseksi. Pelastustoimia vaikeuttaa viestiyhteyksien puute ja valtavat etäisyydet. Elokuvan sankarit niin maassa kuin avaruudessakin suhtautuvat kuitenkin vastoinkäymisiin viileästi ja järkeillen, kuten Apollo 13:n miehistö konsanaan.
Tämän elokuvan mukaan avaruusmatkailun olot ovat parantuneet huimasti 70 vuodessa. Mercury- ja Apollo-kapselien ahtaus on tipotiessään ja Marsiin matkaavalla Hermes-aluksella on pyörimisliikkeellä aikaansaatu painovoima, maisemaikkunat ja kuntosali. Tämä on toki tuttua scifi-kuvastoa ja nähty jo vuoden 1968 elokuvassa 2001: A Space Odyssey. Siksi en tätä pahemmin ihmettele, vaikka Hermeksen ylenpalttiset tilat eivät ehkä ole realismia. Myös Marsin pinnalle rakennettu retkikunnan tukikohta on varsin tilava ja astronauteilla on ollut mahdollisuus ottaa mukaan laatikkokaupalla henkilökohtaisia tavaroita.
Jos astronauttien olot ovatkin muuttuneet, maamiehistön toiminta jäljittelee vahvasti Valiojoukosta ja Apollo 13:sta johdettua realistista kaavaa, mikä palauttaa elokuvaan todentuntua. Edelleen lennon laukaisua ja tilaa seurataan samanlaisessa lennonjohtosalissa. Insinöörit laskevat kaavoja liitutaululle ja havainnollistavat laskelmiaan kynillä ja nitojilla. Siis ei käytetä mitään hologramminäyttöjä, virtuaalilaseja tai tekoälyä. Jää nähtäväksi jättääkö todellinen tekniikan kehitys tässä suhteessa elokuvan häpeään.
Mediaseurannan rooli on elokuvassa tärkeä, mutta niin se oli jo Valiojoukossa ja Apollo 13:ssa. Astronautin jääminen pulaan on NASA:lle imago-ongelma, joka saattaa vaarantaa tulevien lentojen rahoituksen.
Jos laajasta näyttelijäkaartista nostaa esiin pari primus motoria, ovat he Matt Damon, joka näyttelee Watneytä (Marsissa) ja Chiwetel Ejiofor, joka esittää NASA:n Mars-lentojen johtajaa (Maassa). Jessica Chastain on Mars-lennon komentajana välitilassa voimatta vaikuttaa paljoakaan asioiden kulkuun. Tärkeitä päätöksiä tekevät Sean Bean miehistön yhdyshenkilönä ja Jeff Daniels NASA:n pääjohtajana. Kristen Wiig yrittää NASA:n lehdistöpäällikkönä välittää tapahtumista myönteistä kuvaa.
Aivan lopussa lähtee meno hieman lapasesta ja mennään viihteen ja epäuskottavuuden puolelle. Ei silti, katsoin tämän nyt toiste ja kestää tämä joskus tulevaisuudessa kolmannenkin katsomiskerran. Elokuva nimittäin luo uskoa yhteistyöhön ihmisten välillä ja koko ihmiskunnan yhtenäisyyteen. Onhan meidän ennemmin tai myöhemmin suunnattava avaruuteen jos ylipäätään aiomme selviytyä lajina tässä maailmankaikkeudessa!
Kolmannella tällaisella matkalla syntyy "problem", kun astronautti Mark Watney joutuu hiekkamyrskyssä eroon ryhmästään ja jää kuolleeksi luultuna yksin Marsin pinnalle muun ryhmän lähtiessä paluumatkalle. Elokuvassa seurataan Watneyn selviytymiskamppailua Marsin pinnalla, hänen tovereidensa paluumatkaa ja maamiehistön toimia Watneyn pelastamiseksi. Pelastustoimia vaikeuttaa viestiyhteyksien puute ja valtavat etäisyydet. Elokuvan sankarit niin maassa kuin avaruudessakin suhtautuvat kuitenkin vastoinkäymisiin viileästi ja järkeillen, kuten Apollo 13:n miehistö konsanaan.
Tämän elokuvan mukaan avaruusmatkailun olot ovat parantuneet huimasti 70 vuodessa. Mercury- ja Apollo-kapselien ahtaus on tipotiessään ja Marsiin matkaavalla Hermes-aluksella on pyörimisliikkeellä aikaansaatu painovoima, maisemaikkunat ja kuntosali. Tämä on toki tuttua scifi-kuvastoa ja nähty jo vuoden 1968 elokuvassa 2001: A Space Odyssey. Siksi en tätä pahemmin ihmettele, vaikka Hermeksen ylenpalttiset tilat eivät ehkä ole realismia. Myös Marsin pinnalle rakennettu retkikunnan tukikohta on varsin tilava ja astronauteilla on ollut mahdollisuus ottaa mukaan laatikkokaupalla henkilökohtaisia tavaroita.
Jos astronauttien olot ovatkin muuttuneet, maamiehistön toiminta jäljittelee vahvasti Valiojoukosta ja Apollo 13:sta johdettua realistista kaavaa, mikä palauttaa elokuvaan todentuntua. Edelleen lennon laukaisua ja tilaa seurataan samanlaisessa lennonjohtosalissa. Insinöörit laskevat kaavoja liitutaululle ja havainnollistavat laskelmiaan kynillä ja nitojilla. Siis ei käytetä mitään hologramminäyttöjä, virtuaalilaseja tai tekoälyä. Jää nähtäväksi jättääkö todellinen tekniikan kehitys tässä suhteessa elokuvan häpeään.
Mediaseurannan rooli on elokuvassa tärkeä, mutta niin se oli jo Valiojoukossa ja Apollo 13:ssa. Astronautin jääminen pulaan on NASA:lle imago-ongelma, joka saattaa vaarantaa tulevien lentojen rahoituksen.
Jos laajasta näyttelijäkaartista nostaa esiin pari primus motoria, ovat he Matt Damon, joka näyttelee Watneytä (Marsissa) ja Chiwetel Ejiofor, joka esittää NASA:n Mars-lentojen johtajaa (Maassa). Jessica Chastain on Mars-lennon komentajana välitilassa voimatta vaikuttaa paljoakaan asioiden kulkuun. Tärkeitä päätöksiä tekevät Sean Bean miehistön yhdyshenkilönä ja Jeff Daniels NASA:n pääjohtajana. Kristen Wiig yrittää NASA:n lehdistöpäällikkönä välittää tapahtumista myönteistä kuvaa.
Aivan lopussa lähtee meno hieman lapasesta ja mennään viihteen ja epäuskottavuuden puolelle. Ei silti, katsoin tämän nyt toiste ja kestää tämä joskus tulevaisuudessa kolmannenkin katsomiskerran. Elokuva nimittäin luo uskoa yhteistyöhön ihmisten välillä ja koko ihmiskunnan yhtenäisyyteen. Onhan meidän ennemmin tai myöhemmin suunnattava avaruuteen jos ylipäätään aiomme selviytyä lajina tässä maailmankaikkeudessa!
Comments
Post a Comment