Vielä yksi sovitus
Edellisen postini jatkoksi arvostelen pikaisesti vielä yhden sarjakuva-elokuva-parin. Kyseessä on Mark Millarin kunnianosoitus(?) vanhoille agenttiseikkailuille Kingsman: The Secret Service. Tällä kertaa elokuvasovitus on alkuperäisteokselle lähes uskollinen.
The Secret Service on itsenäinen sarjakuvatarina ("kuvitettu romaani"?) joka sijoittuu omaan fiktiiviseen maailmaansa. Mark Millar on parhaimmillaan juuri tällaisissa tarinoissa, kun häntä eivät sido formaatin tai valmiin universumin kahleet. Kaikissa tarinoissaan Millar tasapainoilee absurdin ja realismin välillä. Hän myös tasapainoilee popcorn-viihteellisen ja anarkistis-kriittisen sanoman välillä. Ajatuksia hänen teoksensa joka tapauksessa herättävät.
Wolverine: Old Man Logan edusti enemmän sitä viihteellistä puolta, se on länkkäripastissi joka on samaan aikaan ikonoklastinen omaa Marvel-viitekehystään kohtaan. Sellaisena se on toki mainio!
The Secret Service on lähempänä realismia ja yhteiskuntakritiikkiä, vaikkei siitäkään absurdeja elementtejä puutu. Se esittää kysymyksen: Entä jos Bond-elokuvien maailma olisi totta 2010-luvulla? Mitä asioita superpahikset tavoittelisivat? Minkälaiset salaiset agentit puolustaisivat maailmaa heiltä?
Sarjakuvassa nuori työväenluokkainen Gary "Eggsy" London värvätään brittien salaiseen palveluun, jossa hän yrittää seurata kokeneen agentti-setänsä Jack Londonin(!) jalanjälkiä. Kännykkäbisneksellä rikastuneella tohtori Arnoldilla ("maailman 127. rikkain mies") on suorastaan linkolalainen suunnitelma maailman pelastamiseksi.
Garyn kotioloja äidin ja pikkuveljen kanssa ja konfliktia isäpuolen kanssa kuvataan uskottavasti. Samoin menestyneen Jack-sedän ja Garyn pubiruusumaisen Sharon-äidin suhdetta kuvataan realistisesti. Myös sankarien ja konnien motiivit ovat uskottavia. Absurdeja ovat agentti-vempaimet, toiminta ja väkivalta ja pääkonnan megalomaanisen suunnitelman toteutustapa. (Siinä voi tosin olla piilotettuna Millarin kritiikkiä nykymaailmalle.)
Millar kertoo suunnitelleensa tarinaa alunperin Marvel-universumiin. Mestariagenttina olisi ollut Nick Fury ja agenttijärjestönä tietenkin S.H.I.E.L.D. Olen tyytyväinen ettei tämä suunnitelma toteutunut. Marvel-maailma olisi asettanut kerronnalle tietyt kahleet, Millarin olisi pitänyt tinkiä sekä kaikkein realistisimmista että kaikkein absurdeimmista elementeistä.
Sarjakuva onnistuu olemaan yllättävä ja dramaattinen. Silti se jättää hieman toivomisen varaa. Ehkä kuitenkin realistiset ja absurdit elementit ovat törmäyskurssilla. Suosittelen silti ehdottomasti kaikille yhteiskuntakriittisten agenttisarjakuvien ystäville!
K: Jane Goldman, Matthew Vaughn (perustuu Mark Millarin ja Dave Gibbonsin sarjakuvaan)
8/10
Kuten jo johdannossa totesin, Kingsman: The Secret Service on varsin uskollinen painetulle vastinparilleen. Jane Goldman ja Matthew Vaughn ovat lukeneet Millarin ja Gibbonsin sarjakuvan huolella ja sovittaneet sen kankaalle, ei aivan yksi-yhteen, mutta ehdottoman samassa hengessä. Goldman, Vaughn ja Millar ovat toki aiemminkin tehneet yhteistyötä. Hillitön Kick-Ass (2010) kirjoitti supersankarielokuvien säännöt uusiksi ja nyt on sanottu että Kingsman tekee saman agenttielokuville.
Elokuva ja sarjakuva ovat medioina lähellä toisiaan, mutta eivät täysin samanlaisia. Kaikki mikä toimii sarjakuvassa, ei välttämättä toimi elokuvassa. Vaikka olen lukenut sarjakuvan, ja olin siitä vakuuttunut, Kingsman-elokuvalla kestää tovin ennen kuin uskon sen esittämään maailmaan. Elokuvan avausjakso on suorastaan heikko ja tuo liikaa mieleen 1990-luvun Naked Gun ja Hot Shots -elokuvat. Kingsman on toki jonkinasteinen mustan komedian sävyttämä pastissi agenttielokuvista, mutta ei sen kuulu olla parodiaa ja slapstickiä.
Alun skeptisyys karisee melko pian. Samanlainen realismin ja absurdin yhdistelmä kuin sarjakuvassa alkaa purra minuun. Alan välittää henkilöhahmoista enemmän kuin sarjakuvavastineistaan. Tämä on loistavien näyttelijöiden ansiota.
Taron Egertonin esittämä Gary "Eggsy" Unwin on vähemmän ärsyttävä ja kapinallinen kuin Gary London sarjakuvassa. Eggsy on oikeastaan pelkästään sympaattinen, työväenluokasta nouseva, mutta nopeaälyinen ja sydämeltään herrasmies ja aatelinen.
Elokuvan sielu on kuitenkin Colin Firth. Hän tekee itselleen täysin epätyypillisen roolin kokeneena salaisena agenttina Harry Hartina (koodinimi: Galahad). Tyypillistä on toki Firthin peri-brittiläinen viileys. Ei-tyypillistä ja kerrassaan uskomatonta on aseenkäsittely- ja lähitaistelutaidot. Tämän jälkeen en osaa enää katsoa Colin Firthiä samalla tavalla kuin ennen! Sarjakuvasta poiketen Harry ei ole Garyn setä, vaan hänen isällinen asenteensa kumpuaa kiitollisuudenvelasta Garyn isää kohtaan.
Michael Caine on puolestaan itselleen tyypillisessä roolissa salaisen palvelun johtajana (koodinimi: Arthur).
Samuel L. Jackson esittää, no, en edes spoilaa jos kerron, elokuvan konnaa Richmond Valentinea. Ja konna hän on, vanhojen Bond-elokuvien suureelliseen tyyliin. Vaikka hahmon tavoitteet ovat äärimmäiset, Jackson tekee hänet pelottavan taitavasti ja uskottavasti. Konnalla on myös Bond-tyylinen apuri, Gazelle. Sarjakuvasta poiketen hän on naispuolinen (Sofia Boutella).
Elokuvassa on siis monta tähtinäyttelijää, ja juuri he kykenevät vetämään hurjat käänteet maan pinnalle ja "takaavat" uskottavuuden kaiken absurdiuden keskellä.
Elokuva jopa ylittää sarjakuvan hurmeisuudellaan. Toisin kuin Hardcore Henryssä (lue arvostelu), ultra-väkivalta tässä elokuvassa toimii. Se järkyttää ja koskettaa. Muutaman kohtauksen jälkeen jään haukkomaan henkeä. Voiko näin tapahtua valtavirtaelokuvassa? Kiitos myös Millarin, nykyisin näköjään voi. Aivan lopussa mennään väkivallan kuvauksessa realismin sijaan tyylittelyn puolelle. Siitä ratkaisusta en pidä, mutta menköön. Elokuva joka tapauksessa tiivistyy loppua kohti niin huimaksi, etten muista mikä toinen raina olisi saanut pulssin näin nousemaan. Vertailukohtaa täytynee hakea jostain Christopher Nolanin elokuvista. Dark Knight Rises (2012) tulee mieleen.
Tarvinneeko enää sanoa että suosittelen mustan huumorin ja agenttielokuvien ystäville! En suosittele heikkohermoisille.
Sarjakuva
Mark Millar, Dave Gibbons: The Secret Service (2012-2013)
7/10The Secret Service on itsenäinen sarjakuvatarina ("kuvitettu romaani"?) joka sijoittuu omaan fiktiiviseen maailmaansa. Mark Millar on parhaimmillaan juuri tällaisissa tarinoissa, kun häntä eivät sido formaatin tai valmiin universumin kahleet. Kaikissa tarinoissaan Millar tasapainoilee absurdin ja realismin välillä. Hän myös tasapainoilee popcorn-viihteellisen ja anarkistis-kriittisen sanoman välillä. Ajatuksia hänen teoksensa joka tapauksessa herättävät.
Wolverine: Old Man Logan edusti enemmän sitä viihteellistä puolta, se on länkkäripastissi joka on samaan aikaan ikonoklastinen omaa Marvel-viitekehystään kohtaan. Sellaisena se on toki mainio!
The Secret Service on lähempänä realismia ja yhteiskuntakritiikkiä, vaikkei siitäkään absurdeja elementtejä puutu. Se esittää kysymyksen: Entä jos Bond-elokuvien maailma olisi totta 2010-luvulla? Mitä asioita superpahikset tavoittelisivat? Minkälaiset salaiset agentit puolustaisivat maailmaa heiltä?
Garyn kotioloja äidin ja pikkuveljen kanssa ja konfliktia isäpuolen kanssa kuvataan uskottavasti. Samoin menestyneen Jack-sedän ja Garyn pubiruusumaisen Sharon-äidin suhdetta kuvataan realistisesti. Myös sankarien ja konnien motiivit ovat uskottavia. Absurdeja ovat agentti-vempaimet, toiminta ja väkivalta ja pääkonnan megalomaanisen suunnitelman toteutustapa. (Siinä voi tosin olla piilotettuna Millarin kritiikkiä nykymaailmalle.)
Millar kertoo suunnitelleensa tarinaa alunperin Marvel-universumiin. Mestariagenttina olisi ollut Nick Fury ja agenttijärjestönä tietenkin S.H.I.E.L.D. Olen tyytyväinen ettei tämä suunnitelma toteutunut. Marvel-maailma olisi asettanut kerronnalle tietyt kahleet, Millarin olisi pitänyt tinkiä sekä kaikkein realistisimmista että kaikkein absurdeimmista elementeistä.
Sarjakuva onnistuu olemaan yllättävä ja dramaattinen. Silti se jättää hieman toivomisen varaa. Ehkä kuitenkin realistiset ja absurdit elementit ovat törmäyskurssilla. Suosittelen silti ehdottomasti kaikille yhteiskuntakriittisten agenttisarjakuvien ystäville!
Elokuva
Kingsman: The Secret Service (2014)
O: Matthew VaughnK: Jane Goldman, Matthew Vaughn (perustuu Mark Millarin ja Dave Gibbonsin sarjakuvaan)
8/10
Kuten jo johdannossa totesin, Kingsman: The Secret Service on varsin uskollinen painetulle vastinparilleen. Jane Goldman ja Matthew Vaughn ovat lukeneet Millarin ja Gibbonsin sarjakuvan huolella ja sovittaneet sen kankaalle, ei aivan yksi-yhteen, mutta ehdottoman samassa hengessä. Goldman, Vaughn ja Millar ovat toki aiemminkin tehneet yhteistyötä. Hillitön Kick-Ass (2010) kirjoitti supersankarielokuvien säännöt uusiksi ja nyt on sanottu että Kingsman tekee saman agenttielokuville.
Elokuva ja sarjakuva ovat medioina lähellä toisiaan, mutta eivät täysin samanlaisia. Kaikki mikä toimii sarjakuvassa, ei välttämättä toimi elokuvassa. Vaikka olen lukenut sarjakuvan, ja olin siitä vakuuttunut, Kingsman-elokuvalla kestää tovin ennen kuin uskon sen esittämään maailmaan. Elokuvan avausjakso on suorastaan heikko ja tuo liikaa mieleen 1990-luvun Naked Gun ja Hot Shots -elokuvat. Kingsman on toki jonkinasteinen mustan komedian sävyttämä pastissi agenttielokuvista, mutta ei sen kuulu olla parodiaa ja slapstickiä.
Alun skeptisyys karisee melko pian. Samanlainen realismin ja absurdin yhdistelmä kuin sarjakuvassa alkaa purra minuun. Alan välittää henkilöhahmoista enemmän kuin sarjakuvavastineistaan. Tämä on loistavien näyttelijöiden ansiota.
Taron Egertonin esittämä Gary "Eggsy" Unwin on vähemmän ärsyttävä ja kapinallinen kuin Gary London sarjakuvassa. Eggsy on oikeastaan pelkästään sympaattinen, työväenluokasta nouseva, mutta nopeaälyinen ja sydämeltään herrasmies ja aatelinen.
Elokuvan sielu on kuitenkin Colin Firth. Hän tekee itselleen täysin epätyypillisen roolin kokeneena salaisena agenttina Harry Hartina (koodinimi: Galahad). Tyypillistä on toki Firthin peri-brittiläinen viileys. Ei-tyypillistä ja kerrassaan uskomatonta on aseenkäsittely- ja lähitaistelutaidot. Tämän jälkeen en osaa enää katsoa Colin Firthiä samalla tavalla kuin ennen! Sarjakuvasta poiketen Harry ei ole Garyn setä, vaan hänen isällinen asenteensa kumpuaa kiitollisuudenvelasta Garyn isää kohtaan.
Michael Caine on puolestaan itselleen tyypillisessä roolissa salaisen palvelun johtajana (koodinimi: Arthur).
Samuel L. Jackson esittää, no, en edes spoilaa jos kerron, elokuvan konnaa Richmond Valentinea. Ja konna hän on, vanhojen Bond-elokuvien suureelliseen tyyliin. Vaikka hahmon tavoitteet ovat äärimmäiset, Jackson tekee hänet pelottavan taitavasti ja uskottavasti. Konnalla on myös Bond-tyylinen apuri, Gazelle. Sarjakuvasta poiketen hän on naispuolinen (Sofia Boutella).
Elokuvassa on siis monta tähtinäyttelijää, ja juuri he kykenevät vetämään hurjat käänteet maan pinnalle ja "takaavat" uskottavuuden kaiken absurdiuden keskellä.
Elokuva jopa ylittää sarjakuvan hurmeisuudellaan. Toisin kuin Hardcore Henryssä (lue arvostelu), ultra-väkivalta tässä elokuvassa toimii. Se järkyttää ja koskettaa. Muutaman kohtauksen jälkeen jään haukkomaan henkeä. Voiko näin tapahtua valtavirtaelokuvassa? Kiitos myös Millarin, nykyisin näköjään voi. Aivan lopussa mennään väkivallan kuvauksessa realismin sijaan tyylittelyn puolelle. Siitä ratkaisusta en pidä, mutta menköön. Elokuva joka tapauksessa tiivistyy loppua kohti niin huimaksi, etten muista mikä toinen raina olisi saanut pulssin näin nousemaan. Vertailukohtaa täytynee hakea jostain Christopher Nolanin elokuvista. Dark Knight Rises (2012) tulee mieleen.
Tarvinneeko enää sanoa että suosittelen mustan huumorin ja agenttielokuvien ystäville! En suosittele heikkohermoisille.
Comments
Post a Comment